RISTILAIVA JA LAPPALAISET.
Kansantarun pohjalla.
Simon rannikko on Pohjanlahden tuulille altis tasanko. Sitä ei suojaa, niinkuin lähirannikolta, pienoinen saaristo, joka viheriäisiin lehtoihinsa hajoittelee tuulten tuimuutta. Harvemmat, mutta suuremmat saaret ovat sen ainoana turvana. Nämä kuitenkaan eivät peitä koko rannan reunaa, niin ett'ei jäisi paljaita, aukeita paikkoja, joista tuulen pojat hurjapäiset pääsevät hienohelmaamme pyörittämään.
Tällainen avonainen loma aukenee myöskin Montaja-saaren eteläisellä kannikalla. Meren myrskyiset aallot, jotka, luullen pääsevänsä aina mannermaalle asti, äkkiarvaamatta huomaavat tiellään korkean Montajan ja tästä raivoissaan turhaan pieksävät tämän leveätä rintaa, syöksevät lisääntyneellä vimmalla saaren eteläisen kylen sivuitse aukeaan lomaan, lennättäen hurjina lakkapäinä valkeata vaahtoansa rannalle, muassaan ruojaa ja hietaa, jota ovat meren syvästä nostaneet. Ja tuulen vihaiset sikiöt, valtavat vihurit, likistyneinä ahtaaseen lomaan, tarttuvat kiukkuisessa kiihkossa aaltojen tuomiin hietaläjiin, hajoittelevat niitä, leikittelevät niiden kanssa kuin kaarnain kanssa, nostavat niitä ylös ilmaan, paiskaavat jälleen maahan ja ajelevat niitä ympäri, kunnes leikkiin kyllästyneinä viimein kiinnittävät ne rantaan, muodostellen hurjimman mielikuvituksen synnyttämiä muotoja.
Luonnon voima on väsymätön. Kun meren laineet ja myrskyt pitkiä vuosisatoja ovat tämmöistä menoa jatkaneet, ovat ne yhdistynein voimin saaneet aikaan sen kummallisen rakennuksen, jota kansa sanoo Munkkihiedaksi. Lakeasta rannasta kohoaa näet jyrkin seinin korkea hiekkaluoma, joka kaltevana rinteenä nousee meren puolelta, äkkiä kohoaa vielä korkeammaksi muuriksi, ja päättyy niin jyrkkään seinään, että on aivan mahdotonta päästä sitä ylös.
Tämä omituinen luonnon tekele, joka on muodostunut aikoina meistä kaukaisina, kasvaa nyt puita ja pensaita. Se voi siis seisoa järkähtämätönnä. Mutta kummallista on, kuinka se on voinut meren myrskyjä kestää aukealla rannalla, ennenkun kasvit olivat siihen juurtuneet ja ennenkun ympäristö metsittyi. Kummallinen on niinikään sen monimutkainen polveileva muoto. Ei ole siis ihme, että kansa, joka pelonsekaisella taika-uskolla katselee Munkkihiedan outoa luomaa, sen rakenteessa näkee muutakin kuin paljasta luonnon tekemää.
Näin arvelee kansa Munkkihiedan synnystä:
Elettiin ammoin kuluneita aikoja. Meren aaltojen vallassa oli vielä leveä kaistale sitä rantamaata, jossa ihmiset nyt eleskelevät, ja siinä paikassa, missä Munkkihieta nyt on, oli vedenalainen salakari, jonka ainoastaan tottunut silmä voi erottaa laineiden siihen loiskiessa. Pohjanperän avarilla aloilla liikkui porokarjoinensa nahkoihin puettu Lappalaiskansa, jonka mataloita majoja näkyi siellä täällä harjuilla ja ylänteillä. Synkissä saloissa ja korkeammilla vaaroilla seisoivat Seita-jumalat, peuranverellä sivellyt, läjä hirvensarvia edessään. Kristinuskon valoisa oppi ei ollut tänne vielä levinnyt; kolkko pimeys hautoi pakanuuden ongelmia.
Arvaamatta nousi silloin rauhallisessa Lappalaiskansassa se pelottava huhu, että vieras jumala etelästä päin kulki valloittamassa maan asujamia. Uutta oppia saarnasi tämä jumala, ja maan omien lasten ikivanhoja jumalia musersivat uuden jumalan palvelijat ja tallasivat jalkojensa alle. Muukalainen kansa, jonka tuoma tämä uusi jumala oli, oli jo ikeensä alle laskenut läheiset eteläiset rannikkomaat ja kulki yhä pohjoiseen päin.
Tämä huhu levitti levottomuutta pakanallisessa kansassa, joka ei milloinkaan ollut uneksinutkaan olevan muita jumalia taivaissa ja maan päällä kuin ne, joita esi-isät olivat palvelleet ja joiden kuvia pyhät Seidat olivat.
Sanoma herätti sitä suurempaa pelkoa, kun sen ilmoittamiseen liittyi arvaamaton tapaturma. Se mies, joka ensin toi tämän sanoman, oli kyläkunnan vanhimpia, arvossa pidetty vanhus. Hän oli talvimatkoillaan kulkenut eteläisiä lähi-seutuja, siellä saanut kuulla oudosta jumalasta ja lähtenyt ajamaan yöt päivät kotiin päin, ilmoittaakseen kuulemiansa kummia kyläläisilleen. Mutta perille tultuaan, tuskin saatuaan kamalat sanomat suustaan, hän vaipui maahan ja muutti Jabmiaimoon — niinkuin kansa sanoi — meni Manalaan. Ja eipä ainoastaan hän, vaan myös ne kaksi kaunista poroa, joilla hän oli matkustellut.
Se oli uuden jumalan lähettämä enne, arveli kansa. Se muka ennusti, miten kävi niiden, jotka joutuivat jumalan läheisyyteen. Kansa mietti pakoon lähtemisen parhaaksi. Mutta päämiehet ja kansan vanhimmat nuhtelivat kansaa pelkuruudesta, ja noitapapit sanoivat kuolleen kutsutuksi Jabmiaimoon siitä syystä, että hän, vaikka oli matkalta juuri palannut, ei ollut ensiksi muistanut kiittää haltijoita ja uhrata Seidoille. Jos todellakin joku vaara uhkaisi — selittivät noitapapit — oli sitä vastaan vankka turva: omat jumalat ja niiden antamat loihtuvoimat. Seidoille oli uhrattava enemmän kuin ennen, että pysyisivät suosiollisina, niin he kyllä tietäisivät paikkansa pitää.
Noitapappien käskystä uhrasi kansa Seidoille vielä enemmän peuran- ja poronsarvia, koipia ja maitoa, siveli kuvat vielä enemmän vereen, ja rauhoittui. Tehoisasti vaikutti rauhoittumiseen myös eräs ennustus. Kansan keskuudessa eli noitavaimo, jonka iästä kulki satumaisia puheita. Hän oli mielipuoli, mutta kansa luuli hänen olevan haltioissa. Tämä ei ennustanut samalla tavoin kuin noitapapit ja muut poppamiehet, noitarummulla ja muilla loihtukoneilla. Hän ennusti suorastaan lauselmilla. Noitapapit pitivät hänen ennustelmiansa vähässä arvossa, mutta kansa kuitenkin salaa kysyi häneltä neuvoja. Niinpä tässäkin asiassa. Kun vaimo sai asian kuulluksi, purskahti hän ivanauruun ja vastasi uusia jumaloita ei tulevan "niin kauan kuin pulkka poronjälkiä seuraa". Tämä ennustus levisi kansassa, ja kaikki uskoivat sen todeksi, varmaksi, kieltämättömäksi. Muuan epäilijä arveli kyllä, että vanha noita-akka kenties tarkoitti kesää uuden jumalan tulo-ajaksi. Nyt oli näet talvi — aika pulkalla ajettava. Vaan kun kesä tuli, ja pulkka ei enää kulkenut poron jälkiä, niin silloin voisi tuho tulla. Mutta tämmöistä selitystä muut eivät suvainneet; epäilijän ääni sorrettiin; kansa uskoi ja hajaantui jokapäiväiseen elämäänsä. Ei aikaakaan, niin oli jo koko asia unohdettu.
Oli talvi. Mutta jos pitkäkin, niin loppuuhan se pohjolassakin kerran. Kevät-aurinko paisteli tuntureita, hanki suli, purot juoksentelivat laaksoissa, joet paisuivat, tulva kävi — niin ei enää seurannutkaan pulkka poron jälkiä…
Maa vihertyi, kedot kukittuivat, aika riensi. Pulkat, ahkiot olivat aikoja sitten jo maanneet kumossa selällänsä; kansa kulki järviä ruuhilla, jokia lautoilla, jänkkiä vesihiihtimillä. Suven ihana aika oli käsissä; kaikki oli syvää rauhaa.
Äkkiä, niinkuin merellä arvaamatta vihuri tulee ja kaataa haahden, nousi silloin uudestaan tuo kamala sanoma: uusi jumala on tulemassa. Sanoma oli kuin ilman lennättämä. Kukaan ei tietänyt, mistä se tuli; sanansaattajaa ei ollut, mutta huhu levisi kansaan, niinkuin tuli aumoihin, ja kaikki tiesivät siitä kertoa.
Rauhan askareihin tottunut kansa joutui hämmennyksiinsä. Häärittiin pelossa Seitojen ympärillä — ne pysyivät kylminä; juostiin poppamiehiä kysymään — ne pudistivat päätänsä; kyseltiin noita-akkaa — hän ei vastannut.
Nyt tuli jo tarkempia tietoja. Vieras joukko oli astunut maalle etelämpänä, särkenyt maan jumalat pirstoiksi ja omalle jumalallensa jo ruvennut asuntoakin rakentamaan. Se kulki meritse. Sillä oli suuren suuri alus, jolla voi suurimpiakin meriä kulkea. Sadottain ihmisiä mahtui alukseen. Siinä oli sotamiehiä, pappeja ja naisia. Itse jumalakin asui aluksessa eri huoneessa. Tämmöinen kummitus oli nyt tulemaisillaan hävitystä levittämään.
Kauhua herätti tämä tieto. Noitapapit ja kansan vanhimmat neuvottelivat. Noitapapit kyselivät loihturumpujansa ja kehoittivat hartaampaan jumaloiden palvelemiseen; vanhemmat miettivät, että arpakapula oli lähetettävä kiertämään, jotta kaikki tulisivat yhteen yhdistynein voimin vastustamaan uutta jumalaa.
Molempia neuvoja noudatettiin. Kansa uhrasi ja rukoili, arpakapula lähetettiin ja kansaa kokoontui täysissä aseissa. Mutta kun kansaa oli kokoontunut niin paljon kuin sitä oli lähellä, katsottiin kokoontunut voima liian vähäiseksi. Uskallus oli näet paennut pelon polkuja, itse luottamus oli kadonnut. Päämiehet ja kansan vanhimmat, joiden olisi ollut kehoitettava kansaa urhoollisuuteen, olivat ikäänkuin hurmoksissa, ja noitapappien rummut ennustivat yhä pahaa vaan. Naisten värähtelevät kasvot ja lasten tuskallinen parkuna saivat häiriön korkeimmilleen.
Yhä peloittavampia tietoja tuli. Tuo merta kulkeva kumma oli todellakin tulossa. Se jo haahmona kangasti taivaan rannalla. Joku jo luuli sen näkevänsäkin. Ja nyt — voi hirmua hirmuisinta! — tuossa tuo kauhun tuoja jo on, se jo todenteolla tulee tuo vihollisten sota-alus.
Kaukana, siinä hienossa ilman vanteessa, missä taivaan sininen kansi näytti ikäänkuin merensineen valetulta, näkyi tällä hetkellä pieni tumma pilkku. Se oli niin pieni, että ainoastaan tottunut silmä voi sen havaita. Mutta ne silmät, jotka sinne päin nyt pelolla tuijottivat, olivatkin tottuneet — ja ne näkivät.
Kokoontunut kansa päästi huikean hätähuudon. Sitä seurasi niin täydellinen äänettömyys, että olisi voinut kuulla vapisevain sydämien tykytykset. Mutta seuraavassa tuokiossa syntyi uusi hälinä. Niinkuin olisi tulen leimaus yhtä haavaa koskenut kaikkiin sydämiin, kajahti pelästyneen, merelle päin tuijottavan kansan keskestä kehoitus: "Jumaliin! Jumaliin!" Ja nyt riensi hämmentynyt joukko ylemmä vuorelle, missä pyhät Seidat seisoivat. Oli melua ja melskettä. Lapset parkuivat, naiset itkivät ääneen, miehet huusivat. Juostiin sinne tänne ympäri Seitoja. Naiset uhrasivat koristuksensa, lapset taittoivat lehviä ja levittivät niitä Seitain eteen, miehet tekivät pyhiä lupauksia. Mutta uskallus ei palannut takaisin; kansan vanhimmat yhä epäilivät; noitapapit yhä pysyivät synkkinä.
Mutta etäällä ilman rannalla tuo musta pilkku suureni suurenemistaan. Se lähestyi. Aurinko, joka jo kallisti päätänsä läntiseen mereen, kietoi valovirrallaan merenpuolisen ilman rannan ja siinä olevat esineet kummalliseen valaistukseen. Tumma pilkku muuttui vähitellen selväksi laivaksi. Sen runko oli musta, mutta purjeet valkoiset. Vieno merituuli tuuditteli laivaa hiljaa eteenpäin. Auringon säteissä kimaltelivat jo haarniskat ja kirkkaat aseet. Sotamiehiä oli laivassa. Mutta näiden väliltä siinsi mustia vaatteita ja valkoisia huntuja. Alus oli täynnä munkkeja ja nunnia, tuon uuden jumalan hartaita palvelijoita, jotka innokkaasti halusivat levittää Kristin uskoa pakanoihin. Laivan keulaan oli pystytetty kultainen ristiin-naulittu Kristus, mutta keskellä laivaa oli pienoinen kappeli, jonka aukinaisesta ovesta näkyi neitsyt Maarian kuva, suitsuava savuastia edessä.
Lauhkeassa suvi-ilmassa astuskelivat, käsivarret ristissä, mustat miehet edes takaisin laivankantta; sisaret olivat asettuneet istumaan istumille ympäri sen laitaa. Nyt antoi yksi veljistä viittauksen, jonka johdosta sisaret nousivat ylös ja veljet lakkasivat astumasta. Ne seinät, jotka peittivät Maarian kuvan, otettiin pois, ja siinä seisoi kaikkein nähtävänä sineen ja purppuraan puettu pyhä kuva. Sen ympärille asettuivat veljet ja sisaret puoliympyrään ja heitä vastapäätä sotamiehet paljain päin, aseettomina. Laivan kastarista tuli vanha kunnioitettava isä, munkkien päämies, hänen jälessään vanhemmanpuolinen nainen, joita veljet, sisaret ja muu väki syvään kumartelivat. Nyt alkoi juhlallinen virsi, jota sisaret ja veljet yhdistynein äänin veisasivat. Oli näet rukouksen hetki. Veisu oli alusta hiljaista, mutta nousi nousemistansa, hiljeni sitten ja nousi taas. Miesten syvemmät äänet sointuivat mahtavaksi soinnuksi naisten heleihin ääniin. Laulu kaikui puhtaassa hienossa ilmassa ihmeen ylevälle. Se oli uuden valon väkevä ääni, joka soi pakanuuden illassa. Taivas ylhäällä, vesi alhaalla ja viheriät rannat ympärillä kaikuivat juhlallista virttä.
Kuta lähemmä laiva tuli, sitä suuremmaksi kiihtyi rannalle kokoontuneen kansan tuska. Häiläköiminen Seitain ympärillä oli yhtä ainoata suurta hämminkiä, josta lasten yhä enenevä räikkinä ja naisten ulvonta peloittavalla tavalla nousi muuta rähinää korkeammalle. Epätoivon vimman hetki oli tullut, kaikki oli kadotettu, ell'eivät Jumalat taivaista lähettäneet arvaamatonta apua.
Äkkiä hiljenivät eri huudot ja yhtyivät yhteen ainoaan räikeään ilohuutoon, joka kerrattuna kajahti vuorenrotkoista. Ihme oli tapahtunut. Aukosta sen pyhän lehdon, jonka keskellä Seidat seisoivat, ilmestyi, niinkuin maasta noussut aave, ihmishaamu, jonka pelkkä ulkomuoto herätti kaikkien huomiota. Hän oli pitkänlainen hoikka mies, hänen silmänluontinsa oli terävä ja kasvot ankarat; ohut parta peitti laihain kasvojen alapuolen riippuen leuasta rinnalle. Päässä oli hänellä korkea nahkainen kypärä, kaunistettu punaisilla reunoilla ja kaikenlaisilla koristuksilla. Muu vaatetus oli melkein samanlainen kuin muillakin, ainoastaan paljon kalliimpaa, ja vyötäisillä kiilsi kaikenlaisilla kummituksilla varustettu kallis vyö, johon oli vasemmalle puolelle pistetty luinen vasara, ja jonka oikealta puolelta riippui noitarumpu.
Tulija oli Lapinkansan ylimmäinen pappi, maan mahtavin loihturuhtinas, pyhän Ukon vuoren asuja, kaikkien poppamiesten päämies Lapin avaroilla aloilla. Hän yksin tiesi jumalien salaisimmat mietteet, hänen ainoan olivat pyhät Saivo-neidot, jotka ovat syvimmän loihtuvoiman haltijoita, vihkineet tietoa antavalla saivo-vedellä syvimpään tenhotaitoon. Hänen huulillansa oli kaiken mailman vankat syntysanat, hänen kielellänsä riippuivat luonnon salaiset voimat, hänen arvonsa merkiksi kiilsi kypärän otsasta säteilevä koristus, kaksi iäkästä noitapappia seisoi hänen kummallakin puolellaan. Jumalat olivat kuulleet kansan hätähuudot ja oikeaan aikaan lähettäneet auttajan. Sentähden kaikui iloinen huuto korkealle ja riemun raiunta kasvoi.
Korkea loihturuhtinas tervehti kokoontunutta kansaa. Hän näkyi tuntevan asian uhkaavan tilan, sillä hän katseli huolestuneena mereltä lähestyvää alusta. Merestä käänsi hän silmänsä taivaalle, jonka kantta hän tarkasteli kaikilta ilman kulmilta. Hänen synkkä katsantonsa näytti selkenevän. Hän käski kansan noitapappien lyödä rumpujansa ja johtaa kansan pyhiä lauluja. Itse katosi hän, omat pappinsa seurassaan, lehtoon ja ilmestyi piakkoin vuoren korkeimmalle kukkulalle, johon hän asettui.
Täällä, vuoren ylimmällä huipulla, alkoi hän nyt, kädet ojennettuina merelle päin, lukea mahtavia syntysanoja, luoda tuhansia tutkelmia, joita tietoisat Saivoneidot olivat hänelle opettaneet — noita syntyjä syviä, luonnon alkuluottehia, joita hän yksin osasi ja jommoisia ei ennen eikä sittemmin ole kuultu. Hänen korkea vartalonsa kuvastui selkeätä taivasta vastaan. Loihtimisesta intoutuneena vapisi koko jäntevä ruumis. Alempana hänen ympärillänsä seisoivat hänen pappinsa, hartaasti kysellen noitarumpujansa, ja vielä alempana, missä Seita-kuvat seisoivat, johtivat kansan papit pyhiä lauluja, joita kansa joikui yksitoikkoisella, hartaalla äänellä.
Tietämättä siitä tenhovoimasta, joka viritettiin sitä vastaan, kulki alus sillä aikaa hiljaa eteenpäin, yhä levittäen sulosävelistä juhlallista soittoansa. Mutta sen kulku, kumma kyllä, ei enää ollut niin tasaista kuin ennen. Ilman näkyväisettä syyttä se alkoi horjua, eikä pysynyt suorana veden päällä. Milloin näytti ikäänkuin olisi näkymätön vihuri tarttunut sen purjeihin ja sitä kallistellut, milloin nosti odottamattoman korkea laine aluksen ylös ja paiskasi taasen syvälle alas. Priori ja pyhät veljet katsoivat kummastuneina ilman kantoja, eivätkä voineet käsittää alkavaa loihturuhtinaan loihtimaa levottomuutta.
Sillä aikaa alkoi kumminkin merenpuoliselta ilmanrannalta nousta jono pilviä. Ne olivat ensi alussa pieniä, hienoja lieminkäitä vaan, kauniita kuin heiluvat untuvat. Mutta mitä enemmän niitä tuprusi, sitä mustemmiksi ne muuttuivat, eikä aikaakaan, kun ne jo olivat kuin mustimman uuhen villat. Ilman ranta täyttyi, päivä peittyi. Loitolta mereltä kuului jo se tuhoa ilmoittava humina, joka ennustaa äkillistä myrskyä, meren syvyys aaltoili levottomasti niinkuin ainakin ennen raju-ilman irtipääsemistä, laineet hikoilivat tuskallista vaahtoa.
Ja nyt, nyt olivat jo luonnon voimat irroillansa. Kauhea myrsky raivosi ja ajoi meren edellänsä kuohuviin aaltoihin, joiden päät vaahtosivat. Myrsky ärjyi kuin ärsytetty jalopeura, laineet kiljuivat, syvyys ähkyi vihasta, häviön hetki oli käsissä, pimeys peitti meren, maan.
Purjehtiva laiva oli juuri tullut siihen aukeaan lomaan, jonka sanoimme aukenevan Montaja-saaren eteläisessä kannikassa. Pyhä veisuu oli vaiennut, kuin säikäytetyt kyyhkyset olivat nuoret sisaret vetäytyneet yhteen joukkoon pyhän Maarian kuvan ympärille, missä he polvillaan seisoen anoivat apua taivaan emolta. Horjuvin askelin hoipertelivat veljet keinuvan laivan kannella syvässä pelossa mutisten rukouksia ja laskien rukousnauhaansa; sotamiehet vapisivat. Priori kulki ympäri kaikkialla, lohduttaen pelästyneitä sydämiä, luvaten taivaallista ja maallista pelastusta, jos vaan pysyttiin hartaasti kiinni rukoilemisessa ja toivossa.
Mutta korkeimmalla vuoren kukkulalla yhä seisoi loihturuhtinas ja jatkoi loihtimistansa. Koko taivas oli jo synkässä pilvessä, myrsky kiihtyi kiihtymistänsä ja ukkosen jyrinä yhdisti mahtavan äänensä tuulten huikeaan vinkunaan. Tulen leimaukset kulkivat ristin rastin ilman halki ja loivat ilmaan kamalan valon.
Silloin kuului mereltä hirveä räjähdys ja kammoittava hätähuuto, jonka kimeä ääni hetken soi myrskyn julmaa rähinää kovemmin. Huuto oli niin liikkuttava, että Seitain ympärille kokoontunut kansakin lakkasi pyhiä loilujansa joikumasta ja noitapappien rummut vaikenivat. Kaikki loivat silmänsä merelle päin.
Siellä kohtasi heitä hirmuinen näky. Hävitys oli tehnyt julman tehtävänsä, ja huuto, joka kaikui, oli kuolevaisten kamala valitus.
Laiva, joka ei enää voinut mitään meren myrskyjä ja raivoisia aaltoja vastaan, oli joutunut tuulten ajettavaksi ja tuuli oli sen ajanut salakarille ja silmänräpäyksessä kaatanut sen kumoon. Hurjapäät aallot loiskuivat rajusti kumottua laivaa vasten ja valkoinen vaahto pärskähti korkealle ilmaan. Muuta esti pimeys näkemästä.
Merestä kääntyivät kansan silmät vuorelle siihen mahtavaan loihturuhtinaaseen, jonka tenhovoimasta kummallinen pelastus oli kansan mielestä tapahtunut. Mutta tämä oli jo jättänyt pilvisen loihtu-valtaistuimensa ja seisoi pappinensa heidän keskellään. Kansa häntä nyt kiittämään, kunnioittamaan, jumaloimaan. Sama harras palvelus, mikä vähää ennen oli Seitoihin käännetty, tuli nyt hänen osakseen. Mutta hän käänsi jalosti luotansa kaiken kunnian ja käski kansan kiittää jumalia, joista kaikki voima oli lähtenyt. Sitten palasi hän, runsain lahjoin, vielä samana yönä takaisin Lapin vuorimaihin, hän ynnä hänen pappinsa.
Seuraavana aamuna, kun myrsky oli asettunut ja meri rauhoittunut, nähtiin siinä paikassa, missä haaksirikko oli yöllä tapahtunut, musta esine kohoavan veden pinnan yli, ympärillä tiheä hieta-valli, minkä aallot olivat ajaneet kokoon. Se oli uponneen laivan runko. Hietavallista pistäysi selkeään ilmaan siellä täällä käsi, jalka, pääkallo ja muita ruumiin osia. Laiva oli niin äkkiä särkynyt, ett'ei ainoakaan pelastunut, vaan kaikki tuokiossa saivat surmansa yhteisessä haudassa. Siihen hukkuivat yhteiseen sopuun pyhät sisaret, veljet, soturit, jumalankuvat, savu-astiat kaikkine päivineen.
Mutta meri ei jättänyt työtänsä siihen. Se yhä ehtimiseen vieritti hietaa ja santaa hukkuneen laivan ja hukkuneitten ihmisten päälle, ja rakensi niin, aikojen kuluessa, kummallisen hietarakennuksen, joka merkillisine muotoineen kuvastelee rikottua laivaa mastoineen, purjeineen, kuvineen.
(J.#. Calamnius. Joukahainen.)