PIISPA HENRIK JA LALLI.
Asuinpirtti Lallin talossa. Tuli palaa takassa. Piispa Henrik. Andreas, Benediktiinein priori. Johannes, munkki. Ilmari, Lallin kuusivuotias poika (makaa kehdossa).
PIISPA HENRIK.
Noin varmaan teemme — pojan otamme ja kasvatamme kristinuskossa, ja kristinuskon levittäjäksi ja saarnaajaksi. Samoin tehneet ovat muut Herran miehet pakanoitten maissa. Niin Germaniassa teki pyhä Winfried, niin Englannissa pyhä Augustinus, Ansgarius Ruotsissa ja moni muu, kun Herra armossansa lähetti heidät evankeliumia saarnaamaan ja sanans' siunausta jakamaan.
ANDREAS.
Jos pojan munkistomme suojahan te uskotte, niin taata uskallan, ett' oppia ja opetusta vaille hän ei jää.
PIISPA HENRIK.
Sit' ai'oin juuri äsken ehdottaa.
ANDREAS.
Me tarkkuudella huolta pidämme, ett' eivät turmeltumaan pääsisi ja pilaantumaan hoidon puutteessa ne hyväin avuin kalliit siemenet, jotka sielussansa ehkä piilee. Näin poika vanhemmaksi ehdittyään ja päästyänsä miehen ikähän voi tulla Herran työhön soveliaaksi.
JOHANNES.
Vaan minkä teemme — pian tehkäämme! Jos Lalli matkaltansa palajaa, niin tuumamme hän tekee tyhjäksi. Epäilemättä uppiniskainen hän on kuin muutkin kansalaisensa ja taipumaton kristinuskohon. On mahdollista, että poikansa hän mieluummin soisi kuolleheksi kuin kristinoppiin kasvatettavaksi!
ANDREAS.
Se on totta. Pojan äidiltä me emme tarvitse vastustusta pelätä.
PIISPA HENRIK.
Olette oikeassa. Tämä seikka ei siedä pitkää viivyttelemistä. (Katselee Ilmaria.) Mut kuitenkin, kun tuohon kätkyehen ma katselen ja hänen lepäävän noin rauhallisna näen — liekö oikein, että riistämme tuon viattoman äidin helmasta? Tuo poika parka, eikö joskus voisi hän syyttää meitä julki-julmuudesta ja loukkaamasta luonnonlakeja ja taivaan antamia sääntöjä? Hän ehkä kerran kovin kiroo meitä ja huutaa koston huudot haudoillamme? Näin ajatellen valmis olisin mä päätöksestämme taas luopumaan.
JOHANNES.
Se eikö kristillistä olisi ja oikein, että hänen sielunsa me pelastamme kuolemattoman ja hänet viemme tielle taivahan?
PIISPA HENRIK.
On varmaankin… ja niinpä käydä saa. Mut aavistuksen henki salainen mun mieleheni kuiskaa kuitenkin: Tään päätöksen, sen teimme itsellemme turmioksi.
ANDREAS.
Mut kunniaksi pyhän Jumalan!
PIISPA HENRIK.
Sä puhut oikein — Hänen haltuunsa me kaikki annamme!
ILMARI (Herää.)
Äiti, äiti!
JOHANNES (Ilmarille.)
Hän tulee kohta, varro vähäsen.
ILMARI.
En sinua ma huutanut!
JOHANNES (Ilmarille.)
Pelkäätkö minua?
ILMARI.
Sinulla on häijy muoto. Elä tule!
ANDREAS (Hymyilee piispa Henrikille.)
Niin voipi lapsi väliin pistellä
ja kielens' olla veistä terävämpi!
(Johannekselle.)
Nyt pidä puoles', veli Johannes!
JOHANNES.
Kas poika heittiötä! Kehdossa jo osoittaa hän suomalaista mieltä! Mut kyllä hänen kesytämme.
ANDREAS (Ilmarille.)
Mikä on nimesi?
ILMARI.
Ilmari. Mut sinä olet piispa.
PIISPA HENRIK.
Sinä tunnet minut?
ILMARI.
Kun olet täällä käynyt monesti. Emoni kutsuu sinua hurskaaksi ja pyytää minuakin rukoilemaan puolestasi, ja hänen käskystänsä niin olen tehnyt: "Herra Jumala! Oi, varjele sä piispaa Henrikkiä niin vaaroista kuin muista vahingoista!" Näin sanon sekä aamuin että illoin. — Onpa sinulla ihmeen kaunis lakki! Annappas se mulle!
PIISPA HENRIK.
On poika ilokas ja viisas!… Tässä saat pyytämäsi.
(Antaa hiippansa Ilmarille.)
ILMARI (Laskee hiipan päähänsä.)
Tämä minulle on liian suuri, mutta isälleni se saattais hyvin sopia. Tiedätkö, milloinka hän tulee kotiin?
PIISPA HENRIK.
Sit' en tiedä… Mutta tekiskö sun mieles kerran saada piispan lakki ja piispan arvo?
ILMARI.
Vallan tekisi! Saanko pitää tämän lakkis' siks', että itse tulen piispaksi?
KERTTU (Lallin vaimo tulee).
PIISPA HENRIK.
Sinulle Herran armo, tyttäreni!
ANDREAS.
Sinua neitsyt pyhä suojelkoon!
KERTTU.
Mun huoneelleni, herrat hurskaat, te osoitatte suuren kunnian, mut tervetultuanne kuitenkin nyt niinkuin aina tähän majaan, vaikk' on se kovin halpa suojaamaan niin suuriarvoisia vieraita!
PIISPA HENRIK.
Ei kahteen vuorokauteen meillä muuta suojaa kuin minkä meille antoi taivaan kansi. Me pakenemme Kitkan vainoa ja hänen joukkojensa. Vaan jos tiedän työni mieliks' olevan, niin kernahasti vainon maailman ja ihmisten ma kannan.
KERTTU.
Onnellinen Te olette, kun voitte ajatella niin jalosti! — Oi, oppi ylevä! En tarpeeks' asti Herraa kiitellä ma taida armosta, jonk' osoitti hän mulle kasteessa!
PIISPA HENRIK.
Sä voisitko myös kärsimyksilläkin todistaa, ett' on tää kallis oppi juurtumaan ja vaurastumaan päässyt sinussa? Kun kova onni kohtais' sua, ehkä tään uskos kieltäisit ja Vapahtajas'?
KERTTU.
Vain heikko vaimo olen, mutta sen ma tohdin sanoa: en Herraani ja Vapahtajaani mä kieltäisi! Jos sovinnoksi synti-velkani mun täytyis' ristin alla riutua ja kokemukset kestää katkerat, niin voisin kuolla, mutta luopua en voisi uskostani.
PIISPA HENRIK.
Suuresti sun teeskentelemätön tunnustukses' mua ilahuttaa!
ILMARI.
Hyvää iltaa, äiti!
KERTTU.
No, mitä näen! Poika vallaton,
mit' olet taaskin tehnyt!
Pois piispan hiippa päästäs'!
Sä etkö häpee leikitellä noin?
ILMARI.
Sen antoi piispa itse minulle ja kysyi, mielinkö mä piispaksi. Etkö päästä mua piispaks', äiti?
KERTTU.
Vait, Ilmari, ja anna tänne hiippa,
jonk' arvoa et vielä käsitä!
(Ottaa hiipan Ilmarin päästä.)
Te, hyvät herrat, älkää pahaksuko,
ett' on hän jaaritellut tyhmiä!
PIISPA HENRIK.
Ennustukset usein lasten suussa ja viattomain kielell' asuvat.
ANDREAS.
Jos ylenisi poikas' piispaksi, niin mitäs sanoisit?
KERTTU.
Kuinka? Piispaksi!
Mahdottomista en sano mitään.
PIISPA HENRIK.
Ken tietää, mitä tulevaisuus tuonee helmassaan.
KERTTU.
Eipä sitä kuitenkaan!
ANDREAS.
Mut kuitenkin sen pidän mahdollisna.
KERTTU (Naurahtaen.)
Nyt olen pilkan oma!
ANDREAS.
Erehdyt, jos puhettamme pidät pilkkana; niin mahtavia töitä Jumalan ja kristinuskon kunniaksi saattaa hän saada aikaan, että Suomen kansa ik'iloksensa muistaa niitä!
KERTTU.
Hänkö?
En tiedä, mitä ajatella pitäisi!
ANDREAS.
Niin annan sulle siitä selityksen: me pojan levittämään uskoa ja sanan-saarnaajaksi kasvatamme. Näin lukemattomia sieluja hän pahennuksen tieltä johdattaa.
JOHANNES.
Kun kerran Suomen kirkon johtajana hän ruhtinasten arvoon noussut on!
KERTTU.
Hän? Lapseni?
JOHANNES.
Niin aivan, Ilmari, tuo vilkas ilosilmä!
KERTTU.
Kummallista!
En jaksa sitä ajatella.
ANDREAS.
Pojan sen vuoksi jätät meidän huostaamme ja meidän hoidettavaksemme.
KERTTU.
Kenen mä jätän?
ANDREAS.
Ilmarin.
KÉRTTU.
Ah, lapseni!
Mun ainokaiseni… mun iloni…
ANDREAS.
Nyt ystäväni, varsin unhotat, ett' ihmisen ei sovi maallisissa hauskuuttaan hakea, vaan Hänessä, jok' kuoli edestämme!
KERTTU.
En sitä hetkeksikään unhota, mut lastani en taida…
ANDREAS.
Todella sun äsken vakaasti tehty tunnustukses' ei ollut lorutusta parempi, kun näin sen kiellät kohta! Ai'otko sä tällä tavoin kantaa ristiä?
KERTTU.
Mä mielelläni luovun kaikista, mutta…
ANDREAS (Keskeyttäen.)
Siit' et luovu, mik' on rakas sulle! Muut kaikki — joihin arvoa et pane — ne heität mielelläsi — eikö niin?
KERTTU.
Pojalla myös isä on elossa! —
ANDREAS.
Niin on, vaan tietänet, ett' on tää isä paha pakana ja taivaan vihollinen; hänestä ja hänen vaikutuksestansa tulee sun poika parkaa tarkkaan varjella!
KERTTU.
Mikä, armollinen herra piispa, on teidän mielenne?
PIISPA HENRIK.
En, lapseni, sun suruasi moiti, vaan en saa mä myöskään mieliksesi muuten puhua, kun ois se Herran mieltä vastaan. Jos voit sä jotakin kärsiä hyväksi Jumalan, jos Hänelle sa mielit antaa lahjan mieluisen ja veron kelvollisen maksaa hälle, jos autuus sinulle on kalliimpi kuin maailma menoinensa kaikkineen — niin jätä meille poikas' Ilmari. Ett on hän paljon hyvää saava aikaan, kun mieheksi hän kasvaa — sitä toivon.
KERTTU (Hetkisen mietittyänsä.)
Niin tapahtukoon tahto Herran!
PIISPA HENRIK (Laskee siunaten kätensä hänen päänsä päälle.)
Amen!
(Torvien soittoa kuuluu etäältä.)
ANDREAS.
Jo kuuluu ääni torvien ja väkinensä Maunu ritari nyt lähestyy…
PIISPA HENRIK.
Siis pitää meidän mennä.
ANDRAEAS.
Myös Ilmarin me mukahamme otamme.
KERTTU.
Nyt jo!… näin pian… ja niin arvaamatta. Ei lapsen ikä vaadi kiirettä, kun on hän vasta kuusivuotias!
PIISPA HENRIK.
Jos tänäpänä jotain laiminlyömme, se huomenna voi olla myöhäistä.
KERTTU.
Koska on
tuo Herran tahdon mukaan, miksikä
mun heikko sydämeni nurisee
ja valittaa?
(Suutelee Ilmaria innokkaasti.)
Sä tulet onnelliseks' Ilmari! —
Jos Jumala niin sallii…
ILMARI.
Piispaksi ma tulen, äiti!
KERTTU.
Siksi tullaksesi sun pitää mennä piispan kanssa nyt…
ILMARI.
Tuon kauniin lakin saanko, jos ma menen?
ANDREAS.
Saat vielä kauniimman!
ILMARI (Antaa kätensä piispa Henrikille.)
Niin mennään sitten!
Mutta tulethan myötä äiti? Sinutta
en lähde!
KERTTU (Ottaa Ilmarin syliinsä. Puhkee kyyneliin.)
Ole, kultani, surutta!
(Ilmari sylissänsä juoksee hän äkisti ulos ovesta.)
ANDREAS.
Hän kauniin kilvoituksen kilvoitteli!
PIISPA HENRIK.
Vaan sitä nähdessäni iloita en taida, sillä omaatuntoani en tunne oikein rauhoitetuksi. Mut suokoon Herra kaikki parhaaksi!
(Piispa Henrik ja Andreas menevät.)
KERTTU (Tulee kiiruhtain sisään.)
Mitä olen tehnyt? Heitinkö lapseni?
(Juoksee kehdon luo.)
Tyhjä! Hän on poissa!
En ymmärrä…
(Juoksee ulos ovesta, mutta palajaa kohta jälleen
takaisin hiukset hajallansa.)
Voi onnetonta minua! En mitään mä kuullut enkä nähnyt, vaikka juoksin ja vaikka huusin! Yksin taivahalla kuu loisti, heloitteli kylmästi ja metsät luonnon kaiken vaietessa ivaten huutojani matkivat. Mut Ilmari on poissa! Iloni on poissa! Tule, tule takaisin! (Kuuntelee.) Ei kuulu eikä anna vastausta, vaikk' oli äänensä niin rakas mulle! (Polvistuu kehdon viereen ja suutelee vuodetta.) Täss' äsken levollisna lepäsi hän. Saanko milloinkaan nyt enää nähdä häntä? En koskaan! — (Hypähtää ylös. Kiivaasti.) Ilmar parka! Oma äitisi sun viattoman syöksi armotta elämän kuohuville aalloille ja myrskyisille…
(Keskeyttää äkisti, kätkee kasvonsa käsiinsä ja on hetken ääneti. Sitten ottaa hän kultaisen Kristuskuvan povestansa, painaa sen kovasti rintaansa vastaan ja suutelee sitä.)
Miksi syntinen
ma mailmallisia taas vaikeroitsen?
Suo, Herra, lapsellesi anteeksi!
(Panee Kristuskuvan takaisin poveensa huoaten ja kyyneleitänsä pyyhkien. Hän menee. Kohta hänen mentyänsä tulevat LALLI ja TAIMO, hänen palvelijansa, kantaen laukkuja ja muita matkakalujansa.)
LALLI (Purkaa taakkansa lattialle.)
Nyt jääkää tuohon, matkakumppanit te uskolliset!
TAIMO (Tehden samoin.)
Ropsis, ystäväni! (Itsekseen.) Hohhoh! Nyt pääsin vihdoin kotia! Voi! — Olipa se surman pitkä matka tuo matka Vienan maalle! Manan tie ei suinkaan ole vaaksaa pitempi! Siis syystä istun tähän levähtämään,
(Istuu rahille.)
LALLI.
Minusta näytti äsken sivumennen kuin olisivat talon karsikot kaikk' olleet riutuneet. En pihlajaa ma nähnyt enkä pyhää paattakaan sen juurella. Ja varjokuuset, joidenka suojaan maistiaiset pannaan, en niitäkään mä — kumma kyllä! — havainnut. Mut lienee näköni mun pettänyt?
TAIMO.
Ei — te näitte aivan oikein!
LALLI.
Ne ovat riutuneet! Se talolleni ei hyvää tiedä!
TAIMO.
Nyt petytte. Ne kirveell' ovat katkaistut. Sen kohta havaitsin ihmeekseni.
LALLI.
Katkaistut! Ken onneton ois Lallin karsikoita rohjennut loukata! Mut joudu kohta ja ota asiasta tarkka selko!
(Taimo menee.)
LALLI (Yksin.)
Eriskummalliselta tuntuu taas omain ortten alla oleminen! Kuink' iloisesti seinän hirretkin mun vastahani tuolla hymyilevät! Ja hiilet punaposket takassa ne risahtavat terve-tuloansa! Jos miestä kaunistaisi kyyneleet, niin tällä haavaa valmis olisin ma ilost' itkemään! — Mit' ovat kaikki retket ja kaikki mailman yritykset, vehkeet suloiseen kotirauhaan verrattuina! Ei maistu mikään simaisemmalta kuin leipä kotipöydän kantama, ja oudon juomat kalliimmatkin ovat vain pelkkää vettä kotikaljan suhteen! Mut miss' on emäntä, mun armaani? Ja Ilmari sitten, silmieni sulo! Hän vielä juoksi paitaressuna, kun hänet lähteissäni viimein näin. Nyt lie tuo rakas paljon kasvanutkin?
TAIMO (Tulee.)
Katkaistut ovat kalliit varjopuut, mä kirveen haavat selvään selitin.
LALLI.
On kovin kostettava tämä ilkityö ja henki vaadittava korvaukseksi sen tekijältä! On vaadittava enemmänkin! Suu ja silmät hältä — ja kenties korvatkin! — mä riistäisin, jos saisin kynsiini sen heittiön! Tuo olisiko kristittyjen työtä? He kenties ovat käyneet täälläkin.
TAIMO.
Sit' en mä tiedä, hyvä isäntä!
(Hetken vaitiolo.)
LALLI.
No mitä mietit, Taimo? Mitä merkinnee talossa tämä haudan hiljaisuus?
TAIMO.
En sitä arvata voi, isäntä! (Menee.)
LALLI.
Karsikkoni pilatut! Ikivanhat tarut kertovat, ett' onni kohta luopuu talosta, kun hävitetään talon varjopuut ja pyhät paadet.
KERTTU (Tulee.)
KERTTU (Itsekseen.)
Pyhä neitsyt! — Lalli!…
LALLI.
Kerttu, armas Kerttu!
(Lähestyy Kerttua.)
KERTTU (Itsekseen.)
Mitä sanoisin?
LALLI.
Sinulla eikö, ikävöityni, nyt ole tervetuliaisiksi sanaakaan?
KERTTU (Antaa kätensä Lallille.)
Tervetultuasi Lalli taas kotia!
LALLI.
Niin kalmankylmästi!
Töin tuskin tarjoot mulle kätesi.
Ennen aina riensit rinnoilleni
poiss' oltuani lyhyenkin hetken!
KERTTU.
Sydämellisesti sa olet tervetullut!
LALLI.
Käytöksesi ja äänes' toista sanovat.
En ole tervetullut!
KERTTU.
Olethan — miksi sitä epäilet?
(Itsekseen.)
Oi, tue mua, Herra Kristus!
LALLI.
Kerttu! Kuink' olen ikävöinyt sinua ja toivotellut hetkeä, ett' taasen saisin sinut kohdata! Nyt vihdoin viimein saavun kotia ja sydämeni sulaa ilosta — Mut et ilosilmin riennä syliini, vaan olet kylmä niinkuin talven jää! Rakkautesi on poissa ollessani sammunut!
KERTTU.
Ei! Ei! Sinua ma olen rakastanut ja sinua ma rakastan, Lalli, hamaan kuoloon asti!
(Hän vaipuu Lallin rintaa vastaan.)
LALLI (Liikutettuna.)
Voi Kerttuseni!… Kuinka onnelliseksi nyt tunnen tänä hetken' itseni!
KERTTU (Hyökkää seisomaan. Itsekseen.)
Suonissani hyytyy vereni!
Hän on jumalaton pakana!
Hänen rinnoillansa lepäsin!
LALLI.
Tuokioksikaan et ole mielestäni mennyt, vaan kaiken matkaa olit sä mulle tähtenä, jonka perille mä ikävöitsin jälleen ehtiväni. Lienetkö sä koskaan mua muistellut mun poissa ollessani?
(Aukaisee laukun.)
KERTTU.
Sinuako muistellut?
Olen… usein olen…
LALLI (Ottaa laukusta kultakäädyt.)
Nää käädyt tervetuliaisiksi ma annan sulle. Katsos! Ne ovat ylen kallihit ja loihtuvoima niiss' asuu runsas.
KERTTU.
Loihtuvoima!
LALLI.
Ne kolme vuotta ovat riippuneet seinällä huoneen Yli-Jumalan, ja syntysanat niihin lukenut on Vienan nerollisin tietäjä. Ne ostin, että niitä turvakses' sa kantaisit.
KERTTU.
Kuinka? Turvakseni!
LALLI.
Ei niitä kantaissasi sinua voi mikään tapaturma kohdata.
KERTTU.
Ei kulta ole multaa parempi!
LALLI.
Sen tiedän, ett' et pane sa kultiin samaa arvoa kuin naisten on toisten tapa niihin panna. Mut nämät vitjat — eivät kiillostansa ne arvoansa saa! Nyt on aika levoton ja vaarat kaikkialla piilevät kuin Kivuttaret yöllä — senpätähden nää eriskummalliset loihtuvitjat sull' ovat tarpeen! — Olen havainnut ne tuhotyöt, joita poissa ollessani nuo kristikoirat ovat täällä tehneet.
KERTTU.
Kristikoirat! Taivaan Jumala!
LALLI.
Elä pelkää, Kerttu! Jo saapui Lalli! — Tylysti he ovat seutujamme pidelleet, hirveästi heille kostaa Lalli! — Tuo karsikkoimme raiskaus — sekin on luultavasti heidän ilkitöitään?
KERTTU.
Ilkitöitään!
LALLI.
Viattomaks' mä sinut tiedän, Kerttu, enkä ai'o sinua syyttää siitä, minkä teki mun poissa ollessani väkivalta. Te käärmeen sikiöt ja synnyttämät! Mun miekkain vertanne on maistanut ja himoo juoda sitä enemmänkin!
KERTTU.
Voi!. Oletko, Lalli, saastuttama myös kristitynkin veren!
LALLI.
Mitä sanoit? Saastuttama? Hourun tapaan sa puhut nyt! Hyv' onni oli se, ett' Tuoni kitansa sai täpötäyteen!
KERTTU.
Kristittyjäkö? Siis olet sä kristittyä verta vuodattanut!
LALLI.
Niin… Ansiokseni voin sanoa sen tehneeni!
KERTTU.
Oi kovan onnen lasta! Oi päivää synkeätä!… sanomata — saastaista!
LALLI.
Kerttu kultani…
KERTTU.
Minua sä ällös sillä tavoin puhutelko — murhaaja — ilkiö!
LALLI.
En taida sinuun suuttua, jos mitä puhuisitkin. — Kerro, täss' ovat vitjat — ole iloinen! Nyt..!
(Yrittää tarttua Kertun käteen.)
KERTTU.
Elä lähesty! Vaan tiedä, ett' olen myöskin minä kristitty!
(Äänettömyys.)
LALLI.
Kuinka oli? Kristitty?… Et sanonut sa: kristitty?
KERTTU.
Niin sanoin, onneton, sä Herran hylkäämä!
LALLI.
Kristitty!
KERTTU (Itsekseen.)
Voi, kuinka muuttuu hänen muotonsa!
Nyt suojaa mua, Pyhä Maaria!
LALLI.
Oi kovan onnen lasta! Oi päivää synkeätä! — Sanomata — saastaista!
KERTTU.
Elä siitä synkisty.
Minua taivaan armo…
LALLI.
Taivaan armo! —
KERTTU.
Myös sinuakin voipi kohdata
se armo, jos vaan katuvaisella
sä sydämellä vastaanotat sen.
Voi, mikä ilon-ilo olis' mulle,
jos sinä kristinuskoon kääntyisit!
Ei ole onnea, ei autuutta,
ei iloa, ei rauhaa, toivoa
sen opin ulkopuolia! — Kuitenkin
ma olen liian halpa sitä julistamaan.
Mut on hurskas mies ja piispa —
hän voipi nämä kaikki selittää
sinulle ihanasti! Menkäämme
hänen luoksensa! Rientäkäämme!
Lalli, kuule, uuteen armon elämään
hän sinut johdattaa! Luovu!
Voi, luovu synkeästä uskostas'
ja tunnusta se Jumala,
joll' yksin ompi valta Jumalan…
Niin kaikki taasen hyväks muuttuu,
uudesti koittaa onnen kuutamo
ja lemmen päivä meille, samassa
kun este, joka meidät erottaa,
on kumottu!
LALLI.
Este! Erottaa!
(Itsekseen.)
"Sa koston kotonasi löydät." — Nyt
jo tajuan ma ennustusten lauseet!
KERTTU.
Sun rikoksesi, Lalli, ovat suuret kun sinä kristittyä vertakin jo olet vuodattanut, mutta Hän, joka kaiken maailman virheet sovitti ja kuolemallaan meidät lunasti, hän voi sinuakin armahtaa, ja armahtaakin…
LALLI.
Vaiti, mieletön!
KERTTU.
Elä suutu, Lalli. Lähtekäämme luo Henrikin, tuon pyhän piispan!
LALLI.
Pois luotani, vaimo!
KERTTU.
Hennotko mun nöyrän rukoukseni evätä? Et toki, Lalli.
(Hetken äänettömyys.)
LALLI.
Miss' on Ilmari?
KERTTU (ei vastaa.)
LALLI.
Etkö kuullut? Miss' on Ilmari?
KERTTU.
Poikamme…
LALLI.
Poikamme, niin…
KERTTU.
Ilmari…
LALLI.
Hän juuri…
KERTTU.
Lapsemme…
LALLI.
Hän onko kuollut?
Sinut hukka perii!
KERTTU.
Hän elää…
LALLI.
Sinun äänes' vapisee…
Kuink' onkaan lapsen laita? Vastaa suoraan!
KERTTU.
Hän on terve…
LALLI.
Terve! — Konna paha!
(Polkee jalallansa lattiaan.)
Ma kohta muruiksi sun muserran,
ell'et jo vastaa, miss' on Ilmari,
mun päivieni ilo!
KERTTU.
Kasvatikseen vei hänet piispa Henrik.
(Rientää ulos.)
LALLI.
Nyt mitä kuulin! Piispan kasvatiksi!
Minun Ilmarini piispan kasvatiksi!
Mun poikan' piispa kasvatikseen vienyt!
Jos pakeni hän vaikka Tuonehan,
niin Lalli ryntää sinne — hälle kostamaan!
(Menee.)
(E.F. Jahnsson: Lalli.)