RISTISOTAVÄKI TURUSSA.
Talvi oli kulunut ja tullut oli taas lauhkeahenkinen, heleätaivainen kevät. Lehtipuut Aurajoen rannalla olivat hiirenkorvalla, sen suvisilla ahteilla oli nurmella jo vihanta vivahdus ja lumipäiviä piiloili enää ainoastaan notkoissa ja syvemmissä katvepaikoissa. Itse joki oli äsken luonut jääpeitteensä ja tulvaili nyt kellertävänä merta kohden, huuhtoen korkealta äyräitään ja kuljettaen mukanaan rannalta tempaamiaan puita ja sammalmättäitä. Saariston selillä oli vielä viimeisiin asti pysynyt paikoillaan tummahtava, hauras, päivän polttama jää, mutta nyt oli jo hieno etelätuuli saanut senkin liikkeelle ja se keinutti nyt halkeilevia telejä yhä kauemmas ulapalle taikka muserteli niitä pirstaleiksi luotojen kivirantoja vastaan.
Auran suistossa oli rakennustyö päättynyt ja valmiina kellui siellä vesille työnnettyjä aluksia, uutukaisina ja vastatervattuina kimallellen kullalta päiväpaisteessa. Toisia juuri parhaillaan telakoilta laskettiin ja kauas kajahti miesten riemuisa huuto, aina kun uusi solakkakeula, tukipuiden poistettua, jyristen luisui alas pyöriviä teloja myöten ja loiskahtaen paiskautui veteen, nostattaen kumpaiseltakin kupeeltaan korkean aallon. Hankavitsoja väännettiin ja purjeita käärittiin matalain mastopuiden ympäri ja alukset olivat valmiit ulapalla kuntoaan osoittamaan.
Mutta tyhjenneiden telakoiden sijoille oli törmälle lautavajoja pystytetty ja niihin oli piispanlinnan väki kevään kuluessa kerännyt muonaa ja aseita ja muita pitkän retken tarpeita. Ratsastavia viestejä lennähteli ehtimiseen edestakaisin linnan ja jokisuun väliä ja kauppasaksoja asettui tavallista aikaisemmin kojuihinsa jokisuun "turulle", keräten sinne tavaroitaan. Sillä varottiinpa tavallista vilkkaampia kevätmarkkinoita, kun sinne nyt oli saapuva paitsi tavallisia saariston venheitä ja sisämaalaisia, jotka tarvitsevat paljo suoloja, rautaa ja rihkamia, vielä koko suuri ristiretkeläisjoukko, jota ensi avovedellä odotettiin.
Vedet olivat auki ja yhä useammin tähystivät rannalla olijat selälle päin, näkyisikö sieltä jo ristipurjeita tulevan. Pian niitä näkyikin. Aikaisin eräänä aamuna soutivat ensimäiset ruotsalaiset ristiretkeläislaivat, jotka Ahvenanmaalla olivat odottaneet saaristojäiden lähtöä, Auran suulle ja soutajat nousivat maihin. Vaan tuskin olivat nuo alukset ankkurinsa pudottaneet, kun jo toisia, korkeampia keuloja, kaukaisempimatkaisia aluksia, rupesi näkymään saarien lomissa. Ja viikon vierähdettyä oli siten kymmeniä vieraita aluksia kylikkäin Aurajoen suistossa ja moninkirjava, äänekäs ihmisjoukko kuhisi niiden kohdalla joen molemmilla törmillä. Linnasta ehättäneet papit ja soturit vastaanottivat rannalle saapuvia ristisotilaita ja käskivät heidän leiriytyä siihen, kunnes kaikki olivat koossa ja lähdön hetki ehti. Linnanvanhin, Belgerd-ritari, ratsasti loistavassa haarniskassaan ja tupsupäisessä kypärässään huovijoukon seuraamana alinomaa edestakaisin noiden yhä kasvavien joukkojen keskitse, määräten saapuneille leiripaikkoja ja koettaen tyydyttää kunkin tarpeita ja säilyttää kuria noissa levottomissa laumoissa.
Rooman paavin kehoitukset ja Suomen piispan monet lähettiläät sekä hänen omat saarnamatkansa olivat siten kasvaneet runsaita hedelmiä. Viestit, joita oli viety Ruotsin riiteleville ruhtinaille, ritareille ja piispoille, Norjan rannoille, Tanskan saariin ja Saksan pohjoisten jokien suistoihin, olivat saaneet suuria joukkoja liikkeelle kaikista näistä maista. Laivoja oli Auran suussa koolla sekaisin Ruotsin kauppaloista ja linnoista, oli Oslosta ja Bergenistä asti, oli Lyypekistä, Riibestä, Juutinniemeltä ja Visbystä ja monenmalliset olivat nuo vierekkäin kelluvat alukset. Siellä oli pitkiä, solakoita viikinkilaivoja, joiden keula suippeni punakieliseksi lohikäärmeenpääksi, oli leveäkeulaisia, paksumahaisia, litteäpohjaisia hollantilaismallisia purjealuksia, joissa oli umpinaiset kannet ja niiden alla huoneet miesten maata, oli pitkiä sadan miehen kaleereja ja niiden lomissa pieniä yksimastoisia viisihankoja, joilla kumminkin suuria meriä kuljettiin. Mastojen nokissa riippui erimallisia ja erivärisiä viirejä ja lippuja ja ylpeäin ritarien laivojen keulapielissä olivat heidän vaakunakilpensä kuvattuina. Vasta tervatut, karkeatekoiset suomalaiset alukset näyttivät ujostelevan pienuuttaan ja kömpelyyttään noiden sirojen maalilaivojen sivulla.
Useammista laivoista on miehistö jo noussut maihin ja raitapukuiset ritarit ovat sinne jokiäyräälle telttojaan pystyttäneet, jota vastoin heidän palvelijansa ja aseenkantajansa asuvat taivasalla ja hoitavat laivoissa mukana tuotuja ratsuja. Tavaton on siellä hälinä ja hurina ihmeellinen on kielten, kansallisuuksien, säätyasteiden ja ammattiluokkain sekoitus. Täällä kävelee piispoja korkeissa hiipoissa ja väljissä vaipoissa ja heitä nuoremmat papit ja kaniikit nöyrästi palvelevat; tuolla kimaltelee ritarien haarniskoja, kreivit ja jaarlit tervehtivät toisiaan ja heidän nuoret poikansa, jotka ovat pyhälle retkelle tulleet kultakannuksia voittamaan, laukkuuttavat kilpaa korskeita ratsujaan; kypäräin sulat huojuvat ja kannukset kilahtavat kärsimättömästi, kun ritarit jokirannalla astuvat lähdön hetkeä odotellen. Eri kielet ja murteet sorahtavat heidän puheistaan; he ovat useat riiteleväin ruhtinaiden ja valtojen edustajia, jotka äsken ovat keskenäisissä kahakoissa miekkojaan mitelleet, mutta joita risti nyt yhteen sovittaa. Munkkeja ja pappeja, eri veljeskuntiin kuuluvia ja eri pukuisia, seisoo siellä aseellisten ritarijoukkojen keskessä ja näiden siloleukaisten hengenmiesten latinalaisilla lauseilla koristettuihin, sieviin puheihin sekaantuu karskien sotaurhojen kirouksia ja kompasanoja. Eri ritarien huovit ja kilpikouraiset jalkamiehet tekevät tuttavuutta toistensa kanssa, karahtavat yhtäkkiä tappeluun, juovat taas sovinnon maljan ja laulavat käsikaulassa rivoja laulujaan, välittämättä mustien munkkien nuhteista.
Mutta näiden säännöllisten joukkojen lomissa, jotka ovat eri ritarien karaistuja sotilaita, kiertelee ja kuhisee siellä kaikenlaista epämääräistä väkeä, joka ei näytä sotilasammattia eikä kuria paljo tuntevan ja jota seikkailuinto tai halu saada synnit anteeksi tai voitonpyynti ja ryöstönhimo taikka muu vietti on ristiretkelle mukaan vetänyt. Siellä on resuisiin turkinturveloihin puettuja kerjäläisiä, joilla ei ole aseita eikä eväitä ja jotka kiiluvin silmin pyörivät täysinäisten eväsarkkujensa päällä istuvain leveähihaisten, villalakkisten porvarien ympärillä, jotka ovat rauhallisen ja hyvinvoivan näköiset ja jotka käärivät villaraanuja jalkojensa ympäri ja leikkelevät siankyljystä makeain vehnäkyrsäin päälle. Nämä ryhdittömät ristisoturit ovat muitta mutkitta lähteneet laivoihin mukaan — kaikki ovat kutsutut!— heillä ei ole aseita eivätkä he osaa niitä käyttää, pääasia heille on, että ovat matkassa. Toisia taas on joukossa, jotka ovat aseissa ihan leukaa myöten ja joiden puolittain julmat, puolittain arat kasvojenpiirteet osoittavat, että he kyllä niitä käyttääkin osaavat. He ovat viettäneet elämänsä isoimman osan merirosvoina luotojen takaa kauppalaivoja ja haaksirikkoutuvia väijyen taikka ovat he tienvarsilla yön aikana keventäneet matkustajain liikoja tavaroita — nyt ovat he lähteneet vaihteen vuoksi ristiretkelle, mutta eivät tunnusta ketään isännäkseen eikä ritarikseen. Ja sivummalla näistä kaikista, metsän rinnassa, linnan ratsumiesten vartioimina, piileilee pakolla käännettyjä ja pakolla retkelle ajettuja suomalaisia pakanoita, jotka eivät vihaa mitään muuta niin kuin sitä ristiä, jonka puolesta heidän nyt on lähdettävä taistelemaan. He ovat puetut poronnahkaisiin turkkeihin taikka valkoisiin, solkivöisiin mekkoihin ja aseina heillä on karkea karhukeihäs, jolle kirkaspeitsiset, miekkavöiset soturit ilkkuvat ja nauravat.
Mutta muuten vallitsee vastaiseksi hyvä sopu ja iloinen mieli noissa sekaseuraisissa, kirjavissa joukoissa; yhteinen päämäärä heitä yhdistää. He pysähtyvät toisiaan puhuttelemaan ja ell'eivät he toistensa puhetta ymmärrä, nyökyttävät he päätään ja taputtavat toisiaan olalle, tarkastelevat toistensa aseita ja koristeita ja hierovat vaihtokauppaa tavaroillaan. Mutta yksi yhteinen merkki noilla monipäisillä laumoilla kumminkin on: ristin merkki on heillä kaikilla rintansa päällä, kenellä karkeasta palttinasta ommeltuna turkkiin tai mekkoon, kenellä taas hohtavalla hopealla kirjailtuna haarniskapaitaan taikka valkoisella silkillä samettitakkiin neulottuna.
Niin viettävät ristiretkeläiset iloisia viikkoja Auran suussa ja aina tuontuostaankin saapuu vielä uusi laiva entisten jatkoksi; telttarivi joen äyräällä venyy yhä pitemmäksi. Mutta nyt ei ole enää muutamiin päiviin uusia laivoja tullut eikä niitä ole odotettavissakaan, — kevät on jo pitkälle ehtinyt.
Tuomas piispa on pukeutunut komeaan piispanpukuunsa, ripustanut kultavitjaisen ristin kaulaansa ja ottanut käteensä johtajanviirinsä, pitkään sauvaan kiinnitetyn kultaisen ristin. Hän on valtiaan, mutta samalla hurskaan, hengellisen valtiaan näköinen. Täydessä loistossaan ratsastaa hän huovijoukon etunenässä levottomana odottavaan ristiretkeläisten leiriin.
Jo etäältä näkee hän nuo pitkät telttarivit ja tuon tuhatpäisen, kuhisevan, kirjavan lauman, joka rantaäyräällä liikkuu. Ristiretkeläiset näkevät myös johtajansa saapuvan ja he asettuvat riveihin häntä vastaanottamaan. Miehestä mieheen on levinnyt tieto, että paavin määräämä johtaja-piispa on viikkoja paastoten viettänyt hiljaisissa keskusteluissa äitijumalan kanssa, siten toimeensa valmistautuakseen ja korkeimman suojeluksen retkelle voittaakseen. Ja kun he nyt näkevät hänen läpikuultavat, laihat kasvonsa, hänen muita korkeamman vartalonsa ja hänen luiset kätensä, jotka ristiä korkealle kohottavat, niin he näkevät edessään ikäänkuin ihmismuotoon asettuneena retkensä pyhän tarkoituksen. Ja hiljainen kuiske käy kautta pitkien rivien:
— Hän on johtajamme, hän meidät voittoon vie!
Ylpeät ritarit, joista monet olivat lukemattomia kertoja sotajoukkoja komentaneet, he olivat sitä ennen melkein loukkautuneina ja halveksuen ajatelleet, että joku tuntematon, vähäpätöinen pappi tai piispa, josta he tuskin olivat kuulleet puhuttavankaan, tulisi olemaan heidän päämiehensä ja käskijänsä. Mutta kun he nyt näkivät Tuomaan edessään mustan ratsun selässä, niin hurskaan ja samalla voimakkaan näköisenä, niin he kernaasti ja nöyrinä asettuivat hänen komentoonsa, valmiina hänen käskyjään tottelemaan. He asettivat joukkonsa järjestykseen, valmiina marssimaan — useimmat näet luulivat, että tästä se nyt vihdoinkin retki alkaa suoraan sisämaahan päin, pakanoita vastaan. Kauan olikin oltu lähtövalmiita ja vitkasteltu, nyt vain odotettiin johtajan lopullista käskyä.
Tuomas piispa ratsasti seurueineen ääneti noiden moniväristen ja -pukuisten joukkojen ohi, tarkastaen yksitellen eri ryhmiä, kohotti sitten ristinsä korkealle ja komensi yli kentän kaikuvalla äänellä:
— Eteenpäin, pyhän Pietarin nimessä!
Itse ratsasti hän edellä ja koko ristijoukko seurasi perässä, kunkin ritarin huovit ja jalkamiehet hänen ympärillään. Noille hajanaisille, järjestymättömille ristiretkeläisille, jotka armeijaan olivat liittyneet, oli niillekin hankittu aseet ja päälliköt, ja nekin näyttivät nyt säännölliseltä sotaväeltä, marssiessaan siinä toisten joukossa. Mutta kauaa sitä marssia ei nyt kestänyt. Kun tuo suuri armeija oli saapunut siihen lehtoon, jossa Henrik piispa ensi kerran lähteen vedellä oli kastanut pakanallisia suomalaisia, jolla lähteellä jo oli kristittyjen kesken pyhä maine, seisautti Tuomas ratsunsa, pysäytti joukkonsa ja antoi sen ryhmittyä lähteen ympärille. Itse kostutti hän ristin pyhässä vedessä, pystytti sen sitten kunnaalle, johon toiset piispat ja papit hänen ympärilleen kerääntyivät, paljasti päänsä ja siunasi Rooman paavin puolesta ja nimessä hänen edustajanaan ja valtuutettunaan ristijoukkonsa, vihkien sen suureen tehtäväänsä siunatun veden partaalla. Hän sulki alkavan retken jumalanäidin huomaan ja anoi sille hänen suojelustaan ja apuaan.
Ja paljain päin koko ristijoukko otti sen siunauksen vastaan. Kaikkien katseet olivat käännetyt Tuomaaseen päin, joka siinä heidän kaikkien puolesta rukoili. Ja kun he näkivät johtajansa valkoisen tukan liehuvan tuulessa ja kuulivat hänen hartaan äänensä, niin he olivat vakuutetut, että jumalanäiti oli heidät suojelukseensa ottanut.
Mutta Tuomas silmäili ylängöltään tuota ympärillään nöyränä ja alttiina seisovaa sotajoukkoa, joka laajalta peitti lakeuden, ja hänen puserruksissa ollut rintansa paisui taas ja hän tunsi kasvavaa rohkeutta povessaan. Ja kun koko ristiarmeija hänen kehoituksestaan polvistui vastaanottamaan hänen siunauksensa ja hän levitti kätensä sen ylitse, kävi ikäänkuin pyhä väristys hänen ruumiinsa läpi, täyttäen hänet varmuudella ja voimalla. Hän oli voimakas kirkon ruhtinas, jumalanäidin valittu ase, soturi ja pappi.
Papit vihmoivat ristisotureita lähteen vihityllä vedellä ja Tuomas ojensi vielä kerran kätensä kuin viimeiseksi voiteluksi heidän ylitsensä. Sitten komensi hän polvistuneet nousemaan ja käski ristijoukon palata takaisin laivoihin. Kysyvinä ja hämmästyen kuuntelivat tätä käskyä ritarit ja papit; he eivät sitä ymmärtäneet, he olivat luulleet retken jo alkaneen. Mutta kyselemättä ja nurisematta he kaikki seurasivat johtajaansa. Rantaan palattua asettuivat kaikki laivoihinsa, joilla olivat tulleet, sälyttivät niihin taas hevosensa, telttansa ja tavaransa, niinkuin tullessaankin; mutta suomalaiset keihäsmiehet, linnan huovit ja papit ja saarnaajat, ne sijoitettiin niihin uusiin laivoihin, jotka piispa oli Auran suussa rakennuttanut. Ja kun kaikki vihdoin oli järjestyksessä, kuului taas johtajapiispan kaikuva komento:
— Pyhän Pietarin nimessä, seuratkaa minua!
Toinen toisensa perästä irroittausivat nuo monenmuotoiset alukset, suuret ja pienet, rannasta ja ankkuripaikoiltaan ja koko sotajoukko seurasi Tuomas piispan laivaa, eikä kukaan kysellyt eikä napissut. Soutajat asettuivat airoihin ja hiljaa läksi mahtava laivasto lipumaan joen suulta merelle päin. Mutta laivasta laivaan kajahti ristiretkeläisten tunnushuuto:
— Pyhän Pietarin nimessä!
Tyyni ja kirkas oli kevätkesän päivä, nuori lehti heloitti kirkkaana rannan lehtipuissa ja vaalea vihanta loisti törmiltä, joiden välitse suuri laivasto verkalleen kulki. Etumaisena kulki korkea, uusi alus, jonka mastossa kimalteli kullattu risti päiväpaisteessa. Se oli johtajapiispan laiva ja sen perässä seisoi perämiehen vieressä pitkänä ja suorana Suomen kirkon päämies, katsellen ylpeyttä ja varmuutta sykkivällä sydämellä tuota pitkää, mahtavaa laivajonoa, joka häntä seurasi niinkuin kesytetty jättiläiskäärme, joka häneen sokeasti luotti, joka hänen pienintä vihjaustaan totteli ja jonka hän oli vievä taisteluun ja voittoon.
Pysähtelemättä ja levähtelemättä souti suuri ristilaivasto ulapoita pitkin ja kun tuuli myötäisenä puhalsi, nostettiin purjeet avuksi. Kun yhdet soutajat airoissa väsyivät, laskettiin heidät makaamaan ja aina oli vereksiä, levänneitä miehiä heidän tiloilleen hankojen ääreen istumaan. Laajalti humisi ulappa keulojen kohinasta ja airojen loiskeesta.
Ja vielä rannattomalla merelläkin kasvoi ristijoukon laivasto. Lyypekkiläiset ja gotlantilaiset kauppalaivat, jotka nytkin, vastoin paavin kieltoa, heti ensi sulalla olivat vanhaan tapaansa kiirehtineet viemään kauppatavaroitaan Suomenlahden rannikoille, Nevan ja Laatokan pakanoille ja Suureen Novgorodiin asti, ne nyt koettivat, tavattoman ristilaivaston nähtyään, paeta sen reitiltä ja näkyvistä pois; mutta Tuomas piispa, joka itselleen lepoa suomatta valppaana tähystyspaikallaan seisoi, lähetti kohta nopeimpia aluksiaan ottamaan kiinni noita luvattomia kaupankulkijoita. Ne tuotiin johtajalaivan kylkeen ja niiden miehistöt vietiin vangittuina piispan eteen. Tämä jätti silloin heidän valittavakseen kaksi vaihtopuolta: joko yhtyvät he ristijoukkoon ja antavat laivansa ja tavaransa retken tarpeisiin, jolloin heille armo ja ristisoturin edut suodaan; taikka upotetaan heidät laivoineen meren syvyyteen, koska ovat paavin kiellon rikkoneet. Kaikki tietysti suostuivat edelliseen vaihtopuoleen, neuloivat ristit merimiespuserojensa rinnoille ja liittyivät näöltään nöyrinä ja alttiina, joskin sydämissään kiroten, soutamaan ristiarmeijan riveissä.
Ylvistyvällä mielellä näki Tuomas, joka korkealta paikaltaan laivastonsa kulkua tarkasti, ristijoukkonsa näin yhä kasvavan, — hän piti kaikkia näitä enteitä jumalanäidin suosion ja huolenpidon merkkeinä.
Mutta viimeisenä pitkässä laivajonossa souti suuri, raskas, tervattu alus, jonka hangoissa suomalaiset mekkomiehet hikoilivat. Sen perässä, perämiehen vieressä, seisoi myös kookasvartaloinen mies, mutta sulkaniekassa kypärässä, ja hän myöskin lakkaamatta tähysteli edellään liukuvaa suurta laivastoa ja sen kirjavaa miehistöä. Mutta hänen otsansa oli synkkä ja päätänsä hän pudisteli, kun kauppalaiva näin ristilaivastoon yhdistettiin. Se oli Belgerd-ritari, vanha, arpinaama sodanpäämies. Hän oli jo Auran suussa ristijoukkoa kurissa pitäessään pudistellut päätään: joukko on suuri, laumaa on paljo, mutta se ei ole sotajoukko, se on karjalauma, joka taluttajaansa seuraa, yksi halusta, toinen pakosta — siihen on vaarallista taistelussa luottaa!
(Santeri Ivalo: Tuomas piispa.)