JUMALAN KAULAKORISTE JA PYHÄ OLAVI.
Suomen suurin pyhimys oli Pyhä Henrikki. Lähinnä häntä oli Olavi. Hän oli aikanaan pohjolan yhteinen pyhimys, jonka jäännösten luo Norjan Nidarosiin Suomestakin tehtiin toivioretkiä ja jolle täällä monet kirkot oli pyhitetty.
Tarussa "Jumalan kaulakoristeesta" on hänen nimensä jo mainittu Perman maahan tehdyn retken yhteydessä. Mutta jo sitä ennenkin oli hän tullut tekemisiin suomalaisten kanssa. Keväällä v. 1008 hän purjehti omasta maastaan Norjasta itäänpäin ja saapui viikinkinä Viron Saarenmaahan. Matka tapahtui Suomen saariston kautta ja siitä yli Viron rannoille. Siellä tulivat virolaiset häntä vastaan. Hän voitti heidät ja hävitti maan.
Virosta palasi Olavi takaisin Suomeen ja raastoi saalista sen rannikoilta. Kun hän nousi maihin, pakeni kaikki kansa metsiin, vieden omaisuutensa mukanaan. Kuningas ajoi heitä takaa ja saapui metsien läpi erääseen viljeltyyn laaksoon. Siellä anasti hän tavaraa, mutta ei ottanut ihmisiä sotavangeiksi. Iltasella palasi kuningas laivoilleen. Kun hän miehineen taas oli joutunut metsään, riensi kansaa kaikilta tahoilta häntä vastaan, ampuen ja ahdistaen heitä. Kuningas kehoitti miehiään pitämään puoliaan ja taistelemaan niin hyvin kuin voivat, mutta se ei ollut niinkään helppoa, sillä suomalaiset hakivat metsien suojaa. Ennenkun kuningas oli päässyt siitä ulos, oli hän menettänyt paljon miehiä ja monet olivat tulleet haavoitetuiksi. Vasta illan tultua oli hän päässyt laivojensa luo. Yöllä loihtivat suomalaiset myrskyn ja merenkäynnin, mutta kuningas nostatti ankkurit ja luovaili mantereen läheisyydessä. Kuninkaan onni oli suurempi kuin suomalaisten loitsutaito: hänen onnistui yöllä luovia ulos merelle. Mutta suomalaisten sotajoukko seurasi maata myöten rantaa pitkin niin kauan kuin kuninkaan laivat olivat näkyvissä.
Tämän tulevan pyhimyksen retki Suomeen ei siis ollut mikään ristiretki, ainoastaan tavallinen viikinkien ryöstöretki, eikä hänellä, niinkuin myöhemmin Eerikki kuninkaalla, ollut saarnaajia ja kastajia mukanaan. Mutta jo noin sata vuotta tämän retkensä jälkeen häntä palveltiin pyhimyksenä Suomessa. Suomen kenties vanhin kirkko, Lemböten kirkko Lemlannissa Ahvenanmaalla, joka lienee rakennettu v. 1100, siis ennen Eerikki kuninkaan ristiretkeä, oli pyhitetty Pyhälle Olaville.
Olavi oli vasta kerrotun retkensä aikana vielä pakana. Muutamia vuosia myöhemmin hän omisti kristinuskon ja alkoi levittää sitä maassaan. Tanskan kuningas Knut, sama, jonka luo Tore Hund pakeni, sittenkun oli menettänyt kaulakoristeen ja muun omaisuutensa Olavin miehille, karkoitti hänet kuitenkin maasta. Koettaessaan valloittaa sitä takaisin, joutui hän Stiklestadin tappelussa v. 1030 taisteluun kansalaisiaan, norjalaisia talonpoikia vastaan, jotka olivat menneet maansa vihollisen, Knut kuninkaan puolelle. Ennen tätä taistelua olivat Olavin vastustajat — niin kertoo vanha taru — tulleet koolle päättämään, kuinka taistelu oli järjestettävä ja kuka oli tuleva sen johtajaksi. Joku ehdottaa: "Sinä, Tore Hund, sovit hyvin johtamaan taistelua Olavia vastaan. Sinulla on tarpeeksi syytä siihen; onhan sinulla kostettavanasi sekä monen sukulaisesi kuolema että se, kun hän pakotti sinut pakenemaan ja jättämään hänelle kaiken omaisuutesi. Voiko sinulle tarjoutua parempaa tilaisuutta kostaa kaikki kärsimäsi häpeä?" — Tähän vastasi Tore Hund: "En rohkene minä nostaa merkkiä kuningas Olavia vastaan enkä ruveta tämän sotajoukon johtajaksi. Kaikki täällä eivät minua tottelisi. Mutta ei kenenkään ole tarvis muistuttaa minua kaikesta, minkä olen kostoa velkaa Olaville. Olen valinnut miehistäni yksitoista, kaikkein parhaat ja minä ajattelen, ett'emme tule jättämään muille miekan mittelemistä Olavin kanssa, jos meille siihen tilaisuutta tarjoutuu."
Rivit järjestyivät. Tore Hund miehineen asettui eturintamaan.
Oli mies, jonka nimi oli Torsten, laivanrakentaja, kauppias ja taitava seppä, suuri ja väkevä sotilas. Hän oli joutunut vihoihin kuninkaan kanssa, ja tämä oli ottanut häneltä hänen rakentamansa suuren ja uuden laivan rikosten sovittajaisiksi. Hän meni nyt rintamaan Tore Hundin luo ja sanoi: "Tässä tahdon olla seurassasi, Tore, sillä jos tapaan Olavin, aion olla ensimäinen käymään hänen kimppuunsa, jos vain pääsen häneen käsiksi." Tore otti vastaan Torstenin, joka liittyi hänen seurueeseensa.
Kun molemmat sotajoukot olivat niin lähellä toisiaan, että miehet tunsivat toisensa, astui Tore Hund miehineen esiin ja huusi: "Eteenpäin, eteenpäin, talonpojat!" Nämä päästivät sotahuutonsa ja ampuivat nuoliaan ja heittivät keihäitään. Myöskin kuninkaan miehet päästivät sotahuutonsa ja kiihoittivat sitten toisiaan sanoilla, joita heille oli opetettu: "Eteenpäin, eteenpäin, sotamiehet, ristin miehet, kuninkaan miehet!"
Ilma oli ihana ja aurinko paistoi kirkkaasti. Mutta kun taistelu alkoi, tuli punerrus taivaalle ja auringon eteen ja vähän aikaa oli niin pimeä kuin yöllä. Olavi kuningas oli koonnut miehensä kukkulalle, ja he hyökkäsivät talonpoikain kimppuun niin rajusti, että näiden rintama taipui niin, että kuninkaan joukon rintama oli siinä, missä talonpoikain viimeiset miehet olivat seisoneet. Taistelu oli ankara. Kuningas kävi itse rajusti käsikahakkaan. Hän iski Torea olkapääähän, mutta miekka ei purrut. Hän oli eräällä retkellään lappalaisten luo teettänyt itselleen ja miehilleen poronnahkaturkit, siten loihditut, että aseet purivat niihin vähemmän kuin rautapaitaan. Oli vain niin kuin olisi pöly suitsunnut poronturkista. Tästä laulaa runoniekka:
Hyvä hallitsija itse huomasi, kuinka taikataitoisen Lapin tehoisa suojus varjeli väkevän Toren hengen.
Nyt kävi Tore kuninkaan kimppuun, ja he iskivät vuoroin muutamia kertoja, mutta kuninkaan miekka ei pystynyt poronnahkaan. Toren käsi kumminkin haavoittui.
Silloin sanoi kuningas eräälle sotilaalleen, jonka nimi oli Björn: "Lyö sitä koiraa [Hund = koira], koska ei rauta häneen pure." Björn pyöräytti kirvestä kädessään ja iski sen hamaralla. Isku sattui olkapäähän ja oli niin voimakas, että Tore horjahti. Silloin iski Torsten laivanrakentaja kirveellään Olavia ja isku sattui vasempaan jalkaan yläpuolelle polven. Torsten sai samassa itse kuoliniskun, mutta kuningas nojautui erääseen kiveen, heitti pois miekkansa ja rukoili Jumalalta apua. Silloin pisti Tore Hund häntä keihäällään; pisto sattui rautapaidan alle ja tunkeutui vatsaan. Vielä sai kuningas kaulaansa iskun eräältä toiselta mieheltä. Nämä kolme haavaa tuottivat kuoleman kuningas Olaville.
Niinpiankun hän oli kaatunut, kaatuivat melkein kaikki muutkin, jotka olivat olleet hänen seurassaan.
Kun taistelu oli päättynyt, meni Tore Hund kuninkaan ruumiin luo, hoiti sitä, laskien sen maahan, oikoen jäsenet ja levittäen vaatteen sen yli. Kun hän pyyhki veren kuninkaan kasvoista, olivat ne niin ihanat, että posket punoittivat, niinkuin hän olisi nukkunut, mutta paljoa helakammin kuin ennen hänen eläessään. Kuninkaan verta sattui Toren käteen ja sitä juoksi ranteen yli, jossa oli haava, eikä siihen enää tarvittu mitään sidettä, niin pian se parani. Tore itse todisti tämän, kun kuningas Olavin pyhyys tuli kaiken kansan tietoon, ja hän oli kaikista kuningasta vastaan olleista suurmiehistä ensimäinen todistamaan hänen pyhyyttään. Illan tultua kantoi muuan talonpoika poikineen vainajan ruumiin autioon majaan, pesi sen, kääri liinoihin ja kätki oksien alle. Yöllä haki majasta suojaa sokea mies. Siinä haparoidessaan tunsi hän jotain kosteata sormissaan ja kun hän sattumalta kosketti niillä silmäluomiaan, sai hän yhtäkkiä näkönsä. Olavin viaton veri oli saanut aikaan tämän ihmeen.
Talonpoika kaivoi sitten salaa ruumiin maahan Nid-virran rannalle.
Olavin kuoltua talonpojat valitsivat kuninkaakseen tanskalaisen kuninkaan pojan. Ei kestänyt kuitenkaan kauan, ennenkun mielet muuttuivat. Talonpojat alkoivat katua sitä, että vieraan valloittajan puolella olivat taistelleet niin hurskasta ja kelvollista omamaista kuningasta vastaan kuin Olavi kuningas oli ollut.
Hänen vihamiehensä ja surmaajansa katuivat sitä, että olivat aiheuttaneet hänen kuolemansa. Vähän jälkeen Olavin surman lähti Tore maasta ja matkusti Jerusalemiin, josta ei koskaan palannut. Kun vuosi oli kulunut kuninkaan kuolemasta, kaivettiin hänen ruumiinsa maasta. Silloin nähtiin taas ihmeitä tapahtuneen. Olavi oli punakka ja ihana ja hänen tukkansa ja kyntensä olivat kasvaneet. Hiukset leikattiin ja pantiin tulisille hiilille, mutta tuli ei kyennyt niitä kärventämäänkään. Piispa julisti Olavin pyhäksi mieheksi ja hänen arkkunsa asetettiin Nidarosin Klemens-kirkon pääalttarille, jonne sitten kaikilta haaroilta alkoi tulvia toivioretkeläisiä. Sittemmin rakennettiin uusi komea kirkko sille paikalle, jossa pyhimys oli jonkun aikaa ollut haudattuna ja johon maasta oli pulpahtanut ihmeitä tekevä lähde.
Maine Olavin pyhyydestä ja hänen haudallaan tapahtuvista ihmeistä levisi pian kaikkiin pohjoismaihin, myöskin Suomeen. Dominikaanein ensimäinen luostari Suomessa sai hänestä nimensä. Olavin nimeen kastettiin täällä lukematon joukko lapsia. Monet monituiset kirkot pyhitettiin Pyhälle Olaville. Pyhä Olavi ja pyhä Eerikki kuvattiin usein rinnakkain keskiajan kirkkomaalauksissa. He olivat rinnakkain Ruotsin valtakunnan lipussa ja molemmilla marttyyrikuninkailla on yhteinen alttari Upsalan tuomiokirkossa. Olavin kuva tavataan Ahvenanmaan, Uudenmaan ja Satakunnan sineteissä. Kun marski Torkel Knuutinpoika oli voittanut pakanalliset karjalaiset ja rakentanut valtansa turvaksi Viipurin linnan, nimitti hän sen lujimman tornin, jota eivät tuli eivätkä hyökkäykset tähän päivään asti ole saaneet kukistumaan, Pyhän Olavin torniksi. Kun venäläiset vuonna 1495 hyökkäsivät linnan kimppuun, kohtasivat he siellä Knut Possen miehineen, jotka levittivät heidän eteensä Pyhän Eerikin ja Pyhän Olavin liput ja voittivat. Ja kun kallioiselle saarelle Savon sydämeen ensin rakennettiin puinen varustus ja sitten kivinen linna, uskottiin se pyhän Olavin suojeltavaksi ja sai nimen Olavin linna. Sekin linna seisoo vielä ja on yksi pohjolan kauneimpia. Pyhä Olavi osasi suojella omansa.
Mutta pyhä Olavi ei ollut ainoastaan sodassa suojelija. Hänen turvissaan kokoontui myöskin rauhan väki juhliansa viettämään. Oli paikkoja maassamme, m.m. Ulvilassa, joissa veljeskunnat eli kiltat olivat omistaneet Olavin pyhimyksekseen. Hänen nimeensä sitoutuivat veljeskuntien jäsenet, maljoja juoden, auttamaan toisiaan ja hankkimaan toisilleen oikeutta. Vanha sananlasku sanoo: "Olli outoja tekee", s.o. ihmeitä; jo se osoittaa, mitä pyhimyksen usko Suomessakin oli saanut aikaan, arvattavasti taudeista parantaen ja hädässä auttaen.
Pyhimyksen kunniaksi vietettiin uhrijuhlia, teurastettiin "Olavin lampaita" niin kaukana kuin Savon sydämessä ja niin myöhään kuin 1800-luvulla. Karjalassa oli tapana, että ensimäinen keväällä syntynyt vuona, "Olavin villavuona", pidettiin koko kesän keritsemättä aina Olavin messuun saakka, jolloin se suurin juhlallisuuksin teurastettiin ja sitten pantiin toimeen pidot. Jokaiseen sellaiseen juhlaan osaa ottaneen tuli sitoutua kuolemaansa saakka noudattamaan tätä tapaa ja siis ylläpitämään sitä jälkeläisiäänkin varten. Lammasta teurastettaessa ei saanut sen luita rikkoa. — Kalvolan kirkossa säilytetty Olavin kuva kuletettiin kerran salaa pois, mutta siitä oli tarun mukaan seurauksena se, että pellot lakkasivat kasvamasta. Kun kuva saatiin takaisin, kasvoi viljakin vanhan teränsä. Tämä tapahtui luterilaisella ajalla. Mutta vielä niinkin myöhään kuin 1872 olivat kalvolaiset kiintyneet tähän kirkkonsa vanhaan suojelijaan siihen määrin, että kun he lahjoittivat kirkkonsa muut vanhat pyhimyskuvat Helsingin historialliselle museolle — Olavin kuvaa ei annettu.
Näin laajalle oli siis Olavin palvelus levinnyt Suomen kansaan ja näin syvälle siinä juurtunut. Tuo vanha viikinki, joka ensin oli tullut tänne ryöstäen ja hävittäen, saapui tänne sitten hyväntekijänä ja armon antajana sodan ja rauhan asioissa. Tavallaanhan se oli Perman vanha Jumala, joka toimitti hänet tänne. Tore Hundhan surmasi Olavi kuninkaan kostoksi siitä, että tämä oli ottanut häneltä sen kaulakoristeen, minkä hän oli anastanut Karlelta, joka taas oli ryöstänyt sen Perman suomalaisten jumalan kaulasta hänen pyhäkössään. Mutta ryöstöretki Perman maahan oli tapahtunut Olavi kuninkaan alkuunpanosta ja hänelle oli lopulta joutunut Jumalan kaulakoriste. Se oli siis suomalaisten pyhäkössä tapahtunut häväistys, joka aiheutti Olavin kuoleman. Mutta hänen kuolemansa teki hänestä ensin marttyyrin ja sitten pyhimyksen Suomessakin. Suomalaisten yhden heimon pyhä Vienan rannalla oli siis lopulta antanut pyhän heidän toiselle heimolleen Auran rannoilla ja Saimaan saarilla.
(Juhani Aho.)