METSÄNKÄVIJÄ.
Vinha ukko Jorma eleli omia aikojaan omassa salvamassaan metsäsaunassa vähän matkaa Panulasta. Ilta- ja aamupuhteet hän verkkoja kutoi, ansoja punoi, suksia valmisteli ja nahkoja muokkasi, eikä kellään ollut verkot niin hienot, ansat niin näpsät, sukset niin sujakat ja nahkat niin puhtaat. Päivät hän metsissä hiihti pyydystellen jäniksiä ja metsäkanoja langoilla ja loukuilla ja kettuja raudoilla, ja läpi talven oli hänen latunsa auki, kulkien ensin järven yli, sitten erään lahden pohjasta metsään upoten ja noudatellen puron vartta, kunnes vei pienen jyrkkärantaisen metsälammen luo, jossa oli hänen pyydysmaansa ja jonne eivät muut kunnioituksesta vanhaa miestä kohtaan käyneet ansojaan virittämään. Vaikka olikin Jorma-ukko useimmassa asiassa toista mieltä kuin heimon johtajat, suosi häntä hänen sukunsa, sillä oikeat olivat usein ukolla tuumat, aina hän nuorten iloissa soitteli ja lauloi, opetti muillekin laulujaan ja jakoi tarvitseville saaliistaan sen, mikä itseltä tähteeksi jäi.
Oli vielä varhainen aamuyö, kun Jorma majansa ovella asetti sukset jalkaansa ja valmistautui pyydyksilleen lähtemään. Kontti selässään, kupeellaan jousi ja kädessä sauva solahutti hän alas tuttua latuaan järven jäälle. Ketterästi nouseskeli vielä vanhuksen jalka ja säännöllisesti loksahteli suksi ennen tehdyn ladun kovaan pohjaan. Aamu oli kirkas ja kylmä ja tähdet leimusivat taivaalla revontulten kanssa kilvan. Kun mäen antama vauhti loppui ja sileä jää oli alla, hiljeni hiihtokin ja verkkasata kulkua eteni iäkäs suksimies tarttuen tuumiinsa kiinni, jotka näin aamusta päivin aina olivat virkeimmillään.
— Paha on, kun ei nykykansa enää kallista korvaansa Wäinön viisaudelle, joka sananparsiin puki ajatustensa aarteet ja soiton ja laulun opetti. Pilkaten hänestä puhuvat, Panu itse kaikista pahimmin. Hyvähän saattaa olla kaupan mies ja hyvässä kurissa pitää kansaa, mutta ne sen taiat ja temput, jotka Wäinön tietojen rinnalle asettaa — julkeata se on ja häpeä se on, ja kerran jumalat kostavat. Ei nykykansa osaa jumalien kera seurustella eikä haltijain tahtoa tajua. Luulevat Tapiota ja Mielikkiä ahneiksi pohatoiksi, jotka ihmisten tavaroita himoitsevat, kultaa, hopeaa, ja herkkuisia uhreja kysyvät. Eivät ne sitä kysy, kysyvät tuota, miten mieli on herkkä, miten heitä sydämessäsi hyvittelet ja miten rinnassasi hellänä pitelet — niille näyttäytyvät ja mielihyvänsä hymähtävät. Eivät kaikille näyttäy, vaikka mitä temppuja tekisivät ja mitä antimia tahansa eteensä levittäisivät. Sille, joka osaa oikein katsoa, ilmaantuu haltija siinä, missä et luulekaan. Vaan ei osaa nykykansa enää haltijata huomata.
Jorma oli hiihtänyt joen poikki ja läheni rantaa, joka korkeana metsäisenä rinteenä kohosi hänen edessään muodostuen vähitellen kaitaiseksi lahdeksi, minkä pohjassa oleva puro vei syvemmälle metsään.
— Haltija on kuin otus metsässä, jatkoi hän mietteitään, saattaa olla lähellä, saatat kulkea ihan ohitsensa etkä huomaa, ennenkun jo on pakosalla, — voi katsella sinua kuin metso puun mallosta ja säikäyttää sinua pääsi päältä lentoon lähtiessään; jälkeensä lähdet, vaan et enää saavuta.
Mutta mikä siinä on, ett'ei nykyisen kansan silmä näe haltijata niin hyvin kuin niitä ennen nähtiin, jolloin heitä joka oksalla istui, jolloin joka aholla iloaan pitivät? kysyi Jorma itseltään, kun latu vei hongikkoon, jonka katon läpi tähdet tuikkivat. Paljon oli Jorma sitä miettinyt… lie siinä syy, että silmä on huijennut metsänväen aarteita liiaksi tähysteltäessä. Ei huolita Tapiosta, vaan hänen tavaroistaan. Tapetaan kaikki, mitä eteen ilmaantuu. Siitä jumala työlästyy ja riistansa arkiuttaa. Ei metsän ukko itsekään teurasta karjastaan enempää kuin tarvitsee. Niin tehtiin ennen ja niin teki Jorma vieläkin. Kun oli tarpeekseen saanut, nosti loukkunsa puun oksaan ja viritti taas, kun tuli puute. Aina sai hän siten, mitä tarvitsi. Siinä se oli. Mutta oli se siinäkin, että vaikka heimo tietäjänsä Panun käskemänä suuria uhria suitsutteli, eivät metsämiehet Mielikin mieltä lepytelleet, niinkuin esi-isäin oli tapana. Eivät puhtoisimpiinsa pukeuneet, eivät lauluilla lumoilleet, vaan rumilla Lapin taioilla pettääkseen pyysivät.
Mielikki rakastaa sitä, joka metsälle lähtiessään hienoimman paitansa ja kauneimman kauhtanansa yllensä pukee ja uusimmat kenkänsä jalkaansa vetää eikä haisevissa vaatteissa hänen siistityissä huoneissaan värjöttele. Mutta enin kaikesta ihastuu salon emäntä metsämieheen, joka hänen tyttäriensä iloksi virtensä virittää.
Eikä sitä kertaa hiihtänyt Jorma metsässä, ett'ei jotakuta vähää hyräillyt:
"Mielikki metsän emäntä,
Metsän muori muoto kaunis,
Lyöte lykkyvaattehisin,
Antipaitoihin panete,
Sormet kullan sormuksihin,
Käet kullan käärehisin,
Pää kullan vipalehisin,
Tukka kullan suortuvihin,
Korvat kullan koltuskoihin,
Kaula helmihin hyvihin."
— Eihän se minun ääneni enää metsässä kajahda, mutta tarkka on korva metsän väellä, kyllä kuulevat, kun tahtovat…
"Tuo'os metsä tuonnempata,
Etsiös etempätäkin,
Saata tälle saarekselle,
Tälle kummulle kuleta,
Saata poikki salmistakin,
Vetele vesien poikki."
Aamu alkoi vähitellen kuultaa puiden läpi. Pakkanen oli kiihtynyt ja tähdet liekehtivät niinkuin olisivat vilun käsissä hyppineet. Jorma oli puron vartta noudatellen tullut lammille, josta puro lähti. Lampi oli korkeiden harjujen välissä ja kasvoivat sen rinteet tuuheata lehtimetsää ja toisin paikoin sakeata näreikköä. Puron niskassa oli lumen alla patoja, sillä keväisin tulvaveden aikana oli purossa Jorman paras kalastuspaikka ja lähellä sitä havumaja suuren kuusen alla, johon hän oli talviteloilleen ripustanut pyydyksiään: vitsamertoja, ongenvapoja, linturihmoja ja loukkujen lukkoja. Aina pistihe Jorma sitä kautta kulkiessaan, ennenkun edemmä meni, katsomaan, olivatko kaikki paikoillaan. Ja aina uhrasi hän puunsa alle palasen hopeaa, toisen vaskea. Ei ollut nyt viimeisestään muuta muutosta tapahtunut kuin että jänö oli käynyt puun juurella tepastelemassa ja kettu sen jälkiä nuuskimassa. Päivä oli valkenemistaan valennut ja metsässä alkoivat sen eläjät liikkeelle lähteä. Palokärki huuteli, oravat kurahtelivat ja ylhäällä harjulla kukerteli teiri toverejaan houkutellen. Jorma nousi suksilleen ja lähti pyydyksiään kokemaan. Lammin rannalle pajukkoon oli hän laittanut riekkopihan risuista. Kaksi valkoista kanaa oli käynyt lankaan. Ylempänä rinteellä olivat jänislangat maahan kaadettujen haapojen ympärillä. Puolikymmentä lankaa oli Jormalla vireessä ja kahteen oli käynyt. Mutta kokonainen karja niitä näytti vielä olevan jälellä, tantereeksi oli lumi haapojen ympärillä polkeutunut. Jorma myhäili siinä jänöjen yöllistä temmellystä, myhähteli hangen pinnalla kelluvia papanoita ja siististi nakerrettuja haavan oksia, joissa näkyi hampaitten sijat ja milteipä hennon turpasenkin jälki. Kohta olivat kaikki hipleimmät ja hienoimmat oksat jyrsityt, uutta elämistä pitää antaa… ja Jorma kaatoi maahan muutamia vereksiä haavan vesoja lehdosta. Keskelle aukkoa oli jäänyt saareke haapoja ja pikku näreitä. Tuuheimman näreen juuressa vilkkuivat nytkin nuo ruskeat silmät ja mustat korvan päät, jotka siinä olivat koko talven näkyneet. Se oli suuri, kesy jänis, joka ei koskaan käynyt pyydykseen, loikkasi aina loukkujen yli ja liisi langat. Milloin tahansa olisi Jorma saanut sen nuolella makuukseensa kolkatuksi, mutta ei kolkannut asentojänistä, jolla oli siinä kotonsa; ja hän alkoi uskoa, että se on haltijan jänis, kun ei pyydykseen mene, saattaa olla haltija itsekin, jota jos hätyyttää, kaikoo muille maailmoille ja vie kaiken riistan mukanaan. Ja varovasti, ett'ei pyhä elävä turhaa pelästyisi, vetäytyi Jorma viidakkoon ruskeain silmäin häntä seuratessa ja mustakärkisten korvain hörhällään seistessä.
Koettuaan pyydyksensä vei Jorma saaliinsa suuren majakuusen alle lammin rannalle ja ripusti ne puun oksaan niin korkealle kuin yletti. Sen tehtyään läksi hän Karin mökille hiihtämään.
Korkean hiekkaharjun selkää hän hiihteli, joka kahden suon välitse kulki. Pitkät hoikat hongat pyrkivät rinteiden alta aina sen tasalle kohoamaan. Alempana oli metsä sakeaa, mutta harjun selällä harvempaa ja puitten välitse näkyi etäisiä vaaroja. Karin mökki oli siellä vuoristossa korkeimman vaaran vierteellä, mistä savupatsas ilmaan suitsusi.
Ei ollut nuoressa kansassa Jorman mieleisiä miehiä muita kuin Kari. Kari oli puhdas poika, äitinsä kanssa kahden eleli. Ei kukaan osannut Jorman mielestä niin laulaa ja soittaa kuin Kari. Kaikki Jorman laulut oli hän oppinut ja uusiakin hän sepitteli, niin soinnukaita, ett'ei aina isän vanhoista virsistä eroittaa tiennyt; vanhoillaankin oli niitä vielä Jormankin pitänyt ruveta oppimaan, niin ne häntä viehättivät. Puhdas oli poika sekä mieleltään että tavoiltaan ja taisi ja tahtoi metsolaa miellytellä, niinkuin Kalevan miesten ennen oli tapana. Ei hänkään taikoihin ja temppuihin luottanut, sanaan uskoi ja sanaa viljeli ja Wäinön tietoa piti tiedoista korkeimpana.
Kun Jorma oli harjun selkää kappaleen hiihtänyt, kohahti yhtäkkiä hiihtäjän edestä iso metso lentoon. Kuulostettuaan, minne se asettui, lähti Jorma jälestä hiihtämään. Ollakseen oikein varma siitä, ett'ei metso keksisi häntä ennen kuin hän metson, laskeutui ukko suksiltaan, heitti pois tuuhean ketunhäntähattunsa ja hiipi metsästysintoa palaen sinnepäin, minne metso oli lentänyt. Korpi oli sakeaa, puut korkeita ja tuuheita ja tiheimpään kuuseen lentää Tapion kukko, katselee sieltä maurottaa, pää kallellaan ja nokkaansa väliin hiaisten huomatessaan puitten juurilla paarustelevan vaanijan, joka ei näe, vaikka hänet nähdään. Liika laiska on lentoon lähtemään raskas lintu, puun maltoa vain kiertää sitä mukaa kuin toinen puuta kiertää. Mutta jo on Jorma saanut vihiä linnusta, ei pysäytä kulkuaan, vaan virittää salaa jousensa, maahan painuu mättään taa ja tähtää, mutta ei ennätä laukaista, kun suhahtaa ilmassa ja Jorman varma saalis vieraan nuolen lävistämänä tulla rumistaa puusta alas.
Eihän ole Jorma kiivas mies eikä kiroisa, mutta kun ei ole vielä ennen sattunut, että toinen hänen saartamansa riistan viepi, niin jo kirasee hän metsään ja kysyy, kuka lempo se siellä hänen lintujaan ampuu.
Ei kuulu metsästä vastausta ja Jorma rientää anastamaan otusta, jonka hän pitää omanaan, oli ampuja kuka tahansa.
— Eläpä vie toisen lintua! kuulee hän tutunomaisen äänen sanovan ja kun kääntyy jälelleen, näkee hän Karin astuvan esiin paksun puun suojasta.
Jorma on olevinaan vihainen ja tiuskasee:
— Minun on lintu.
Karikin on olevinaan tiukkana ja vastaa:
— Sen on lintu, joka linnun ampuu.
— Sen se on, joka löytää ja saartaa!
Mutta sitten he molemmat nauramaan ja kättelemään.
— Lähdemme lintuun vielä, ehdotti Kari. Kierrämme vaaran ja menemme toiselta rinteeltä kotiin.
Oli jo pimenemässä ilta, kun metsämiehet saapuivat Karin majalle, kontit täynnä riistaa. Maja oli viettävällä, aukealla rinteellä ja tuvan ovelle näkyi koko Korpiselkä ja Uhrivaara ja Panulan kylä takaisine maineen.
Aina on Jorma tervetullut vieras Karilaan ja aina häntä siellä hyvänä pidetään. Lämpimin käsin ottaa emäntä hänet vastaan, saunaan vie, hyväksi kylvettää ja saunasta tultua pöydän päähän istuttaa. Myhäellen katselee Jorma siinä eteensä katettua ruokapöytää, johon emäntä kiidättää uunin arinalla hautuvia hutturoppeita toisen toisensa perästä, niin pian kuin entiset tyhjenevät. Mutta kun vieras on veronsa saanut ja pöytä pyyhitty, istuu emäntä takan viereen karsinanpuolelle värttinänsä kanssa ja Jorma nostaa kanteleen seinältä eteensä pöydälle ja sitä virittelee. Kari käy karhukeihäänsä aitasta ja alkaa sitä lujitella ja kärkeä hijoa. Siinä on vielä terässä ja varressa kuivunutta verta viimeisen karhun jäleltä ja siitä muistuu emännälle jotain mieleen. Hän pistäkse ulos ja kun tulee takaisin, heittää hän ovesta sisään kannannaisensa mytyn, suuren karhun nahkan, joka peittää puolet pienen pirtin lattiaa.
On Jorma isojakin nahkoja nähnyt, mutta ei koskaan niin isoa ja komeaa.
— Olet malttanut myymättä jättää?
— Tätä nahkaa ei myydä, tämä on nuoren naisen vuoteeksi pyydetty. Ja siitä emäntä selittämään, millä lailla se oli saatu.
Monena kesänä oli se näillä mailla maleksinut, välistä koto-ahollakin kellehtinyt, vaan ei koskaan saatu sitä kierretyksi. Luultiin sen jo niinkuin aina ennenkin ennen lumien tuloa makuilleen menneen, kun viime talvena Kari näkee Panulasta tullessaan karhun jälet Uhrivuorelta tulevan ja puhaltau jälkeen. Monta päivää ajattaa, kerran juoksee Uhrivaarankin poikki, mutta pois hylkäsi Tapio koiransa ja tänne kuletti. Kotiahon alle ajaessaan tekee Kari sen lupauksen, ett'ei myy turkkia, vaan morsiusvuoteeksi pyhittää. Jo alkaa uupua Metsolan ukko, siinä odottaa läähättäen suuren kiven kupeella, ja kun Kari keihäineen kohti käy, niin suin päin syöksähtää rautaan, niinkuin olisi elämäänsä kyllästynyt, ja hangelle kellahtaa.
— Tuoss' on vielä haavan jälki rinnassa.
— Tapion huomenlahja se on, siksi sitä ei myydä.
— Hyvä on siinä nuorikon kanssa kelliä.
— Kun tuon nyt tuoduksi saisi, huokasi Karin emäntä.
— Anopiksi mielesi tekisi!
— Olisihan rattosampi ollakseni, kun Kari metsiä kiertää ja saisinhan kerran soudateltavani minäkin.
— Mutta metsäonnesi sinä menetät, Kari, kussa naisen kotiisi kuletat. Kateita ovat sinipiiat, eivät näyttäy, pois kaikottavat edestäsi riistan ja harakan tiellesi ajavat, laski Jorma leikkiään.
— Eivät aja sen edestä, joka ei metsäaamuna päivän nousuun vuoteellansa virune, niin sanoi ennen isä vanha.
— Ei sillä kuulu väliä olevan, kunhan mies puhtosena metsään menee ja viljavirret hyvin helkytellä taitaa.
— Puhdas on mies tämä Kari ja pulska ja virsikäs verraton.
— Ei ole Jorman virsille vertojen vetäjää, kehahti Kari puolestaan.
— Nähnettekö noita sinipiikoja ja metsän väkeä, vaikka aina kehutte? arveli Karilan emäntä.
— Monesti on nähty, hyvä emäntä. Olen Tapiotakin vilahdukselta saanut silmätä. Talvella Tapion parhaiten näkee, kovana pakkasaamuna, kun päivä vaarojen välistä kiiluu, silloin se suuren kuusen takana seisoo ja partaansa sukii… Mielikki syksyllä näytäkse, kun lehtoisen vaaran rinne koreimmillaan paistaa, punaisena ja keltaisena hohtaa, silloin se vähää ennen auringon laskua samannäköisissä kirjavissa vaatteissa vaaran rinteellä istuu. Silloin kun metsään menee, metsä niillä mailla viljaa vilisee, on kuin kaiken metsän elävät mukanaan kulettaisi: oravat kurahtelevat, teiret kukertavat, metso kotkottaa, metsäkana kokkaa pekkaa panee ja palokärki huilauttelee.
— Sinipiiat, Tapion tyttäret, liikkuvat kesäilloin, kun käki vielä kukkuu ja lahorastas laulaa, virkkoi Kari… vetten vaiheilla ne näkee tai luhtain ranteilla metsän rinnassa… sumuhameihin pukeutuvat, ja jos kaukaa laulat toiselta rannalta tai hiljaa kannelta järvellä soittelet, niin karkeloon käyvät…
— Mutt'ei niitä joka mies näe, ei näe nykykansa.
— Mikä lie siihen syynä, ett'eivät näe?
— Eivät katsoa osaa, ei ole silmä siihen teroittunut, ei mieli haltijoita kohtaan herkistynyt. Ystävinä ennen haltijoita pidettiin, jotka hyvää soivat, nyt vihamiehinä kohdellaan, joita manataan ja penätään ja taioilla ja tempuilla vangita ja sitoa koetetaan.
— Vaan eikö ole tehonsa taioissakin?
— Ei teho taika muihin kuin tyhmään kansaan, jolla Panu niitä teetättää. Manaukset ovat tarpeen, aseet pitää olla puhtaat, pyydystykset siistit ja mies hajuton, ja kun sitten metsän väen iloksi laulaa tai soittaa, niin siinä on taikain taika. Muuta ei tarvita, kun mies muuten kykenee. Mutta kymmeniä kujeita, satoja sotkuja vaatii nyt Panu ja niitä opettaa ja on ne kaiken kansan uskoksi ylentänyt. Ei nyt olekaan ylempää tietoa, ei korkeampaa viisautta muuta. Katsokaahan, mitä teetättää jäniksen pyytäjällä. Minä kun vien langat metsään, pyyhin havuilla, poltan pois pirtin hajun enkä paljaalla kädellä koskettele. Kun olen ne virittänyt, loihdin näin:
"Minä laitan lankojani,
Liitän näitä liinojani,
Liitän liinani lumelle,
Lasken langat hangen päälle,
Jänön poika kyykelöinen,
Juokse noron notkokkeita,
Painekkeita painattele,
Juoskos kullaisna käkenä,
Hopeaisna möykkyränä
Vasten minun pyytöäni,
Kohen kultalankojani."
— En sen enempää pakottele enkä pinnistele, annan vallan, menköön jos tahtoo, ja useimmittain se menee. Mutta millainen on Panun opettama taika? No, puhdistaa hänkin käskee pyydykset ja sitten panna tuvan pohjoisnurkalle, joka on hyvä, mutta sitten kun metsään lähtee, niin pitää kolmasti vasemmalla kantapäällään painaa ovea lähtiessään ja sitten kirveellä tehdä tiehen kolme viisikantaa, joiden päällitse astua. Sitten kun menee pyytäjä näreikköön, niin siellä pitää katkaista kolme kolmikantaista näreen lehvää ja ne tielle viskata ja niiden päälle polkea, jotta ne kolmeen askeleeseen tulevat. Sitten ottaa yhden havun lehvä käteensä ja minkä langan panee polulle, sillä pyyhkii se sen lankansa ja panee vyönsä alle sen havun lehvän niin kauvaksi kuin toisen saa pannuksi. Sitten kun tulee kotiinsa, niin heittää aitan taa sen havun lehvän. Kun menee katsomaan lankojaan ja jos on siellä jänis, niin se pitää olla vyön alla se havun lehvä. Sitten pitää se jänis pyyhkiä myötäkarvaan joka paikasta, ja ennenkun sitä liikuttaa, niin pitää painaa lehvä siihen jäniksen tilalle, tyvipuoli päähän päin ja vasemmalla kantapäällään polkea se havun lehvä. Sitten kun ottaa siitä sen jäniksen, pitää vielä kerran taittaa kolmikantainen näreen oksa ja panna molempiin korviin… ja tiesi hänen, mitä kaikkea sitten vielä täytyy tehdä!
Ja Jorma nauroi niin makeasti, että vesi silmään kihosi. Mutta sitten hän suuttui.
— Ja näitä mielettömyyksiä niitä nyt körötellään Wäinön tietoja ylemmä! Mutta eivät ole Wäinön tietojen veroisia, jolle Ilmatar-emo viisautensa neuvoi ja hän sen meille säilytti. Mutta niitä nyt halveksitaan, sanotaan: se on sitä joka miehen tietoa, mutta taika se on salaperäistä ja voimallista, sillä ne henget hallitaan.
— Kuka hänen tiennee, huokasi Karin emäntä, paljon on nykyaikana tietoja, mitkä heistä oikeita lienevät. Kuka hänen tiennee sen Kiesuksenkaan, paljon on hänelläkin palvelijoita.
— En tiedä hänestä enkä hänestä kysy… vieras on minulle ja muukalainen. Sen vain tiedän, että kun Wäinön tavoin haltijoita palvelee ja pitää hänen tietonsa suurinna tietonaan, ei oikeista tiedoista puutetta tule. Mutta mitä pajatan semmoisista asioista joka kerta käydessäni… vanhan aatos entisiä latujaan hiihtää.
— Pajata, taatto, pajata, harvoin käyt, mutta viisaita puhut. Hupainen on sinua kuullaksemme.
Puhellessaan oli Jorma kannelta sormiellut ja säveliä juoksetellut.
— Laulamme, Kari, ei ole viikkoihin taas virsikkäin oltu, virkkoi
Jorma.
— Laulakaatte! kehoitteli Karin äiti.
— Laulamme, kun, äiti, säestänet.
Pöydän nurkalle asettuivat miehet, liittivät sormensa sormien lomahan ja kävivät laulamaan, Karin äidin, kantele polvellaan, heitä takan ääressä säestäessä.
— Mistä laulamme? kysyi Kari.
— Laulamme Wäinöstä, joka venettä rakenti, mutta ei saanut valmiiksi, kun kolmea sanaa puuttui.
Ja he lauloivat Wäinöstä, joka lähti sanojansa Tuonelasta hakemaan, ja kun ei sieltä saanut, upposi Vipusen vatsaan ja sieltä ne toi. Innosta tutisi Jorman harmaa parta Wäinön vaelluksia laulaessaan ja riemuiten lopetti hän laulunsa Wäinön sanoilla:
"Jo nyt sain sadan sanoja,
Tuhansia tutkelmia,
Sain sanat salasta ilmi,
Julki luottehet lovesta!"
Mutta kun laulu oli lopussa, muistui hänelle mieleen entiset ajat ja nykyiset ja huoaten hän virkkoi:
— Sieltä hän ne haki ja sieltä hän ne sai viisauden sanat. Mutta sinne ne taas katosivat, vainajain kera manalle menivät, eikä ole nuorisossa nousevassa, kansassa kasvavassa miestä, joka tietojen oikeat ongelmat uudelleen ilmi toisi. Ei ole eikä taida tulla. Pirstaleina on sanojen sampo.
Pitkälle karstalle oli päre pihdissään palannut, uupumus valtasi mielet ja uupumus miehet ja levolle laskeutuivat Jorma, Kari ja hänen äitinsä.
(Juhani Aho: Panu.)