PROMETHEUS
Taivahas peitä, Zeus, sumupilvihin ja voimaasi niinkuin poika, joka ohdakkeita katkoo, koe tammihin ja vuorten huippuihin. Siten järkytä sentään et maatani minun, et majaani minun, jot’ et kattanut sinä, et liettäni minun, jonka loimotuksen kademielin näet.
En auringon alla tunne kurjempaa kuin te, jumalat! Niukasti ruokitte uhriveroilla, rukousten hengellä majesteettianne ja nääntyisitte nälkään, elleivät lapset ja kerjurit houkkina toivois vielä. Kun olin lapsi enkä tietänyt kättäni pitemmälle, eksynyt katseeni kääntyi päivän puoleen, kuin olis siellä itkuni kuuleva korva, sydän kuin minun, joka ahdistettua säälii.
Kuka auttoi mua titaanien väkivaltaa vastaan? Kuka kuolosta pelasti minut ja orjuudesta? Tätä kaikkea etkö sä itse tehnyt, pyhä, hehkuva sydän? Ja nuorena, hyvänä, petettynä kiitosta hehkunut etkö pilvissä-nukkujalle?
Sua kunnioittaa? Miksi? Liensitkö koskaan tuskia raskautetun? Pyyhitkö koskaan kyyneltä ahdistetun? Minust' eikö takonut miestä kaikkivaltias aika, iankaikkinen kohtalo myös, minun herrani, Zeus, ja sinun? Luuletko ehkä: mun pitäisi elämää vihata, erämaahan paeta, kun eivät kaikki unelmat kypsyneet?
Tässä istun, teen ihmisiä oman kuvani mukaan, suvun kaltaiseni, kärsimään, itkemään, nauttimaan, riemuitsemaan, sua ylenkatsomaan kuin minä!