TUOMAS PIISPA VÄÄRENTÄÄ PAAVIN KIRJEEN.
Tuomas piispa istui työhuoneessaan pitkää pöydän päässä.
— Ovatko lähettiläämme saapuneet Riiasta ja Roomasta?
— Ovat.
— Tuokaa salkut tänne!
Tuomas viittasi eräälle naispalvelijalle ja käski sytyttää useampia tuohuksia pöydän päähän. Tuokion kuluttua toi linnan vanhin tupaan useampia suuria, kankeita nahkakääröjä, jotka olivat visusti sidotut ja sinetöidyt. Pikaisella silmäyksellä tarkasti piispa noita matkalla kuluneita salkkuja, joihin kankeat pergamentit olivat kätketyt, ja erotti ne toisistaan. Siinä oli kirjeitä Ruotsista ja Lyypekistä, tavallisia piispain välisiä asiakirjeitä… ne hän laski syrjään. Mutta kaksi salkkua oli joukossa, joita hän katseli pitempään ja jotka hän jätti eteensä. Hän viittasi vieressään seisoville sotureille, että he saavat mennä askareihinsa ja ryhtyi sitten kirjeitä avaamaan.
Toinen niistä oli tullut Vironmaalta ja siinä oli Kalparitarien suurmestarin sinetti, kuvana paljastettu miekka. Jotenkin välinpitämättömästi mursi Tuomas tämän sinetin, kehitti paperin auki ja rupesi silmäilemään noita sirosti piirustettuja rivejä. Ja ivansekainen hymy leikki hänen huulillaan. Sillä niin sirosti olivat siinä lauseetkin pyöristetyt, paljo imartelua, paljo koreita sanoja, vaan sittenkin: sisältö oli melkein tyhjää lörpötystä vain. Tuomasta se suututtikin hymynsä sekaan ja hän puheli itsekseen tuota kirjettä lukiessaan:
— Tiesinhän sen… se vanha kettu… pyörittää ja silittää ja kiertää siinä luikertelevassa pyöreydessään itse asiat aivan syrjään — se on juuri hänen tapaistaan!
Tuomas oli pyytänyt noilta hengellisiltä ritareilta apua taistelussaan pakanallisten suomalaisten käännyttämiseksi ja oli sitä tehdessään viitannut erääseen paavin käskykirjeeseen, jossa tämä kehoitti saksalaisia ja kalparitareita kannattamaan käännytystyötä Suomessa. Sen lisäksi oli Tuomas ehdottanut, että he, kalparitarien suurmestari ja hän, perustaisivat varsinaisen liiton taistellakseen yhdessä ja kukistaakseen pakanat ja kaikki muutkin, jotka vastustivat Rooman kirkon levenemistä Itämeren partaalla, jossa ritarikunta toimi Viron ja Tuomas piispa Suomen puolisella rannikolla. Mutta Riian vanha, viisas pääpiispa kiersi ja kielsi kohteliaimmassa muodossa sekä liiton että avun… hänellä oli muka yllinkyllin huolta omista asioistaan ja monista vihollisistaan… ei voinut hän tällä kertaa laajentaa toimintaansa muualle… toivoi, että hänen "miehevä ja voimakas veljensä Suomessa" on suoriutuva vaikeasta tehtävästään kirkon kunniaksi ja voitoksi…
— Niinpä niin, hän pelkää minua, pelkää vaikutustani paavin luona, pelkää kasvavaa valtaani Itämeren varrella. Hyvä, kiertele ja epäile sinä vielä vastaiseksi, ehkäpä saat sitten varmuutta, jota et odottanutkaan. Ehkäpä tämä toinen salkku jo antaakin enemmän vauhtia!
Kasvavalla jännityksellä ja selvästi näkyvällä uteliaisuudella, mutta samalla tyynesti ja kunnioittaen, kävi Tuomas tuohon toiseen salkkuun käsiksi. Se oli suljettu suurella, vahvalla vahasinetillä, jossa Pietarin istuimen tunnettavat merkit, ristiin asetetut avaimet, olivat kuvattuina, ja hartaudella Tuomas päänsä kumarsi, ennenkun sen pyhän sinetin mursi. Mutta avattuaan kirjeen liukuivat hänen silmänsä nopeasti pitkin paperikäärön rivejä ja henkeään pidätellen hän sen luki päästä päähän.
Viimeisellä avovedellä oli Tuomas lähettänyt sanoman Roomaan, kirkon korkealle ruhtinaalle, anoen häneltä apua ja kannatusta taistelussaan Suomen kirkon vihollisia vastaan. Hän oli pyytänyt paavia, toimekasta ja tarmokasta Gregorius IX:ttä, kehoittamaan pohjoismaiden kansoja ristiretkelle hämäläisiä ja heidän pakanallisia liittolaisiaan vastaan, koska muuten maahan juurrutettu kirkko ei koskaan ollut pääsevä varmasti ja rehevästi kukoistamaan. Hän oli kertonut ponnistuksistaan ja menestyksestään Rooman kirkon levittämisessä ja hän oli toivonut myöntävää vastausta — olihan hänen työllään ja nimellään jo siksi vaikutusta paavin luona.
Mutta tämä nyt saapunut paavin kirje kumosi kerrassaan hänen hartaimman toivonsa. Se oli kyllä hyväntahtoinen, siinä oli tunnustusta ja kehoitusta, mutta ristiretkeä ei paavi kumminkaan käskenyt toimeenpanna, ja siksi se vastaus oli pilassa. Kirjeen alkua lukiessaan olivat Tuomaan kasvot jo kirkastuneet, vaan pian toivon ja pettymyksen pilvet risteilivät hänen otsallaan, ja kun hän pääsi loppuun, levisi harmin puna hänen kasvoilleen. Hän antoi käärön itsekseen räiskeellä kiertyä kokoon, viskasi sen vihaisesti syrjään, muistamatta, että sen alla oli kirkon päämiehen oma nimikirjoitus, ja huudahti harmistuneena:
— Sitäkö vain — kauppakielto eikä mitään muuta, siinä paavin koko apu Suomen kirkolle! Se on mitätöntä! Uutta paavia kehutaan voiman mieheksi, mutta tämä on pehmeyttä! — Uudestaan otti hän kirjeen käteensä, luki sen varmuuden vuoksi toistamiseen: — Sellaisella vakavuudella käsketään — mitä? Käsketään kristittyjä kansoja gotlantilaisia ja lyypekkiläisiä ja muita, olemaan käymättä kauppaa pakanain ja heidän liittolaistensa kanssa, kielletään myömästä näille hevosia ja aseita. Kyllä kai ne karjalaiset ja novgorodilaiset siitä välittävät — mitä eivät saa ostaa, sen he ryöstävät! Ja Lyypekin saksoilleko ja Gotlannin merirosvoille olisi siitä apua, hekö luopuisivat kaupastaan, joka on heidän elinkeinonsa, tuollaisen kirjeen käskystä — ei koskaan! Pitkät ovat täällä rannikot, Visbyn merimiehet osaavat salaa kulkea — siitä ei tule mitään!
Synkkänä istui Tuomas pöydän päässä, avasi vieläkin käärön ja heitti sen jälleen pöydälle ja ääneensä hän taas huudahti:
— Ja mitä se meidän asiaamme auttaisi, vaikka saksat luopuisivatkin kaupankäynnistään — ei pakanuus siitä häviä eikä sellaisella avulla toteudu minun suuri suunnitelmani!
Hän oli kiihkossaan noussut lattialle kävelemään. — Paavi on liian kaukana, hän ei tunne näitä oloja eikä ymmärrä täkäläisen kirkon tarpeita. Täällä karjalaiset yllyttävät hämäläisiä kirkkoamme vastaan, karjalaisten takana on muita yllyttäjiä, kaikki on levotonta, kirkon taimitarha alituisessa vaarassa, — siihen ei auta kauppakielto, ei totta tosiaan!
Tuomas nojasi hetkeksi päänsä kämmeneensä, mutta kämmen kouristui pian nyrkiksi, hän heristi sitä ilmassa ja karjasi niin, että tupa kaikui ja siinä hyörineet palkkapiiat pelästyneinä pakenivat:
— Ei sittenkään! Täällä kurottavat pakanat saastaiset kätensä itse kirkon tiluksiin ja uhkaavat sen sydäntä, ja minun käteni ovat sidotut, paavi kieltää auttavan sanansa! Ei, se ei kelpaa, siihen ei saa suuri tuumani rauveta, täältä täytyy löytyä terästä, ell'ei sitä ole Roomassa, ja täältä sitä löytyy!
Vankat jäntereet piispan kasvoissa olivat koviksi pingottuneet, sieramet paisuivat, lihakset käsivarsissa pullistuivat ja koura puristi miekan kahvaa. Niin seisoi hän kauan aikaa yhdessä kohden pöydän päässä ja tulta iski vihainen silmä. Synkkä äänettömyys vallitsi suuressa tuvassa. Miehet olivat yksi toisensa perästä poistuneet pihalle ja arkoina lymyilivät naiset oviloukossa katsellen piispaa, jonka suuttumuksen syitä he eivät voineet ymmärtää. He tiesivät kaikki, että leikki oli kaukana Tuomaspiispan tuossa mielentilassa ollessa — vaivainen oli se, johon hänen kiukkunsa vasama silloin kohdistui!
Mutta Tuomas koputti pöytään ja kun naiset arkoina ovensuusta lähestyivät, käski hän:
— Kutsukaa linnanvanhin tänne!
Hän oli tuossa seisoessaan jo pääpiirteissään viitoittanut itselleen tien, jonka kautta hän sittenkin aikoi pyrkiä laajaa hankettaan toteuttamaan. Ja suunnitelmansa rakennettuaan hän aina rauhoittui ja kävi sitä tarmolla ja johdonmukaisesti toteuttamaan. Kun Belgerd saapui, oli hän taas tyyni ja kylmä, kokosi kirjeet salkkuihinsa, pisti ne kainaloonsa ja virkkoi rauhallisesti:
— Odottakaa, Ohto ja sinä, käskyjäni täällä kotosalla.
Hän lähti omiin piispallisiin huoneihinsa, joissa hänen oli tapana miettiä ja suunnitella hankkeitaan ja harjoittaa kirjallisia töitään — enimmät aikansa hän muuten vietti linnueen seurassa suuressa arkituvassa, ottaen osaa väkensä askareihin ja aterioihin. Hänen yksityisen työhuoneensa vieressä, jossa hänellä oli pieni rukouskappeli, oli toinen suurempi huone, jota hän sanoi kirjastokseen. Siellä oli pitkillä pöydillä suuria, paksuja, vitjoilla seiniin kiinnitettyjä, lautakantisia kirjoja, pyhäin tarinoita, tunnustuskirjoja ja muita katoolisen kirkon pääkirjoja, jotka hän itse oli muualta, luostareista ja piispoilta lainaamistaan kappaleista itselleen kopioittanut ja jotka olivat hänen aarteensa ja ylpeytensä. Sitä kopioimistyötä jatkoi lakkaamatta Tuomaan toimesta ja hänen kustannuksellaan kolme nuorta diakonia, joista yksi aina vuorollaan ääneensä harvakseen saneli jotakin pyhää kirjaa, toisten piirustaessa sanoja paperille. Siten niistä saatiin kaksi uutta kappaletta. Käryävät rasvalamput paloivat siitä syystä aamusta iltaan tässä huoneessa, jossa kalpeat nuorukaiset ilottomia päiviään viettivät — ainakin piispan kotona ollessa työskentelivät kirjurit ahkerasti. Niinpä kuului sieltä nytkin tuota yhtämittaista, yksitoikkoista sanelua ja hanhensulan hiljaista rapinaa karkeaa paperia vastaan, kun Tuomas viereisessä huoneessa työpöytänsä ääressä istui. Mutta hän nousi pian ja astui saliin kirjurien luo, jotka heti keskeyttivät työnsä ja nousivat kumartaen piispaa tervehtimään.
— Voitte hetkeksi panna syrjään kopiokirjanne, virkkoi tämä — minulla on nyt teille muuta, kiireellisempää työtä. Valmistautukaa kirjottamaan saneluni mukaan.
Harvakseen ja selvästi saneli Tuomas piispa latinalaiset lauseensa, pitkät ja mutkalliset, saneli sana sanalta, kertaakaan hakaltamatta, sanaakaan muuttamatta.
Tämä ensimäkien kirje, jota laadittiin näin useampia kappaleita, se oli menevä piispoille, hengellisille ruhtinaille ja maallisille hallituksille kaikissa Pohjoismaissa. Suomen piispa ilmoitti heille — ruotsalaisille, norjalaisille, tanskalaisille, saksalaisille ja riikalaisille — että paavi oli kieltänyt kaiken kaupankäynnin pakanain ja Suuren Novgorodin kanssa ja vaati heitä tarkoin tätä kieltoa tottelemaan, kirkon vihan ja kirouksen uhalla. Ja kirjeen loppuun saneli hän vielä pienen lisäyksen, että tätä paavin toimenpidettä on pidettävä väliaikaisena, valmistavana, kunnes suurempi, kaikkien Pohjoismaiden kristittyjen yhteinen yritys saadaan toimeen näiden pimeydessä vaeltavain pakanain liittämiseksi sen ainoan autuaaksitekevän kirkon helmaan, jota he nyt vielä vastustavat ja pilkkaavat.
Kun tämä kirje oli valmis, lähetti Tuomas kirjureistaan kaksi pois lepäämään ja piti luonaan heistä ainoastaan vanhimman ja taitavimman, johon hän täydellisesti luotti. Ja tälle rupesi hän nyt sanelemaan Rooman paaville menevää kirjettä.
Voimakkaasti ja räikein värein kuvasi hän siinä aluksi hämäläisten uusimman kapinan; hän kertoi, kuinka suuri ja sotaisa Karjalan heimo yllyttää jo kastettuja hämäläisiä alituisiin kapinoihin Rooman kirkkoa vastaan ja kuinka Suuren Novgorodin ylimykset, jotka ovat omistaneet bysantiolaisen opin, kannattavat ja kiihoittavat näitä pakanoita, siten jos mahdollista tunkeakseen Rooman kirkon pois koko Pohjoismaista ja valmistaakseen tilaa omain pappiensa käännytystyölle. Hän kuvasi Suomen kristityn seurakunnan hädän ja pulan äärettömän tukalaksi, kuvasi, kuinka vuosikymmeniä sitten käännytettyjä maakuntia oli noiden hyökkäysten johdosta palautettu taikka palaamaisillaan pakanuuteen ja kuinka siten, ellei tarmokkaaseen toimeen pian ryhdytä, vuosisataisen työn tulos ristin ja Rooman opin hyväksi Suomen laajassa maassa kohta on purettu. Oman tilansa, kirkon soturien ja pappien aseman, kuvasi hän miltei toivottomaksi, sotaväen riittämättömäksi, varat vähentyviksi, linnan pakanain hätyyttämäksi. Tätä kirkolle häpeällistä taantumista ei enää voida ehkäistä muuten kuin yleisellä, suurella ristiretkellä, jolla vastarinnan ahjo olisi sammutettava. Jos mieli oikean opin säilyä näillä pohjoisilla rajoilla, on paavin kehoitettava Pohjoismaiden kansoja ristiretkelle ja otettava se retki korkeaan suojelukseensa.
Siinä oli kirjeen ydin ja sen hän oli tarmolla ja vakuuttavasti esittänyt. Mutta siihen piti nyt vielä tulla vähän lisää ja hän viivähti hetkisen sitä loppua mielessään muovaellessaan — sanottava kyllä oli selvillä, vaan muoto nyt ensi kerran rasasi, ajatus ei kestänyt koossa. Mutta hän pakotti sen kokoon ja tuskin oli kirjuri ehtinyt terottaa sulkansa, ennenkun Tuomas taas jatkoi ja entistä terävämmällä ja kaikuvammalla äänellä saneli:
"Ja jotta tämä toimenpide pyhän kirkon hyväksi olisi kyllin tehokas ja hedelmällinen, on välttämätöntä, että tämän ristiretken johto uskotaan jollekin sellaiselle kirkon palvelijalle, joka tuntee nämä seudut ja niiden tarpeet ja jolla on voimaa ja alttiutta antautuakseen koko sielullaan tähän yritykseen. Se, joka tätä pyytää, Suomen piispa Tuomas, on halvin pyhän kirkon palvelijoista, mutta hän uskaltaa silti sielunsa koko hartaudella uskoa, että pyhä neitsyt tahtoisi antaa hänelle nöyrän ja alttiin mielen lisäksi tarpeellisen voiman ja tarmon, menestyksellä suorittaakseen tämän retken Rooman kirkon kunniaksi, laajennukseksi ja voitoksi, jos korkea istuin hänelle sen tärkeän tehtävän uskoisi."
Hän lopetti, antoi kirjurilleen merkin poistua ja jättäysi yksin kirjettään lukemaan. Sen tehtyään hän piirsi nimensä kirjeiden alle, laski ne kokoon, lukitsi ne piispallisella sinetillään ja kätki nahkaisiin koteloihin.
Toiminnan aika oli nyt alkanut. Se oli alkanut vaikeammin ja verkkasemmin kuin piispa oli ajatellut, mutta nyt toki luuli Tuomas hankkeilleen lujan pohjan laskeneensa. Päivä oli jo iltapuoleen kulunut, kun Tuomas näistä kirjetöistään herkesi ja taas reippaana astui suureen arkitupaan.
Siellä linnanväki hiljaa liikkui ja kuiskaili levottomana odottaen, mitähän tuo suuttunut piispa nyt aikoi ja mitä hän määräisi. Mutta hän oli nyt kokonaan toisen näköinen kuin äsken, iloisena astui hän Belgerdin luo. Tämän rinnalla seisoi siellä nyt solakka, kirkasotsainen, avokatseinen mies, noin viidenkolmatta ikäinen.
Tuo nuori, pirteännäköinen mies oli syntyjään suomalainen ja oli kuin piispanlinnan ottolapsi. Hänen isoisänsä oli piispa Henrik kastanut Kupittaalla ja kastettu hänen isänsäkin oli, vaikka hän sitten, kun kirkon valta ja vaikutus heikkeni, oli unhottanut uuden uskonsa ja partioinut pakanain riveissä ja ristin vastustajana kaatunut. Mutta noina melskeisinä aikoina, jolloin hämäläiset sisämaasta hävittivät rannikkoseutuja ja kristityt soturit kasteestaan luopuneita ahdistelivat ja yleinen epävarmuus vallitsi maassa, silloin oli hänen äitinsä kerran paennut poikansa kanssa äsken rakennettuun piispanlinnaan ja hakenut sieltä turvaa. Sitä hän saikin ja sinne hän kuoli; mutta poika oli linnassa kasvanut ja ylennyt ja sen ajatustapoihin tottunut ja sen ilmakehästä vaikutelmansa imenyt. Siten hän ei koskaan ollut tullut käsittäneeksi, että hän taisteli omaa heimoaan, isänsä surmaajia vastaan — se oli usko yksin, joka ystävät ja viholliset sekä yhdisti että erotti, muita siteitä ei tunnettu. Linnassa oli hän elänyt huovien seurassa, hoitanut sotahepoja, kuullut aseiden kalsketta, ja siten pienuudestaan pitäen sotaisiin harrastuksiin tottunut ja mieltynyt. Mutta hän oli kasvanut myöskin itse piispan silmien edessä ja pappien opetuksessa ja saanut heidän toimestaan oppia yhtä ja toista muutakin. Monilla retkillä oli hän ollut Tuomaan mukana, joka nuorukaiseen oli erityisesti mieltynyt ja hänestä vastaista linnansa päällikköä valmisti. Jo aivan nuorena oli hän siten käynyt Vironkin maalla, kun Tuomas sinne lähetti ratsuväkeä silloin hädässä olevain kalparitarien avuksi, ja siellä oli hän saanut oppia ritaritapoja ja vieraita kieliä sekä maailmaa vähän avarammalti tuntemaan — siksi pani Tuomas häneen sitä suuremman arvon.
Häneen juuri kiinnitti toimistaan innostunut piispa nytkin ensiksi silmänsä tupaan astuessaan, ja lausui:
— Ohto, tahdotko lähteä pitkälle ja vaikealle retkelle?
— Minne vain käskette, isä, vastasi nuorukainen hilpeästi.
— Sen tiedän. Mutta minä lähetän sinut nyt yksin pitkälle matkalle, josta voi olla paljonkin vaaroja ja esteitä, mutta jonka sittenkin täytyy onnistua, kuuletko, täytyy.
— Parastani tahdon koettaa, lausui nuorukainen edelleen säikähtymättä.
— Sinun täytyy matkustaa Roomaan asti — oletko heti valmis satulaan nousemaan?
Empimättä vastasi Ohto:
— Olen.
Nuoren ratsumiehen piti viedä tuo äsken laadittu kirje pyhälle isälle ja matkallaan Roomaan tuli hänen jättää ne toiset kirjeet kukin määräpaikkaansa. Mutta vastauksen Roomasta saatuaan oli hänen heti lähdettävä kotimatkalle ja suurimmalla kiireellä riennettävä takaisin Tuomaan luo, poikkeamatta mihinkään, viipymättä missään. Laukussaan olevia kirjeitä tuli hänen vaalia kuin silmäteräänsä ja niistä hengellään vastata. Tarpeelliset suositukset ja matkatarpeet sai hän mukaansa ja vihityn miekan vyölleen — se oli hänen siunauksensa.
Ennen iltaa istui nuorukainen jo satulassa.
* * * * *
Oli kuukausia kulunut. Tuomas istui pitkät syyspäivät lampun valossa suurten kirjainsa yli kumartuneena. Mutta usein eksyi silmä pois noista siroista kirjaimista, se tähysteli intohimoisena tyhjään pimeyteen ja mieli liiteli kaukana noista pyhäin tarinoista, jotka kertoivat hurskasten miesten vilpittömästä vaelluksesta ja taisteluista viettelijää vastaan… Milloin piispa kävi arkituvassa tai linnan pihalla, oli hän vuoroin ärtyinen ja kiivas, vuoroin katuva ja hellä. Hän koetti hillitä intoaan. Mutta illan suussa, kun hämärä rupesi peittämään luonnon ja hän oli väsynyt tuohon jäytävään odotukseen, silloin kiipesi hän aina linnan torniin, astui vartijan luo ja kysyi:
— Eikö näy ratsastajaa tulevan metsän reunasta?
Ja aina oli vastaus sama:
— Ei näy ketään.
Syksy kului. Lehti varisi puista ja linnaa ympäröivä metsä tummeni ja siirtyi ikäänkuin etäämmälle; sade pieksi linnan muureja, vallihaudat tulvivat ja myrsky ulvoi tornin ympärillä. Ja kun sade ja myrsky väliin aamusilla taukosi, oli linnaa ympäröivä vallihauta jäässä ja tie oli routainen ja kova. Taas oli suvi mennyt, eikä ristiretkestä tullut mitään. Epäilys yritti toisinaan tunkeutua Tuomaan tulista intoa sammuttamaan, ja toivottomuus pyrki hänen lujaa varmuuttaan samentamaan.
Silloin, eräänä syysaamuna, ryntäsi vartija tornista pitkin harppauksin alas ja juoksi piispalle ilmoittamaan, että jo näkyy ratsastaja routaisella tiellä… hän ei sitä tunne, vaan kiire sillä on linnaan. Tuomas kiirehti heti alas portille, juoksi avopäin, väljä vaippa hulmusi tuulessa. Ja samassa kun portti aukeni, ajoikin sen eteen jo ryysyinen, likainen, kalvakka ja kuihtunut mies, joka melkein putosi hevosen selästä, kun tämä pihalle pysähtyi. Se oli vihdoinkin Ohto, vaikka oli vaikea tuntea tuota kalpeata, laihtunutta miestä siksi reippaaksi nuorukaiseksi, joka eräänä kevätpäivänä verevänä ja notkeana linnasta ajoi. Vaatteet olivat repaleina, iho pilkisti purkautuneista saumoista esiin pistävän syyskylmän purtavaksi, varpaat paistoivat rikkinäisten kenkien teristä ja kuiva yskä tukehdutti hänen äänensä, kun hän yritti tervehtiä vastaantulijoita.
Mutta se oli Ohto, hän oli hengissä, hän oli vihdoinkin palannut, se oli pääasia. Piispa talutti omin käsin riutuneen nuorukaisen käsivarresta ylös linnan lämpöiseen tupaan, komensi hänelle juotavaksi kuumaa olutta ja haki lämpöisiä taljoja hänen väriseviä raajojaan peittämään. Ja kärsimätönnä hän kyseli retken tuloksia. Vaivoin jaksoi väsynyt airut yskänsä välihetkinä hänelle matkansa käheällä äänellä kertoa.
Hän oli kyllä ajoissa päässyt Roomasta kotiinpäin lähtemään ja yötä päivää oli hän pohjoiseen päin matkaa tehnyt. Mutta Vironmaalla, jossa hän odotti tilaisuutta Suomeen päästäkseen, olivat kalparitarit hänet pidättäneet ja epäiltävänä kulkijana hänet vankityrmään sulkeneet, vaikka hän ilmoitti olevansa Tuomas piispan airut. Pitkiä viikkoja olivat häntä tornissa pitäneet, kunnes hän vihdoin eräänä yönä vartijan nukkuessa pääsi pakenemaan. Mutta se oli myrskyinen yö, ei kukaan lähtenyt häntä meren yli saattamaan eikä hän uskaltanut siellä kauemmin odottaa. Silloin hän läksi ajamaan itäänpäin, kiertämään vatjalaisten, inkerikkojen ja karjalaisten pakanallisten heimojen asuma-alojen kautta Suomeen. Se oli tuiki tuskallinen, vaivaloinen ja pitkällinen matka; monta kertaa oli hän ollut aivan uupua syyssateista liuonneihin, tiettömiin metsämaihin, monesti oli hän myös heittää henkensä pakanain käsissä, jotka häntä vihasivat, kun hän oli piispan huovi, ja riistivät häneltä hevosen ja vaatteet ja aikoivat hänet haltijoilleen uhrata. Jalan oli hän sitten saanut kahlata laidattomia suomaita, kunnes taas laitumelta hevosen tapasi ja ilman satulaa, vitsasuitsilla, pääsi Hämeen metsien halki ajamaan kotiinsa…
— Mutta paavin kirjeen olen koko ajan povellani säilyttänyt… se on tässä.
Väsynyt mies ojensi piispalle nahkaisen salkun ja sen tehtyään hän ikäänkuin keventyneenä huokasi ja silmät hänen kuihtuneissa kasvoissaan säteilivät riemua — hän oli tehtävänsä täyttänyt. Silloin hän vaipui hervotonna nahkaisten väliin rahille makaamaan — kertominenkin oli ollut niin rasittavaa, tuvan lämpö niin suloisesti uuvutti.
— Hyvin olet asiasi toimittanut, suotta en ole sinuun luottanut, Ohto, virkkoi piispa taputtaen lepäävän airueensa kuumaa päätä. — Lepää nyt ja voimistu suurista rasituksistasi, vielä sinusta mies tulee ja palkkiosi olen kyllä pitänyt muistissani.
Piispa oli jo käynyt käsiksi paavin sinettiin, jota hän melkein vapisevin käsin rupesi murtamaan. Mutta hän päätti avata tuon kirjeen yksinäisyydessä, peittääkseen mielenliikutuksensa, ja hän kiirehti senvuoksi omiin huoneihinsa, puristaen lujasti tuota kallista salkkua rintaansa vastaan. Linnan koko väestö tiesi, millä äärettömällä jännityksellä tätä airutta ja tätä kirjettä oli odotettu ja syvä äänettömyys vallitsi senvuoksi piispan poistuttua koko linnassa; odotettiin häneltä tietoja. Sen äänettömyyden vallitessa vaipui väsynyt airut sikeään uneen lämpöisten sudennahkain peitossa.
Mutta tuskin oli hän tuokion saanut nauttia virkistävää unta, kun jo pitkäkoipinen kirjuri juoksi alas piispan huoneista, herätti hänet hartioista ravistaen ja kutsui hänet heti piispan puheille.
Tämä seisoi kalpeana, tukka pörröttävänä pöytänsä ääressä ja tuijotti liikkumattomana auki kehitettyyn pergamenttikääröön. Hänen katseessaan oli outo palo kuin pedon kiiluvassa silmässä ja kun hän sen airueeseen iski, näytti siitä vihaa suitsuavan. Ja kuiva, soinnuton oli hänen äänensä, kun hän kysyi:
— Tunnetko, mitä tämä paavin kirje sisältää?
— Sen pääsisällöstä on minulle selkoa tehty siltä varalta, että kirje olisi matkalla joutunut hukkaan.
Vihan ilme piispan silmissä näytti sen vastauksen johdosta yhä kiihtyvän. Hän kysyi uudelleen ja kovemmalla äänellä:
— Tunnetko sen, tunnetko kaikki… sano!
— En tiedä, tunnenko kaikkea. Minulle vain ilmoitettiin paavin suostuneen pyydettyyn ristiretkeen sekä kehoittaneen kansoja sille lähtemään, luvaten lähteville syntien aneet.
Helpotuksen huokaus kohosi Tuomaan rinnasta; hän astui askelta lähemmäs Ohtoa, taputti häntä ystävällisesti olkapäälle ja virkkoi heltyneellä, riemastuneella äänellä:
— Niin, Rooman korkea isä on hartaan pyyntömme täyttänyt, se on meille kaikille suuri ilon sanoma. Sinulle on kirjeen sisällys oikein kerrottu.
Mutta musta varjo ei poistunut vielä Tuomaan otsalta eikä tuo outo kiilto hänen silmistään ja hänen äänensä oli taas synkkä, kun hän tuokion mietittyään jatkoi:
— Sinulle ei siis luettu koko kirjettä, ei sen yksityiskohtia kerrottu? Vai sanottiinko, ketä vastaan retki on tehtäväksi määrätty?
— Sanottiin, hämäläisiä vastaan, vastasi Ohto avomielisesti ja reippaasti.
Tuomas kiivastui ja tiuskasi:
— Ja muita kirkon vihollisia vastaan, se on kyllä sinulle ilmoitettu sekin, vaikka et muista. Eikö olekin?
Ohto vaikeni. Mutta tumma puna rupesi ohimoilta päin laskeutumaan piispan silmien ympärille ja hänen äsken niin kalpeille kasvoilleen ja hän kysyi edelleen kiihtyvällä kiivaudella:
— Entä puhuttiinko sinulle mitään siitä, kenet paavi on määrännyt ristiretken johtajaksi?
Jo rupesi Ohto aavistamaan pahaa. Hän ei tosin käsittänyt tämän tiedustelun tarkoitusta, mutta häntä pelotti puhua kaikkea, mitä kardinaali Roomassa hänelle kirjeen antaessaan oli sen sisällöstä kertonut. Mutta piispa oli itse häntä opettanut pysymään totuudessa, häneltä hän ainakaan ei voinut totuutta salata. Eikä hän voinut muuta kuin avonaisella katseella, joskin arkaillen vastata:
— Kyllä… vähän.
— Kenet siis, kenet… sano välemmin!
Piispa pidätti läähättävää hengitystään, odottaessaan Ohdon vastausta, joka viipyi. Ja melkein tuskalla hän kiljasi:
— Onneton mies, miksi et vastaa? Kenet…?
Harvakseen läksivät sanat Ohdon suusta:
— Ei mainittu nimeä… retken johtajaksi sanottiin tulevan sen ruhtinaan tai ritarin, jonka Riian suurmestari siihen valitsee.
Pergamentti rutistui Tuomaan kädessä. Hän hypähti nyrkki ojennettuna airuttaan vastaan, hänen kasvonsa hehkuivat tummanpunaisina ja kotvaan aikaan hän ei saanut sanaa suustaan. Se kiukku ja harmi, jonka synnytti vuosikautisten laajain valmistusten myttyyn meneminen, pitkässä odotuksessa vatvotun sielun hartaimman toivon pettäminen, se nyt valtoineen liekitsi hänen hehkuvilta kasvoiltaan ja hänen verestävistä silmistään ja kun vihdoin ääni kurkusta lähti, niin hän karjui puhuessaan:
— Sinä valehtelet, petturi, olet Riian ritarein lahjoma, kavala kyy, jota olen povellani elättänyt… Rooman papit eivät ole sinulle tuollaista kertoneet. Muistele tarkemmin, muista, ketä palvelet. Paavi on määrännyt minut, minut, eikä ketään muuta suuren ristiretkensä johtajaksi — niinhän luetaan kirjeessä, minut, Tuomaan, Suomen piispan. Tunnusta minulle, niinhän on sinulle Roomassa ilmoitettu ja käsketty kaikille julistaa, niinhän, puhu, kurja mies, puhu…!
Mutta Ohto oli ääneti. Hänen sydämensä vapisi niin, ett'ei hän voinutkaan puhua. Ja jos hän olisi voinutkin, ei hän tahtonut vastata. Hän tiesi itse, mitä hänelle oli ilmoitettu ja tiesi piispan tuntevaa kirjeen sisällön: jos hän nyt olisi kieltänytkin totuuden, olisi piispa tiennyt hänen valehtelevan — mitä se olisi auttanut? Molemmissa tapauksissa oli hän tuon vimmaisen vihan uhri. Hän seisoi siinä ääneti, tuijotti vain tylsästi eteensä.
Mutta Tuomas piispan rinnassa kävi korkeana myrsky ja paloitelluin lausein hän hätäisesti puhui:
— Olet ainoa mies, joka voit todistaa… minua vastaan… tai minun puolesta… Sinun täytyy itsesi uskoa… uskoa hievahtamatta, että paavi on minut määrännyt ristiretken johtajaksi… Uskotko sen… todistatko sen…?
Ohto vaikeni yhä. Tuska pingoitti Tuomas piispan jäntereitä, hän astui airueensa viereen, puhui yhtämittaa, kuiskaili melkein rukoilevalla äänellä:
— Kirkon voiton, suuren retkemme menestymisen vuoksi, Rooman pyhän istuimen kunniaksi sinun täytyy se todistaa, ei minun vuokseni. Ymmärräthän, kirkolle tärkeä retkemme ei saa jäädä sattuman varaan, sillä täytyy olla varma ja tarmokas johtaja… Tapahtunut erehdys on korjattava, paavin omaksi eduksi on se tehtävä, ymmärräthän… Vaan ei, sinä et sitä ymmärrä…
Se katseen puhdas, iloinen kirkkaus, joka nuoren airueen silmässä väsymyksestä ja ruumiin riutumisesta huolimatta näihin asti entisellään oli loistanut, se nyt ikäänkuin taittui ja sammui ja raukeasti hän eteensä katsoi. Mutta tuo raukea katse todisti ääretöntä pettymystä, kärsimystä ja surua ja vihdoin sen samensi kokonaan kuuma kyynel — piispa näki sen ja ymmärsi sen lähteen. Ohto ei ollut kuullut eikä käsittänyt kaikkea, mitä piispa nyt hänelle puhui, hänen mielensä täytti vain yksi ainoa katkera tunne ja sen painon alla hän ikäänkuin luhistui kokoon: se suuruuden, jalouden kunnioitus, jota hän aina oli tuntenut kasvattajaansa, piispaa kohtaan ja joka häntä vaikealla retkellään oli kannustanut äärimmäisiin ponnistuksiin, se oli nyt kerralla särkynyt; hän oli tottunut katsomaan piispaan kuin oikeuden jumalaan… nyt ei hän voinut katsettaan nostaa hänen puoleensa. Hänestä tuntui, kuin kaikki hänessä olisi särkynyt ja sortunut ja kuin joku rutistava kärsimysten taakka, johon matkan kaikki vaivat eivät olleet verrattavissakaan, olisi laskeutunut hänen sydämeensä. Hän koetti ääneensä itkeä, helpottaakseen tuota painoa, hän koetti vihdoin avata suunsa, lausuakseen edes jotakin, vaan hänen kurkkunsa kuristui kokoon, siitä ei lähtenyt kuin kuiva, repivä rykäys.
Piispa katseli ammottavin silmin tuota edessään kokoon kyyristyvää nuorukaista ja käsitti kaikki, mitä hänen povessaan liikkui, hän saattoi seurata jokaista hänen tunteensa värähdystä. Ja silloin hätä tuokioksi täytti hänen mielensä, hänen rinnastaan yritti tuska kuohahtamaan yli. Hän oli rakastanut tuota puhdasmielistä nuorta miestä, joka oli hänelle uskollinen kuin koira, hän rakasti häntä vieläkin kuin omaa poikaansa… Mutta tuo onneton nuorukainen, hän tiesi totuuden, tuon totuuden, jota ei kukaan saanut tuntea, ei ainakaan ennen kuin toimeenpantava ristiretki oli loppuun suoritettu ja kaikki oli unhottunut voiton loistoon… hän tiesi sen, eikä voinut sitä kieltää, — siksi täytyi hänen nyt kuolla.
Tuomaan äsken niin kiihoittuneet ja vihasta hehkuvat kasvot kertoivat nyt hetkisen kovaa sielun ponnistusta. Mutta kauaksi ei hän sen valtaan antautunut. Varmoilla, päättävillä askelilla astui Tuomas ovelle, avasi sen ja jyrisevällä, värähtämättömällä äänellä hän huusi:
— Tapani, tänne!
Ohto hypähti sen huudon kuullessaan, hänen väsyneet polvensa notkahtivat ja hänen täytyi nojautua pöytää vastaan. Sillä hän tiesi hyvin, mitä tuo käsky merkitsi: tyrmää, josta ei kukaan ollut palannut. Hänen päätään huimasi, sanomaton katkeruus hänet tukahdutti… tämä oli siis hänen palkintonsa, hänen kohtalonsa. Ja kuin jostakin kaukaisesta sielun kätköstä, jota hän ei ollut ennen tiennyt olevankaan, vilahti hänen eteensä kuva, hänen isänsä hämärä muisto, tuon isän, joka oli ristiä vastaan taistellessaan kaatunut — hän itse oli taistellut sen puolesta…! Hänen ajatuksensa sekausi, pysähtyi, hän käsitti vain, että kaikki oli rikki, kaikki autiota, mennyttä…
Tapani, tyrmän vartija, mustapintainen silmäpuoli mies, astui sisään ja käveli suoraan Ohtoon päin, ojentaen suuren, tummanruskean kouransa häntä kohden. Pysähtyi hän kumminkin vielä, ennenkun nuorukaiseen tarttui, ja käänsi päänsä katsoakseen ainoalla silmällään kysyvästi piispaa.
Tämä virkkoi lyhyesti ja kylmästi:
— Niin, hän vastustelee minua, hän niskoittelee…
Muuta ei tarvittu, ruskea koura tarttui Ohdon olkapäähän, ja nuorukainen käveli sanaa puhumatta pyövelin rinnalla ulos, tietäen, että hän astui viimeisiä asekeleitaan. —
Mutta Tuomas istahti pöytänsä ääreen työtä tekemään, näöltään aivan rauhallisena ja tyynenä. Hän painautui syvälle noihin tärkeihin askareihinsa, joiden hetkiä hän niin kauan ja niin kärsimätönnä oli odottanut, hän tahtoi unhottaa kaikki pienet sivukohtaukset noiden Suomen ja koko Pohjoismaiden katoliselle kirkolle niin suuriarvoisten toimien vuoksi, joita hänen nyt vihdoinkin oli ryhdyttävä toteuttamaan ja jotka vaativat koko hänen huomionsa ja hänen ajatuksensa. Ensiksi oli hänen nyt paavin kirjeen johdosta lähetettävä kiireiset viestit kaikille Pohjoismaiden ruhtinaille, piispoille ja lääniherroille, että he valmistautuisivat ensi avovedellä saapumaan Aurajoen suuhun, paavin käskystä lähteäkseen ristiretkelle Rooman kirkon vihollisia vastaan, hänen, Suomen piispan johdolla. Nyt oli herätyshuuto huudettava ja se oli tehtävä tarpeellisella voimalla. Siksi hän nyt kirjoitutti kirjureillaan otteet paavin kirjeestä, lähettääkseen niitä joka taholle. Mutta sanellessaan tuota korkean istuimen kirjettä hän sitä hiukan muutti, muutamia sanoja vain. Ne pienet muutokset olivat kirkon edun ja retken menestymisen vuoksi välttämättömät — hän ei sitä epäillyt, hänen äänensä ei vapissut jättäessään pois Riian piispan nimen ja pannessaan omansa sen sijalle, se oli välttämättömyys. Tätä päivää kauan odottaneen innolla hän teki työtä: saneli kirjeitä ja kirjoitti itse, hankki airueita, neuvoi heitä ja lähetti heitä kiireesti matkalle noita tärkeitä viestejä kiidättämään, toimitti oman tuomiokapitulinsa pappeja viipymättä matkalle eri maihin ristiretkeä saarnaamaan kansojen sekaan, laati heille suositukset ja matkakaavat, ajatteli itse kaikkea ja muisti kaikki ja uhmaili toimeliaisuudessaan. Ja sen kaiken hän teki tyynesti, varmasti, harkitusti ja tarkasti, niinkuin ainakin tottunut, empimätön käskijä, eikä mikään epäilys eikä katumus hetkeäkään häirinnyt hänen työtään.
(Santeri Ivalo: Tuomas piispa.)