STEN SELANDER (1891—1957)
Kevätsade. (EV)
Sade suhisee ja helää syvään kostuttaen maata, joka henkää huoahtain. Kuunnellen ma kuljen, kunnes itkua en estää saata sateen vuoksi vain.
Armas sade, joll' on työnä multaa juottaa maljastansa, kunnes kaikki kevään yönä itkee onneansa!
Syleilyyni kaiken nuoren, hennon, heräävän nyt suljen polvilleni langeten. Vallass' arkuuden ma kuljen raskain saappain maata, jok'on äiti nuoruuden.
Sieluni mun puiden lailla tuuliin havahtua halaa, versoa kuin oras mailla hiljaa, roudan sulaessa. Kyyneleet, joit' itkin salaa, satein sieluani valaa kevätyössä hiljaisessa.
Kaikki köyhää, kuihtuvaa sen rinnalla on maailmassa, että syntyvä on taasen elo uuteen muotohon. Nuoren, uuden kukinnassa kaikki on.
(Suom. Elina Vaara)
Kuiva puu.
Puu kuivettunut taivahalle nosti
viel' oksan viherjöivän, viimeisen.
Kuin fakiiri se jäykistynein käsin
huus' rajun rukouksen:
Te mustat pilvet, huudan puolehenne!
Vain vettä, niin käyn jälleen kukkimaan!
En ole kuollut, lehdin vielä — enkö
ma kuki enää milloinkaan?
Mut vastaus ei sadevirroin tullut,
vaan salamoin. Niin taivas sääti sen.
Ja koko puu kuin suuri kukka hehkui,
kuin jättikukka tulinen.
(Suom. Elina Vaara)