YÖN HETKIN HILJAISIN
Yön hetkin hiljaisin, kun tuskin hengitän, kun nousee sirppi kuun maan yli himmeän,
kun äänetöntä on ja tyyntä mielessäin, – mä maahan lapsuuden taas seuraan sydäntäin.
Nään, kuinka paapersin
mä pienin saappahin,
mä lapsensilmät nään
ja pienet kädetkin
ja kuulen äänen myös
niin kirkkaan, selkeän,
Niin mietin alla päin
mä teitä elämän:
Ah ootko, ootkohan
sä käynyt kaikki ties
niin puhtain saappahin
kuin kulki pikkumies:
Ja onko, onkohan
sun sanas jokainen
niin suora, vilpitön
kuin suussa lapsen sen?
Ja voitko, voitkohan
nyt luoda katsehes
niin suoraan aurinkoon
kuin lapsensilmines?
Mä vaiti tuijotan kuun kalvaan sirppihin. Mun surun-raskast’ on yön hetkin hiljaisin.