YHTEISKASKEN KAADANTA.
Kiven päällä uhrivaaralla seisoo Panu uhrien päätyttyä, miehet ovat kokoontuneet hänen ympärilleen ja hän puhuu heille näin asiasta, jota on kauvan mielessään hautonut, mutta jonka ilmaisemiseksi hän vasta nyt katsoo sopivan tilaisuuden tulleen: — Karjalan miehet, miehet Panujen heimon ja heimojen kaikkien muidenkin! Uhrattu on jumalille ja puolellemme on haltijoita lepytelty. Ei ole miesmuistiin tällä vuorella näin suuria lahjoja tehty eikä näin runsaita antimia annettu. Hyvitetty on haltijain mieli, mielellä hyvällä on uhrit otettu vastaan, ihanan ilman on Ukko antanut ja savun kohtisuorana taivaalle kohottanut. Siitä olkoon mielemme iloinen!
— Iloinen on siitä mielemme, Panu, että hyvin osasit uhrit otollisiksi laatia! säestää Ilpo.
— Aika on nyt käydä nuorison kisakentälle karkeloimaan ja vanhain ilovirsillä virkisteleimään, sillä siitä käy haltijain mieli hyväksi ja herttaisin silmin he ihmisten ilonpitoa pyhällä vuorella katselevat, kuuntelevat. Mutta ennenkun huvihuilut puhaltamaan panemme, pitäkäämme totinen tuuma, pankaamme miesten neuvo käymään miesten asiasta.
— Mikä on mielesi, Panu? Puhu, sinua kuuntelemme.
— Tämä on tuumani, joka on kauan mielessäni kytenyt, tuon nyt tuleen puhallan, kohentanette, kun tahtonette, — kun ette, siihen sammuttanette! — Hyvä oli riistavuosi tämä, hyvä kaupan vuosi, kaiken vuosi. Hyvä oli Tapio lapsilleen, joita suosii ja joille mielensä leppeänä asustaa. Mutta oikullinen on hän isäntä, emme tiedä taata tuuliansa, milloin myötä puhaltavat, milloin vastaan. Yhtenä vuonna ylenmäärin antaa, toisena kaiken viljan kadottaa. Hyvä on Tapio, mutta vielä parempi sitäkin Pellervo. Kun kourallisen siementä maahan kylvät, antaa välistä vuoden viljan. Katsokaa, miten Savon miehet Kontojärvellä elävät ja hyötyvät. Kaskia kaatavat, polttavat ja kylvävät, viljan Viipuriin soutavat, hyvät hinnat kotiin tuovat, äveriäinä elävät! Miks'emme mekin, Karjalan miehet, viljaa Viipuriin vietäväksi kylväisi! Hyötyvät ovat hongikot ja hikevät lehtomme vesien varsilla, niitä jo Kontojärven kansakin himoiten katselee. Mutta ei ole apua joka miehen pienestä puurojauhokaskesta, tuskin omaksi leiväksi riittää. Suuri hakatkaamme kaski, koko heimon yhteinen kaski miehissä kaatakaamme; yhdessä sen poltamme, vierrämme ja kylvämme, ja yhteen aittaan viljan korjaamme ja sen miehiä myöten ja'amme. Se on tuumani!
Kun ei kukaan mitään virkkanut, jatkoi Panu:
— Käykäämme kirveinemme jo huomenna metsään! Ennen juhlapäivät haarikoita kallistellen vietimme, nyt ne kirveitä keikutellen viettäkäämme, suuri aukeama korpeen hakatkaamme! Sanokaa mielenne, miehet!
Kuului ääniä miesjoukosta:
— Mitä Tapio sanonee, jos tanhuansa poltamme?
— On Tapiolla tanhuvia! vastasi Panu, kädellään metsiä ja maita osoittaen.
— Vaan jos sattunee asumuksensa siihen, mistä metsän kaadamme? virkkaa toinen.
— Paikan olen katsonut ja siitä arvan mieltä kysynyt, eikä ole siinä Tapiolla taloaan. Tuolla vastapäätä Lehtoniemen rinteellä, esi-isäin vanhalla kaskipaikalla, siellä on kasken paikka parasta lajia.
— Kyllä Panu paikat tietää ja osaa arvan ajatukset!
— Osanneehan Panu, osannee, mutta syttyy tuleen salo, ryöstäkse kulo käsistäsi, etkä tiedä minne karkaa.
— Saataneehan tuli sammumaan ja onhan saloja palamaankin, paremmin heinää kasvaa ja helpompi on metsän kävijän kulkea.
— Heitämme sen asian Panun haltuun, lie hänellä taikoja tulellekin.
— Mitä miehet arvelevat? kysyy vielä kerran Panu.
— Ei ole tyhmä tuumasi, voipi kasvaa vilja runsas, mutta miten kaukaisten paikkain miehet tänne tullemme kaatamaan ja polttamaan?
— Niinkuin metsällekin tulette ja niinkuin me taas vuorostamme hiihdämme riistan ajoon teidän saloillenne. Nyt kasken kaadamme, ensi kevännä sen miehissä poltamme, kun taas uhreillenne tulette. Jos Pellervo nyt meille onnea antaa, käymme toiste teidän korpianne kaatamaan. Vuoron Karjalan kankaat viljelemme emmekä päästä vierasta maillemme, emme halmeillemme. Hyödymme, rikastumme, ei köyhyys paina, ei puutetta tule, vaikka Lappi metsän karjan veisi.
— Hyvä on tuumasi, Panu! Minä tulen, vaikk'eivät muut tulisi!
— Tulen minäkin!
— Koetamme, sitten näemme! — Emmehän tässä mitään menetä. Huomenna olisi karkelopäivä nuorten ja meidän vanhain maljojen edessä istuminen. Siirtäkäämme ilot ja karkelot ja juomingit tuonne vastaisen vaaran rinteelle. Kirves kädessä siellä karkelemme, nuorukaiset ja neidot kassaroita heiluttavat.
— Ja Jorma kannelta soittaa!
Jorma ei ollut tähän saakka mitään virkkanut.
— En minä haltijain uhripyhiä häpäise arkitöihin menemällä.
— Vanha on Jorma ja viisas, mutta viisaampi on vielä haltija ja paremmin etunsa ymmärtää. Yhtä uhria on kasken kaadanta, kun se haltijan hyväksi koituu. Karjalan kansalle kun siitä kerran valta kasvaa, kasvaa haltijainkin valta. Miksi ristinkansa niin hyvin elää, miksi Kiesuksensa voimat varttuu? Anna meidän saada sama valta, niin ei ole tarvis haltijamme väistyä. Kontokoskella on kirkko Kiesuksella, missä meillä ennen oli uhripyhättö. Kaskensa siihen kaasivat ja siihen jäivät. Olisi meillä ollut siinä heitä ennen kaski, ei olisi väistytty eikä haltijamme ollut pakko perästä tulla.
— Sanoin mieleni, kun kysyitte… pidän oman pääni, pitäkööt muut omansa, virkkoi Jorma.
— Koetammehan, koetamme!
— Hyvä siitä sukeuu!
— Lähdemme heti kaskea kaatamaan! huusivat herkkämieliset miehet yhdestä suusta.
— Teemme talkoot, ett'ei moisista ole ennen kuultu!
— Tullette, jotka tahtonette osalle päästä. Niinkuin metsän viljan ja'amme jousia myöten, niin ja'amme maan viljan kirveitä myöten.
— Kaikki tulemme!
— Heti lähdemme!
— Hetikö lähtenemme, vaiko huomisaamuna?
— Yöllä on viileä lehdossa liehua.
— Olkoon päätetty!
Päätetty on Panun tuuma, hyvä tuuma, ja tyytyväisin mielin astui hän alas kiveltä.
Kun Panu yön tultua palasi kylään, soivat siellä kanteleet ja pillit, nuoriso karkeli Panulan tanhualla ja vanhat miehet kellettelivät penkereillä maljain ja haarikkain keskessä olutta ja simaa ryypiskellen.
Mutta kun Panun näkivät tulevan, ottivat he hänet ilohuudoilla vastaan, ylistivät hänet ikihyväksi, kirveensä tempasivat ja olivat heti valmiit kaskimaalle lähtemään.
— Yön kun miehissä riehumme — olivat keskenään tuumineet ja sen nyt Panulle ilmaisivat — niin on aamulla metsä jo maan tasalla ja huominen päivä on karkelon ja ilon päivä koskematon!
Ja siitä kaikki kaskimaalle hankkiutumaan. Kirveet olalla he rantaan riensivät ja siitä itsensä salmen yli soudattivat. Laulaen, soittaen ja iloa pitäen siirtyi uhrikansa täysissä venheissä tyyntä järven pintaa pitkin Lehtoniemen nenään, josta Panu heidät hakkauspaikalle opasti, itse edellä kulkien.
Hyötyvää lehtoa, raitaa, pihlajaa, tuomia ja pajuja kasvoi niemen nenä ja ranta kahdenpuolinen. Maan yletessä muuttui metsä koivikoksi, sitä komeammaksi, kuta ylemmäksi tultiin kukkulalle, joksi maa niemen keskikohdalla kohosi, mutta kukkulan takana maan puolella kohoili kuusia ja honkia lehdon sisästä, ja etäämpänä alkoi havumetsä suureen saloon yhtyen.
Kukkulan korkeimmalle kohdalle johdattaa Panu miehet; siinä suuren koivun ympärillä, joka itse käen kukkumapuuksi pyhitetään, osoittaa hän jokaiselle puun, mihin ensin kirveensä iskeä. Vuolasee Panu sitten koivun alle palan hopeaa, toisen kultaa ja metsänväeltä ja Tapiolta anteeksi anoo. Ei sano puita omin lupinsa ottavansa, ei arvan kysymättä kaatavansa. Eikä ilmaiseksi ota eikä ainaiseksi, lainaksi lehdon ottaa, uudet puut ja paremmat siihen sijalle kasvattaa. Siihen kun kaski kaatuu, hyvä on teirien, riekkojen ja metsojen rytöjen alla pesiä ja poikiansa piilotella. Kun laiho kasvaa, ei lopu jänöltä helpeinen ruoho, ja kun ohra olkea työntää, tulkoon hirvi vasikoinensa osansa ottamaan. — Emme itse isoa osaa himoitse, emme suuren saaliin toivossa koivujasi kaada, sinulle kaadamme, Tapio, sinun mieliksesi, Mielikki, siinä on kukkaisella aholla kevyt impiesi ilakoida, kun itse tämän koivun alla istut ja käkesi latvassa kukkuu.
Ei Panu ylen totisin suin puhunut, hymy parran alla piili ja ilo silmissä säteili. Ja noin puhuttuaan puoli runoon iski hän kirveensä koivuun ja samoin tekivät muut.
Iloiset tuli siitä illatsut ja iloiset öitsyt miesten paitahihasillaan heiluessa ja naisten tullessa jälestä vastoja ja kerppuja taittaen ja tyynenä, valoisana kesäisenä yönä työmiesten iloksi laulellen. Kaatui vanhoja rosoisia koivuja, joiden ympäri ei miehen syli ylettynyt, kaatui ikihonkia sikin sokin yhä kasvavaksi röykkiöksi, suunnattomaksi kaskeksi kukkulalta alas niemen kärkeen päin ja korven puolelle päin. Tuon tuostakin pyrähti lintuja lentoon tai lähti jänö tiehensä hippasemaan, mutta ei ahdistettu lintuja eikä jänöä hätyytetty — rauha täytyi nyt Tapion karjalle antaa. Ja tuon tuostakin jätettiin joku suurempi puu pystyyn käkien kukkumapuuksi ja kokkojen leposijaksi.
Ylinnä muita liehui Panu ja välkkyi hänen kiiltävä kirveensä muita vinhemmin singotellen lastuja ympärilleen kuin myllyn ratas veden pärskyä. Niin oli mielensä kiihkeä kuin sotilaan, joka voitollisena temmeltää pakenevassa vihollislaumassa sen viimeistä vastustusta murtaen. Hyvin olivat kaikki hankkeensa käyneet, kaikki häntä kuulivat ja kaikki tottelivat.
Kun aamu valkenee ja aurinko nousee, on kaski kaadettu, metsä avattu, iso aukeama lohkaistu suunnattoman salon niemeen. Siihen, minne ei metsän sisään näkynyt muuta kuin taivasta palanen puiden latvojen läpi, näkyy nyt vihertävä uhrivaara ja sen niemitse siintävät selät.
Istuivat miehet aamun tultua keskelle kaskea käkikoivun alle einettä nauttimaan, jonka naiset olivat heille valmistaneet. Uuvuksissa olivat jäsenet oudosta työstä, mutta mieli oli hilpeä työaloja tarkastaessa.
Kukahti silloin aamukäki pyhältä vuorelta. Paljastuivat kaikki päät ja
Panu virkkoi:
— Onnen käki, Karjalan onnea kukkuu!
Kauan kukkui pyhän vaaran käkönen yhteen menoon. Mutta kun viimein lakkasi, tarttui sen säveltä jatkamaan toinen käki koivun latvasta keskeltä kaskea.
— Onnen käki, kaskemme onnea kukkuu!
(Juhani Aho: Panu.)