MIELIPUOLI
Hän kautta suurten kaupunkien kiiti yöllä, hei.
Hän ilotulitusten pauhun kuuli, katsoi liekkivyöhön.
Ja pölypyörre hänet vihertävän taivaan meren halki vei.
Ja linnan palavan hän katoll’ istui kyyrysissään, ulvoi yöhön.
Ja katu heittäytyi ilmaan, hamaan sakaraiseen
kuun kellastuneen reunaan kiemurrellen verkalleen
ja siitä hypähtäen iltatähteen puhkuvaiseen,
mi tulta sylki, — tuosta voivotus ja pakko paluuseen.
Hän syöksyi kuumiin katukiviin vihrein silmin, vaahtosuin.
Ja patsahaks jäi huuto hänen huulilleen.
Ja joku hevoskaakki lauloi aivan hiljaa, uneksuin —
ja valkohunnut liehui hänen ohitseen.
Ja tornit korkeat ja muurit luhistuivat.
Ja katot upposivat liekkimeriin pauhaaviin.
Ja kirkot polvistuivat. Vuoret uivat,
ne sateenkaarten alla uivat kaupunkiin.
Mut silloin kulki huikaiseva säde otsan läpi.
Se helisi. Ja lokkiparvet lentoon säikähtivät.
Ja kukkametsät valkoisina hautasivat hänet.