TUOMAS PIISPA JA HÄMÄLÄISET.

Suuri oli piispanlinnan yhteinen arkitupa: pituutta kymmenen syltä ja leveyttä melkein saman verran. Keskessä oli mahtava kiviuuni, jonka avonaisessa, korkeassa pesässä miehen mittaiset honkapölkyt palaa roihusivat, valaisten tuon väljän, muuten umpinaisen suojan. Tuvan seinämiä kiersi ympäriinsä kiintonaiseksi rakennettu rahi, joka oli tehty kahtia halaistuista jättiläispetäjistä, ja samasta rakennusaineesta veistetty pöytä ulottui tuvan perällä melkein seinästä seinään. Vieri viereensä oli seinäin naulapuille ripustettu aseita, teräsjousia ja leveihin puuhuotriin pistettyjä miekkoja, keihäitä ja viiniä, kypäriä ja kilpiä. Satuloita ja ratsusaappaita oli penkkien alla ja pitkin lattioita, ja niitä siellä toiset miehistä korjailivat ja voitelivat, toisten hioessa aseitaan ja solkivöitään kiillottaessa. Sotaista joukkoa kuhisi joka kolkassa. Toiset, retkiltä palanneet miehet, nukkuivat raskaasti kuorsaten pitkin raheja, toiset taas sonnustausivat retkille lähtemään. Äänekästä surinaa ja raskaiden askelten astuntaa kaikui lakkaamatta tuossa suuressa tuvassa, ja miesten puheihin ja huutoihin sekausi naisten kimeämpi ääni, kun he siellä karsinassa taikinaa alustivat ja olutta panivat ja hoitivat liedellä suuressa padassa kiehuvaa aamukeittoa tai sulloivat evästä suuriin kontteihin.

Mutta äkkiä vaikeni hälinä ja huuto tuvassa, kun piispan pitkä vartalo ilmestyi ovelle ja hänen hiippansa hopea ja ristinsä kulta välähtivät pystyvalkean hohteessa. Naiset vetäytyivät uunin luo ääneti askaroimaan ja miehet antoivat työaseensa levätä ja tervehtivät kunnioittaen isäntäänsä. Mutta pöydän takaa nousi haarniskaan puettu, roteva soturi, joka oli pöydälle laskenut raskaan, sulkaniekan kypäränsä ja jonka hikisessä tukassa vielä oli sen jäliltä syvä vako, nousi ja astui kannusten kalistessa piispaa vastaan ja tervehti häntä tuttavallisesti ja iloisesti, niin että sydämellinen hymy kirkasti hänen ruskeat, arpiset kasvonsa.

Tuomas oli pysähtynyt keskelle lattiaa ja loi pikaisen katseen ympärilleen. Hän teki tupaan astuttuaan heti saman havainnon, minkä hän jo pihalla yhdellä silmäyksellä oli tehnyt. Siellä olivat toiset juottaneet hikisiä ratsujaan ja toiset satuloineet tallista vasta talutettuja kiiltokarvoja; täällä nyt toiset riisuivat märkiä vaatteitaan orsille kuivamaan ja toiset pukeusivat sotatamineihinsa. Jotakin harvinaisempaa ja tärkeämpää oli tapahtunut, sen hän heti älysi. Ja senvuoksi hän kohta, muitta tervehdyksittä, kysyi vastaansa astuvalta haarniskoidulta mieheltä:

— No, Belgerd, mitä on tapahtunut?

— Paljo, Tuomas, vastasi soturi kaikuvalla äänellä. — Hämäläiset ovat taas nousseet aseisiin.

Tuomas kohautti hieman hartioitaan ja istahti tyynesti rahille.

— Mutta sehän toki ei ole mitään harvinaista, ne nousevat ja kukistuvat vähä väliä. Oletteko jo riistäneet heiltä aseet?

— Kapinaa kestää vielä ja se on tällä kertaa tavallista vaarallisempaa laatua, vastasi soturi varsin vakavana. — Hämäläiset ovat nyt aivan miehissä liikkeellä, mutta he eivät kapinoi edes yksin, karjalaisia on niissä mukana lukuisat parvet, jotka ovat meidän rintamaillemme hyökänneet.

Tämä tieto sai Tuomaan vilkastumaan.

— Vai karjalaisia, oletko siitä varma?

— Ei ole siitä epäilystä. Noita pitkiä, valkomekkoisia suksimiehiä on retkeillyt täällä rannikolla asti ja retkeilee yhä, olemme heidät hyvinkin tunteneet.

Levollisena, joskin vakavana ja miettiväisenä, kuunteli Tuomas näitä hänen poissaolonsa aikana sattuneita tapauksia. Hänen kasvojensa ilmeestä ei saattanut huomata, että nuo uutiset puhjenneesta vaarallisesta kapinasta olisivat häntä huolettaneet taikka suututtaneet, päinvastoin vilahti toisinaan melkein kuin jonkinlaisia tyytyväisyyden väreitä hänen silmissään. Roteva soturi, joka näitä kertoi ja joka ei suinkaan aristellut kahakoita eikä partioretkiä, katseli ihmetellen tuota piispan tyyneyttä; se häntä melkein loukkasi ja senvuoksi hän, tuokion vaiti oltuaan, lisäsi:

— Viimeksi tänään palasin miesjoukon kanssa kapinoitsijoita ahdistamasta. Ne miehet eivät ole tottumattomia pikkukahakoihin, he voivat todistaa, mitä laatua tämä kapina on.

Silloin Tuomas äkkiä tempausi irti mietteistään, hymähti ystävällisemmin ja virkkoi:

— Uskon sinua täydelleen, Belgerd. Vai uskaltaa Häme vieläkin kerran nostaa päätään! Kerrohan lähemmin, miten kapina alkoi ja miten sitä on jatkunut.

Belgerd, linnanvanhin, joka oli piispan aseellisen väen päällikkö ja hänen linnansa hoitaja, kuvasi nyt lyhyin, reippain piirtein, miten linnaan ensiksi rupesi kuulumaan hätääntyneitä viestejä Hämeestä. Sinne lähetettyjä verottajia ja saarnamiehiä, jotka olivat suksilla paenneet aseihin nousseiden käsistä, saapui henkensä hädässä sisämaasta ja he kertoivat kaikki, että hämäläiset koko laajalla asuma-alueellaan olivat yhteen aikaan ja yhtäkkiä hyökänneet kaikkien heidän kyliinsä asettuneiden vieraiden kimppuun, kurikoineet kuoliaiksi toisia ja toisia upottaneet avantoihin, — säälittä ja armotta, kenen vain olivat käsiinsä saaneet. He olivat pakanuuteensa luopuneet ja hurjistuneina olivat he silponeet pappeja ja käärineet heitä olkiin ja sytyttäneet nämä elävät lyhteet palamaan ja ilkkuneet rovioiden ympärillä. Kasteessaan pysyneiden naapuriensa pirtteihin tunkeutuen kaatoivat hurjat joukot talon harjalle pystytetyt ristit ja silloin useimmat kastetut heitä mielisuosiolla seurasivat vanhoihin pyhiin lehtoihin, joissa he kohta uhrasivat pakanallisille hengille, siten rististä luopuen; ja he huuhtoivat pyhillä lähteillään kasteensa pois ja yhtyivät aseellisiin joukkoihin. Vaan jos ken kastetuista ei sitä tahtonut tehdä, niin hänet pakotettiin juoksemaan uhripuiden ympärillä, kunnes hän väsymyksestä hengetönnä vaipui maahan. Ja kristittyjen kastettuja lapsia he ryöstivät näiden kotoa ja veivät velhojensa noiduttaviksi. Yleensä he tällä kertaa esiintyivät tavattomalla vimmalla, ikäänkuin äärimmilleen ponnistaen voimansa ja vihansa, vapautuakseen ristin ikeestä. Kaikki Hämeen asekuntoiset miehet kokoontuivat sitten sotaisiin partiojoukkoihin ja he kutsuivat karjalaisia suksimiehiä avukseen. Ja kotikylänsä ensiksi kristityistä puhdistettuaan lähtivät he hiihtämään rannikolle päin, polttaen ja ryöstäen jokaisen talon, jonka harjalla he ristinmerkin tunsivat. Ja monet rannikollakin luopuivat kasteestaan ja uhrasivat pakanain seurassa vanhoissa karsikoissaan; toiset sen tekivät pelosta ja pakosta, toiset halulla ja ilolla.

Aina vain hievahtamattomin kasvoin kuunteli piispa tätä kertomusta.
Linnanpäällikön vaiettua virkkoi hän kuin itsekseen:

— Niinpä niin, ne karjalaiset tekevät työmme täällä aina epävarmaksi.
Ja karjalaisten takana on taas muita.

Käännähtäen Belgerdin puoleen kysyi hän sitten äkkiä:

— Entä te, minkä teitte kapinoiville hämäläisille?

— Minä lähdin tietysti ratsuväen kanssa heti heitä vastaan, hain heitä mistä luulin löytäväni. Vaan sepä tässä taistelussa onkin kirottua: ota kiinni kärppä kiven kolosta! He retkeilivät pienissä parvissa, hiihtivät milloin edessämme ja milloin takanamme; toisia heistä tunkeutui pohjoiseen, Ulvilaan saakka, toisia kierteli etelämpää rannikolle. Muutamia parvia ajoin takaisin, vaan minun täytyi palata tänne linnaan, kun sain viestejä, että toiset sillaikaa jo sitä uhkailivat.

— Tätäkö linnaa — oletko päästäsi vialla?

— Tästä ovat pakanat hiihtäneet parin neljänneksen päässä, ja kirkolle lahjoitetuista kartanoista ovat he karjan ryöstäneet.

Jo näytti piispakin suutahtavan tuota kuullessaan ja hiukan kärsimättömästi hän virkahti:

— Entä sitten?

— Senjälkeen olemme joka päivä pienemmillä partiojoukoilla ajaneet kapinoitsijoita takaa, vaan väkemme uupuu, se ei riitä, en tiedä, miten saamme tämän kapinan kukistetuksi.

Mutta piispa hymähti puolittain pilkallisesti ja taputti haarniskoitua ystäväänsä olalle:

— Niin vähiin ei toki voimamme uupune, sinä vanha sotakarhu! Kapina on tietysti tyyten tukahdutettava — eihän me ennenkään kahakoita kartettu.

Puna nousi soturin poskille ja miekka helähti, kun hän sen kahvaan tarttui.

— En karta kahakoita, kun vaan saisin avoimessa ottelussa tapella. Mutta metsää myöten hiipivää vihollista vastaan, jota en saa käsiini, on tukalaa taistella. Ja pahinta kaikesta on se, ettei tiedä, missä kaikkialla vihollisia on.

— Mitä tarkoitat?

— Tämä kristitty rannikon kansa näyttää salaa suosivan vihollista, se auttaa sitä, missä uskaltaa ja voi — tähän kristittyyn seurakuntaan ei ole paljo luottamista…

Tuomas nousi ja katkasi kädenliikkeellä linnanvanhimman kuvauksen. Tuo viittaus linnan lähimmän väestön epäluotettavaisuudesta tuntui hänestä moitteelta häntä itseään vastaan: hän ei muka ollut juurruttanut ristin oppia siihen kyllin syvälle. Tuota valitusta hän ei tahtonut kuulla — kansa pysyi kyllä tottelevaisena, kunhan sitä tarpeellisessa kurissa pidettiin. Hän astui pari kierrosta hyvin kiihkeänä lattian poikki, pysähtyi sitten Belgerdin eteen ja virkkoi vihaisella äänellä:

— Te olette väärästä päästä käyneet tätä kapinaa kukistamaan, liian lempeästi, liian pehmeästi, siinä koko vika. Teidän ei pidä lähteä vihollista metsistä hakemaan, vaan heidän omista kylistään ja kodeistaan. Siellä talot tuleen ja uppiniskaiset seipääseen! — ei saa säästää ketään, joka ei kohta taivu ristiä kumartamaan. Silloin kyllä palaavat miehet partioista — se keino tepsii, — ankaruus, julmuus on ainoa, joka heihin pystyy, mutta se pystyykin varmasti.

Tuvassa olevat miehet kuuntelivat ääneti piispan nuhteita — he eivät mielestään olleet niitä ansainneet. Vaan Tuomas oli nyt innostunut ja suuttunut, ja hän kysäsi terävästi:

— Oletteko saaneet vankeja?

— Eilen toivat ratsumiehet kymmenkunnan pakanaa mukanaan, vastasi linnanvanhin.

— Hyvä. Kun nyt lähdette liikkeelle, otatte vangit mukaan. Ja ensi paikassa, missä pakanoita tapaatte, teette vangeista lopun…

Tuomas teki kädellään leikkaavan liikkeen ja vaikeni hetkeksi ikäänkuin hengähtämään — hän huomasi, että miehet eivät häntä täydellisesti hyväksyneet. Ja selittääkseen tarkoituksensa jatkoi hän rauhallisemmin:

— Kapina on kukistettava, meidän on osoitettava luopioille rankaisevaa voimaamme, heidän täytyy meitä pelätä. Meidät on asetettu tänne pyhän kirkon rajavartioina taivuttamaan kaikki kansa ristin oppiin, ja ankaruudella ja pakolla kukistamaan ja masentamaan kaikki, jotka yrittävät siitä luopua. Siksipä, jos täällä rannikollakin joku kastetuista luopuu uskostaan taikka salaakaan juonittelee pakanain liitossa, on hän otettava kiinni ja tuotava tänne linnaan, jossa Tapani hänestä kyllä huolen pitää, — he tietävät jo, mitä se komento merkitsee!

Taas oli piispa kiihtynyt puhumaan jyrisevällä äänellä, niin että suuri pirtti kajahti. Ja hän lausui lopuksi:

— Me emme saa olla pehmeitä, silloin kyllä voimamme riittää — ymmärrättekö? — Jää sinä, Belgerd, tällä kertaa kotiin linnaa vartioimaan — minä lähden miesten kanssa hämäläisiä vastaan. Tahdon itse tavata kapinoitsijat.

Linnanvanhin hämmästyi ja kysyi:

— Nytkö heti?

— Mitäpä sillä on väliä; tapaamme kapinoitsijat sitä pikemmin. Väleen vain ratsaille, miehet!

Pian järjestyi linnanpihalle puolensataa haarniskoitua huovia ja Tuomas ratsasti riviltä riville, tarkastaen joukkonsa. Siinä oli väkeä kaikenlaista kansallisuutta, ruotsalaisia, saksalaisia, suomalaisia sekasin — ne oli Tuomas kaikista ilmansuunnista linnueeseensa palkannut, valinnut vain parhaita sotureita. Heitä ei yhdistänyt toisiinsa muu kuin yhteinen kunnioitus ja rakkaus isäntäänsä, voimakasta sotilaspiispaa, ja hänen linnanvanhintaan kohtaan. Mutta mielihyvällä Tuomas tuota joukkoaan katseli, se oli kelpo väkeä, siinä vallitsi luja kuri ja hyvä järjestys ja jokainen totteli sokeasti ja empimättä päällikkönsä käskyä. Kilpaillen siitä, ken mukaan pääsisi, kiirehtivät miehet nytkin öiselle retkelle, iloisina saadessaan seurata tuota voimakasta johtajaansa, joka kookkaana siinä istui, piispan viitassa, mutta soturin miekka vyöllään, rotevan ratsunsa selässä.

— Portti auki! komensi Tuomas ja ratsasti joukkonsa etunenässä ulos aavikolle, kääntäen hevosensa sisämaahan vievälle tielle.

* * * * *

Monta retkeä tekivät Tuomas piispa ja hänen miehensä tänä kevännä ja kesänä hämäläisten maahan ja vähitellen he siten taas kukistivat talvella nousseen kapinan ja masensivat vapauteensa pyrkivän kansan. Karjalan nuoret miehet, joille retki rannikolle oli ollut seikkailua ja saaliinpyyntiä, ne hiihtivät jo kevään viimeisellä suksikelillä takaisin metsien taakse omille rannoilleen, kun näkivät vastarinnan voimistuvan. He veivät laukuissaan tuliaisina vaimoilleen ryöstettyjä hopeoita ja vaatteita ja olivat satoonsa tyytyväiset, ja jättivät hämäläiset yksin kestämään huovien hyökkäyksiä ja kärsimään kapinansa seurauksia. Hämäläisten partiojoukot hajaantuivat vihollista väistäen eri tahoille ja kaksin ja kolmin palasivat vihdoin miehet kevätkesällä soitten ja kankaitten yli kotikyliinsä, hakien asuntojaan kotijärviensä liepeiltä. Mutta mustuneita raunioita ja tallattuja halmeita löysivät useimmat entisten talojensa paikoilta ja eläviä he eivät löytäneet muita kuin raunioilla ulvovat koiransa. Vasta myöhemmin heidän henkiin jääneet omaisensa vähitellen ja arkaillen piilopirteistään entisille asumuksilleen palailivat ja rupesivat uusia talonkehiä rakentamaan.

Kristinuskon levittäjän kostava koura oli kapinoivain ja rististä luopuneiden hämäläisten kylissä käynyt, kirkon soturit olivat piispansa johdolla ankarasti rangaisseet heidän vapaudenhalunsa. Ja vielä pitkin kesää retkeilivät linnan huovit hämäläisten kylissä, pitäen tutkimuksia ja käräjiä, rangaisten aseihin tarttuneita, eikä heidän tuomiostaan kukaan vähemmällä päässyt, kuin että vannoi ristiä uskollisesti puolustavansa ja sille uppiniskaisen selkänsä koukisti.

Kapina oli siten kukistettu. Ei kukaan enää linnan ratsumiehiä vastaan asettaan ojentanut, kun Tuomas piispa sydänkesällä vielä itse suuren seurueen, pappien ja sotaväen, kanssa teki retken voitettujen hämäläisten kyliin, vahvistaakseen voittonsa, pystyttääkseen entiselleen kaadetut ristit ja ajaakseen kunnioitusta ja pelkoa tuohon sitkeästi alistuvaan heimoon. Hämäläiset notkistivat taas kerran polvensa ristin ja sen voittoisan edustajan edessä ja kuuntelivat nöyrinä niitä määräyksiä, joita heille annettiin.

* * * * *

Oli lämpöinen, tuuleton kesäilta. Tuomas piispa oli seurueineen kiertomatkallaan Hämeessä pysähtynyt suuren järven rannalle, korkealle törmälle, pystyttänyt telttansa siihen ja lepäillyt siinä muutamia päiviä. Hän oli kutsuttanut kaikki seudun asukkaat kokoon ja antanut heidän siihen törmän laelle korkean kuusikon rintaan rakentaa pienen puukirkon, jonka harjalle nyt äsken mahtava hirsiristi oli pystytetty. Tottelevaisina olivat asukkaat saapuneet tähän pakolliseen työhön. Järven rannalla oli Tuomas antanut pappiensa kastaa sekä pakanat että kasteestaan luopuneet ja vasta valmistuneessa kirkossa oli hän senjälkeen itse pitänyt juhlallisen jumalanpalveluksen ja puhunut hämäläisille ankaroita varoituksen sanoja, peljättäen heitä vielä kovemmalla kurituksella, jos he vielä kerran rististä luopuisivat. Nöyrtyneinä, masennettuina seisoivat nyt hämäläiset aseettomina alempana törmän rinteellä yhdessä ryhmässä, mutta linnan ratsumiehet olivat asettuneet ylemmäs rinteelle, josta he voitettuja pilkkasivat ja nauroivat. Vaan Tuomas itse seisoi seurueensa keskellä törmän laella, katsellen noita voitettuja laumoja, jotka siinä paljain päin kasteen jäleltä kuivailivat tuuheita tukkiaan ja loivat arkoja silmäyksiä hänen aseelliseen väkeensä.

Hänen piti tänään lähteä seurueineen paluumatkalle kotiin ja tässä rannalla oli hän tahtonut jättää vielä viimeisen pysyvän muiston vallastaan kastettujen mieliin. Tuomas tunsi mielensä rauhalliseksi ja varmaksi; lujalla tarmollaan oli hän taas kukistanut tämän kapinan, joka oli ollut muita vaarallisempi ja vaikeampi, — tuossa oli voitettu kansa hänen edessään. Muut olivat epäilleet, hän ei ollut empinyt.

Seurasihan menestys hänen retkiään ja yrityksiään silloinkin, kun kaikki näytti toivottomalta; hänen tuli vain aina luottaa omaan lujaan tahtoonsa ja toimia sen mukaan, — onni astui hänen jälkiään. Miksi hän siis väliin itsekin epäili, miksi oli hän vieläkin heikko?

Taas rehahti pilkkanauru törmällä istuvain huovien joukosta — joku oli siellä keksinyt uuden ivanimen voitetuille — ja alempana seisovat hämäläiset painautuivat yhä enemmän yhteen veden ääreen, niinkuin arat, säikähtyneet lampaat. Vaan Tuomas kääntyi vieressään seisovan linnanvanhimman puoleen ja virkkoi:

— No, Belgerd, sinähän pelkäsit, että me olisimme liian vähäväkisiä tätä kapinaa kukistamaan. Onko nyt enää koko Hämeen maassa yhtään miestä, jonka tekisi mieli jännittää joustaan kirkon soturia tai pappia vastaan?

— Ei ole tällä hetkellä, — vastasi haarniskoittu soturi, — ja kenties ei ole muutamaan vuoteenkaan vielä. Kapina on nyt lopussa. Vaan siltä en usko, että noiden märkätukkaisten mekkomiesten mielissä liikkuu pelkkää katumusta ja nöyryyttä, ainakaan he eivät tunne kiitollisuutta mielissään meitä kohtaan siitä tavasta, jolla he taas ovat kirkon helmaan saatetut.

Piispa naurahti.

— Ehkä eivät tunne, mutta he kumartavat ristiä ja se on pääasia. — Vaan Tuomaan piirteet jäykistyivät taas ja hän lisäsi: — Niin, en usko minäkään, että me vielä mitään pysyväistä olemme luoneet. Hämäläisillä on liian levottomia naapureita, pysyäkseen kauan uskollisina.

Linnanvanhin vilkastui.

— Se on totta. Meidän olisi ulonnettava retkemme Karjalan heimoihin saakka ja saatava ne yhtä taipuvaisiksi. Mutta siihen ei riitä väkemme, — olin oikeassa sittenkin, me olemme liian vähäväkiset.

Piispa ei vastannut siihen mitään. Hän katseli miettiväisenä kauas tuon tyyneen, kirkkaan selän yli noita autioita, kallioisia, metsäisiä rantoja, joissa asutuksen jälkiäkään ei näkynyt, — harvassa lymyilivät talot lahtien pohjukoissa, — ja noita jyrkkiä vuorenharjanteita, joita siinti toinen toisensa takaa, — se oli autiota, köyhää, karua maailmaa. Jossakin kaukana, noiden äärettömäin, tiettömäin erämaiden takana, siellä missä lienevätkään karjalaisten yhtä autiot rannat, yhtä harvat ja vaivaiset kylät, — oli oikeastaan toivotonta tällaisia seutuja vuosi vuoden perästä valloitella. Mutta Tuomaan tähystävä katse liiti vieläkin kauemmas: näiden erämaiden takana on sittenkin vielä toisia maita, toinen asutus, suurempi, rikkaampi, ja sinne kaukaisuuteen hänen mielensä paloi, siellä olisi hän tahtonut voittaa suurempia voittoja ja masentaa mahtavampia kansoja.

Kun piispa pysyi ääneti, jatkoi Belgerd tuokion kuluttua:

— Mutta jotakin me toki voisimme tehdä näiden seutujen säilyttämiseksi ja rauhoittamiseksi ja noiden alituisten kapinain asettamiseksi; ja se meidän olisi tehtävä, jos mieli valtamme täällä pysyväiseksi jäädä.

Tuomas käännähti vilkkaasti sodanpäämiehen puoleen. Olisikohan hänessä nyt herännyt sama ajatus, joka Tuomaan mielessä jo niin kauan oli kytenyt ja välttämättömyydeksi kypsynyt? Hän virkkoi:

— Jotakin — nimittäin mitä?

— Olisi jätettävä tänne varustusväkeä, tietysti, aseellinen joukko pitämään hämäläisiä kurissa, muuten he taas pian pesevät kasteveden pois päälaeltaan. Tänne on törmälle kirkko rakennettu; olisi pantava hämäläiset työhön, rakentamaan tuohon viereen linnoituksen, jossa meillä olisi vahva partiopaikka ja joka aina ylläpitäisi tarpeellista pelkoa ja kuria ympäristössään.

Pettyneenä oli Tuomas taas kääntynyt järvelle katselemaan ja hän kuunteli tuota ehdotusta varsin välinpitämättömänä. Uusi ei näyttänyt hänelle tuokaan ajatus olevan, hän oli sitä aikoinaan paljokin miettinyt, vaan hän oli sen hylännyt. Lyhyesti hän vastasi:

— Se on tarpeetonta.

— Tarpeetonta — miten niin, jos meiltä vain väkeä riittäisi? kysyi
Belgerd kummissaan.

Tuomas käveli muutaman askeleen etemmäs törmälle, vähän syrjään muista, istahti kivelle ja viittasi linnanvanhimman luokseen.

— Tarpeetonta siksi, että meillä ei ole syytä hukata miehiämme ja voimiamme näiden laajojen erämaiden puolustamiseen taikka linnoittamiseen, nämä metsäläiset me kyllä saamme sekä rauhallisiksi että uskollisiksi toisellakin, paljoa mukavammalla tavalla. Tämä Hämeen kukistaminen, niin työlästä kuin se on ollutkin, on meille oikeastaan hyödytöntä ajanviettoa muita suurempia hankkeita valmistaessamme. Me voisimme sen huoletta jättää sikseen, ja kunhan saamme tähän väestöön sen verran kammoa isketyksi, että veroittajamme ja saarnamiehemme voivat täällä vaaratta kulkea, niin on kaikki hyvä. Tämänkesäiseen retkeemme voimme siten olla täysin tyytyväisiä, tarkoituksemme olemme sillä nyt saavuttaneet ja kaikin voimme huoletta palata kotiin.

Linnanvanhin, piispan uskottu mies ja vilpitön ystävä, ei voinut tätä kantaa hyväksyä, hän ei sitä ymmärtänyt, hän pudisteli epäilevästi päätään. Tiesihän hän kyllä yhtä ja toista piispan laajemmista tuumista, hänen aikeestaan saada suuri ristiretki toimeen, mutta sitä hän ei käsittänyt, että Tuomas tähän retkeen kaiken toivonsa rakensi. Hämeen rauhoitus oli hänestä kaikissa tapauksissa ensiksi suoritettava, kukistettakoon sitten Karjala, jos siihen riittävästi ristilaumoja saadaan kokoon. Mutta hänen noita epäillen miettiessä, jatkoi Tuomas:

— Elkäämme hätäilkö, elkäämme kiirehtikö tapausten edelle; me tarvitsemme pian kaiken väkemme ja kaiken huomiomme toisilla tahoilla — odottakaamme!

Belgerd luuli ymmärtävänsä.

— Mutta joskin saadaan ristiretki toimeen Karjalaan, olisihan valmis varustusväki Hämeessä silti tarpeen.

Tuomas istui ääneti hetkisen, punniten mielessään, olisiko hänen uskotulle taistelutoverilleen tarkemmin ja yksityiskohtaisemmin ilmaistava aikeitaan. Näihin asti oli hän pitänyt nuo laajat suunnitelmansa visusti omana salaisuutenaan ja niin hän aikoi ne pitää edelleenkin. Mutta valaistakseen vanhalle ystävälleen puheitaan, tahtoi hän toki hiukan opastaa häntä tolalle. Hän lausui harvakseen:

— Emmehän saa ajatella ainoastaan näitä hämäläisiä, emme myöskään ainoastaan karjalaisia, — jos heidät voitammekin, emme ole vielä kaadettavamme puun juuria tavanneet. Ellemme iske juurta poikki, kasvaa siitä aina uusia kapinan vesoja, myötään uusia vaaroja kirkolle. Tiennethän, mikä voima siellä karjalaisten ja hämäläisten takana lietsoo vihaa kirkkoamme vastaan.

Uusia näköpiirejä välähti yhtäkkiä soturin mieleen, hän rupesi aavistamaan piispan aikeita. Vaan hän ei vielä voinut uskoa aavistustensa osuneen oikeaan, niin arveluttavilta tuntuivat hänestä sellaiset tuumat. Ja vitkastellen hän virkkoi:

— Minä luulin ristiretken tarkoittavan pakanoita eikä kristittyjä…

— Kirkon vihollisia yleensä se tarkoittaa, emme tarvitse, emme voi niitä etukäteen erikseen nimitellä. Vaan isku on suunnattava siihen, mistä se parhaiten tepsii, meidän on puristettava kaikki nämä suomalaiset pakanaheimot valtamme väliin, saarrettava ne joka taholta ja liitettävä Rooman kirkkoon niin, ett'eivät ne vaikutuksestamme mihinkään pääse. Kun sen teemme, silloin on Häme rauhallinen ja Karjalan käännyttämiseen tarvitsemme ainoastaan viisikymmentä huovia ja kymmenen pappia. Jumala on meille valinnut otollisen hetken ja meidän on sitä käytettävä hänen valtansa vahvistamiseksi maan päällä.

Linnanvanhin huomasi aavistuksensa tosiksi ja hän arvosteli nyt hiljaa mielessään noiden hänelle uusien, avarain tuumain toteuttamisen mahdollisuutta, aina sekaan pudistellen päätään. Tuomaskin istui ääneti, mutta hänen ajatuksensa kehittivät ja vatvoivat yhä uudelleen tuota suunnitelmaa, jonka hän jo niin usein oli selväksi rakentanut. Hän oli tiedustelijainsa ja muiden kulkijain kautta tarkoin seurannut ajan merkkejä ja tunsi senvuoksi hyvin, kuinka ahtaalla ja heikkona ja palasiin pilkottuna oli se valta tuolla kaukaisessa idässä karjalaisten takana, johon hän aikoi iskunsa tähdätä, kuinka mongoolien hurja sotilaskansa piti varjaagien suurta valtakuntaa raskaissa kahleissa. Vielä rehenteli Suuri Novgorod vanhan mahtinsa varassa ja sen ruhtinaat pelkäsivät ja vaanivat Rooman kirkon kasvavaa valtaa ja sen nuoret miehet tekivät vieläkin usein hyökkäyksiä sen rajaseutuja vastaan, yllyttäen liittolaisinaan olevia pakanoita, virolaisia ja karjalaisia, paavin käännyttäjäin kimppuun. Siten olivat kalparitarit Virossa pakanoita vastaan taistellessaan aina samalla saaneet taistella novgorodilaisia vastaan ja Karjalassa olisi esillä sama peli, sen tiesi Tuomas. Mutta nyt tarvittiin vain voimakas sysäys lännestä päin itse tuota idästä uhkaavaa valtaa vastaan, — se oli riittävä masentamaan sen mahdin ja lopettamaan sen vaikutuksen pakanain joukossa. Se sysäys oli nyt annettava. Ja sitten… niin, sitten olisi paljo tehtävätä, — kunhan vain nyt saisi jalansijan toiminnalleen.

Belgerd pysyi ääneti, hän ei tietysti ollut voinut seurata Tuomaan ajatuksenjuoksua. Mutta hän näki, mikä kiivas tuli taas oli syttynyt piispan silmissä ja tiesi, ett'ei maksanut vaivaa koettaakaan sitä tulta sammutella. Eikä hän tahtonutkaan sitä sammuttaa. Hän oli jo niin usein nähnyt piispan ryhtyvän rohkeihin tekoihin ja innostuksellaan ja tarmollaan niitä ajavan — hänen oli itsensä aina lopuksi täytynyt innostua mukaan ja piispan miekkana toteuttaa hänen hankkeensa. Nyt hän ymmärsi, miksi Tuomas piti Hämeen kukistamista toisarvoisena ja miksi hän lykkäsi Karjalan valloituksen tuonnemmaksi. Ja vaikka häntä vielä pyörrytti piispan aikeiden avaruus, oli hän tottunut hänen tarmokkaaseen tahtoonsa alistumaan.

Vaan Tuomas nousi pystöön, viittasi innostuneena kaukaiseen avaruuteen ja puhui kaikkien kuultavasti:

— Meidän on perustettava tänne suuri, voimakas kirkollinen valtakunta, johon kuuluvat hämäläiset, karjalaiset, inkerikot ja lappalaiset ja minkä nimellisiä nuo kansat lienevätkään, kaikki ne ovat koottavat ja sulatettavat yhteen ja sen uuden vallan vastustajat ovat lyötävät maahan, sillä se on oleva ristin valta!

Pappeja ja sotureita oli kerääntynyt piispan ympärille hänen näin huudahtaessaan. Heille nyt Tuomas virkkoi:

— Mutta kiirehtikäämme siihen työhömme valmistautumaan, täällä on jo kaikki valmista.

Hän oli käynyt malttamattomaksi, hän ikävöi jo noihin laajempiin toimiinsa. Siksi käski hän seurueensa heti hankkiutumaan paluumatkalle. Kiireesti koottiin ja sälytettiin tavarat kuormahevosten selkään, ratsuja talutettiin esiin ja soturit ja papit nousivat satulaan. Tuomas ajoi vielä kierroksen rantaäyrästä pitkin, jossa yhteen sulloutuneet hämäläiset ääneti katsellen seisoivat, ja kehoitti heitä vielä viimeisen kerran uskollisuuteen, muuten oli ristin voima heidät musertava ja polttava.

— Sillä risti voittaa aina! huudahti hän.

Ällistyneinä ja äänettöminä jäivät hämäläiset rantaäyräälle katsomaan, kuinka tuo loistava seurue verkalleen lähti solumaan törmältä länteen päin metsänrintaa kohden ja vähitellen sinne painautui ja hupeni. He olivat aivan typerryksissään näistä viimeisistä tapauksista, heitä oli ajettu kokoon kuin karjaa, heitä oli pantu työhön, heitä oli kastettu ja koko ajan olivat he saaneet tuntea tuon merkillisen ristinvallan heltymätöntä kovuutta. Heidän yrityksensä vapautua sen painosta oli taas mennyt mitättömiin, kahta raskaammin oli rankaiseva ies heidän päälleen laskettu, eivätkä nämä verilöylystä henkiin jääneet tähteet tienneet, mikä kohtalo heitä odotti. Nyt hupeni vieras lauma heidän törmältään — he sitä tuskin uskalsivat uskoa. He nousivat ylemmäs törmälle, paremmin nähdäkseen kurittajain todellakin poistuvan ja seisoivat siinä ääneti, vuoroin katsellen tuonne metsän rintaan, jonne ratsastajat olivat painuneet, vuoroin ristiharjaista kirkkoa, jonka he olivat jälkeensä jättäneet, eivätkä he oikein tienneet, olivatko he nyt vapaita vai orjia. Mutta he hengittivät kumminkin jo vapaammin, valloittaja poistui todellakin — mitäs kirkosta, jonka se törmälle jätti. Vaan heidän ei kumminkaan tehnyt mieli ruveta sitäkään alas repimään, sen harjalla rehenteli risti, tuo vaarallinen merkki, joka heille niin paljo kärsimystä oli tuottanut, — siihen valtakunta, johon kuuluvat hämäläiset, karjalaiset, inkerikot ja lappalaiset ja minkä nimellisiä nuo kansat lienevätkään, kaikki ne ovat koottavat ja sulatettavat yhteen ja sen uuden vallan vastustajat ovat lyötävät maahan, sillä se on oleva ristin valta!

Pappeja ja sotureita oli kerääntynyt piispan ympärille hänen näin huudahtaessaan. Heille nyt Tuomas virkkoi:

— Mutta kiirehtikäämme siihen työhömme valmistautumaan, täällä on jo kaikki valmista.

— Sillä risti voittaa aina! huudahti hän.

Ällistyneinä ja äänettöminä jäivät hämäläiset rantaäyräälle katsomaan, kuinka tuo loistava seurue verkalleen lähti solumaan törmältä länteen päin metsänrintaa kohden ja vähitellen sinne painautui ja hupeni. He olivat aivan typerryksissään näistä viimeisistä tapauksista, heitä oli ajettu kokoon kuin karjaa, heitä oli pantu työhön, heitä oli kastettu ja koko ajan olivat he saaneet tuntea tuon merkillisen ristinvallan heltymätöntä kovuutta. Heidän yrityksensä vapautua sen painosta oli taas mennyt mitättömiin, kahta raskaammin oli rankaiseva ies heidän päälleen laskettu, eivätkä nämä verilöylystä henkiin jääneet tähteet tienneet, mikä kohtalo heitä odotti. Nyt hupeni vieras lauma heidän törmältään — he sitä tuskin uskalsivat uskoa. He nousivat ylemmäs törmälle, paremmin nähdäkseen kurittajain todellakin poistuvan ja seisoivat siinä ääneti, vuoroin katsellen tuonne metsän rintaan, jonne ratsastajat olivat painuneet, vuoroin ristiharjaista kirkkoa, jonka he olivat jälkeensä jättäneet, eivätkä he oikein tienneet, olivatko he nyt vapaita vai orjia. Mutta he hengittivät kumminkin jo vapaammin, valloittaja poistui todellakin — mitäs kirkosta, jonka se törmälle jätti. Vaan heidän ei kumminkaan tehnyt mieli ruveta sitäkään alas repimään, sen harjalla rehenteli risti, tuo vaarallinen merkki, joka heille niin paljo kärsimystä oli tuottanut, — siihen he eivät tahtoneet, koska he pelkäsivät sen sisällistä voimaa, siinä oli suuri taikavoima, siinä asui mahtava ja julma haltija.

Mutta noilta autioilta, harvametsäisiltä harjanteilta järven rannalla, joita Tuomas piispa oli katsellut ja pitänyt tyhjinä ja toivottomina, sieltä tähystivät paksujen petäjäin takaa alinomaa terävät, intohimoiset silmät ristijoukon elkeitä tuolla ruohoisella törmällä. Asutuksen seuduilta pois paenneet pakanalliset velhot ja uhripapit seurasivat sieltä kirvelevällä vihalla voimakkaan voittajan liikkeitä. He purivat hammastaan, nähdessään ristiharjan kohoavan törmälle ja heristivät nyrkkejään, kun Hämeen miehet ja naiset laskeusivat järven rannalle ristikaulaisten pappien valeltaviksi. Kiukku kiehui heidän sisässään, kun he tunsivat heikkoutensa ja kun heidän väkevimmät luotelukunsa turhaan tuuleen hupenivat.

Vaan kun nyt ristinsoturit ja papit taas ratsujensa selkään nousivat ja kun viimeiset peitsenkärjet katosivat notkoon kaukaisen hiekkaharjun taa, silloin heidän silmänsä taas rohkeampina välähtivät ja he rupesivat vuoren louhikkorinnettä alaspäin laskeutumaan. He katsoivat nyt hetkensä taas tulleen palata alas kyliin ja kansan keskuuteen ja alottaa alusta vaikutuksensa vanhoissa pyhissä karsikoissa noitatempuilla ja luoteluvuilla.

Pitkissä päivämarsseissa ratsasti Tuomas piispa retkeltään sisämaahan seurueineen länttä kohden, rannikolle päin. Vaivoin jaksoivat mukavuutta rakastavat tuomioherrat seurata mukana, he eivät ymmärtäneet tätä tarpeetonta kiirettä ja nurkuivat keskenään, kun heidät kesken uniensa ja aterian sulamatta ajettiin satulaan. Mutta ääneensä he eivät uskaltaneet napista, kiltisti he hoippuivat hevostensa selässä noilla epätasaisilla suo- ja kangasmailla. Piispalla oli kiire, hänellä oli aina kiire.

Saavuttiin vihdoin metsätaipaleilta asutuille maille ja ennen pitkää kuumotti linnan mahtava torni lehdon yli Aurajoen rannalta.

Linnaan ehdittyään kyseli piispa, kuuluiko mitään merkillisempää.

Ei kuulunut muuta kuin että vähän uppiniskaisuuden oireita oli rannikon kastetussa väestössäkin taas näkynyt. Kansa ei saapunut säännöllisesti kirkkoihin, avioliittoja solmittiin ilman kirkon vihkimystä ja vanhoissa kielletyissä lehdoissa oli salaa kuhissut maan ja veden haltijoita palvelevia kristittyjä. Paikkakunnan papit olivat noista merkeistä hyvin huolissaan ja valittivat surkeasti, että metsäteitä hiipivät velhot tekivät tyhjäksi heidän työnsä ja kylvönsä.

Mutta Tuomas piispaa nuo uutiset eivät paljoa huolettaneet, hän nuhteli pilkallisesti ruikuttavia pappeja ja nauroi heidän hätääntynyttä voimattomuuttaan:

— Miksi ette ole paremmin saarnanneet ja ristin oppia tiukemmin heidän pakanallisiin päihinsä iskeneet? kysyi hän. Ja kun papit rupesivat selittämään, että pakolla kastetut vihaavat uutta uskoa eivätkä siihen sydämestään tahdo taipua, tiuskasi hän:

— Mutta he pelkäävät sitä ja minua, ja se onkin pääasia. Hyvin vähällä lähtevät heistä nuo luopumisen oireet, kun heitä oikein kohdellaan. Minä teen taas pian retken heidän kyliinsä, ja te saatte nähdä, kuinka nöyriä ja hartaita kristittyjä he ovat.

Eikä piispa itselleen pitkää lepoaikaa suonutkaan. Pappejaan rauhoittaakseen, mutta etupäässä viihdyttääkseen oman mielensä intoa, läksi Tuomas tarkastusmatkalle hiippakuntaansa. Yksin hän läksi mustalla ratsullaan, ainoastaan nuoren diakoonin otti hän mukaansa apulaisekseen — hän tahtoi osoittaa, että hän hallitsi tuota kansaa ja että se oli hänelle kuuliainen. Syyskesän sade juoksi virtanaan, kun hän metsätaipaleelle ehti, pehmeä polku pudotteli ratsua ja märät oksat pieksivät ratsastajain kasvoja. Vaan siitä ei piispa välittänyt, se ikäänkuin vilvoitti häntä ja hän ajoi edelleen, kylästä kylään laajassa hiippakunnassaan.

Jo etäältä kyläin väet hyvin tunsivat tulijan piispaksi; hän oli ennenkin odottamatta heidän luokseen ilmestynyt ja heidän taloissaan vieraillut. Mutta se ei iloinnut hänen tulostaan, tuo väestö, se ei rakastanut häntä. Hän oli aina tullut kansan luo kylmänä, jyrkkänä, ankarana käskijänä ja jotakin uutta rasitusta oli sille aina jäänyt hänen käyntinsä muistoksi. Milloin oli hän ottanut veroja, milloin vienyt miehiä linnaan päivätöihin, milloin toisia jokisuulle laivoja veistämään; milloin taas antanut määräyksiä pidettävistä paastoista ja kirkossa vietettävistä pyhistä. Kansa oli totellut, oli maksanut verot, tehnyt päivätyöt, oli saapunut sunnuntaisin kirkolle ja tuonut vielä tullessaan näädännahkoja tai kapahaukeja piispalle antimiksi ja lepyttäjäisiksi — se pelkäsi häntä ja hänen huovejaan, mutta vihasi samalla salaa. Ja samalla kuin se vihasi häntä, vihasi se hänen oppiaankin.

"Mitähän se nyt taas vaatii", tuumivat talon miehet pihalla, nähdessään piispan mustan ratsun ajavan kujan suulle, mutta he valmistautuivat silti kohta häntä kunnioittaen vastaanottamaan. Hän kutsui kylän väet koolle, tutki ja nuhteli, ja kyseli kultakin erikseen hänen perheolojaan. Ja jos kenellä oli kastamaton lapsi, sen hän heti tuotatti diakooninsa kastettavaksi, ja jos ken oli omin päin haudannut omaisensa vihkimättömään maahan, sen hän kohta ajoi kaivamaan vainajan maasta ja viemään sen kirkolle haudattavaksi. Ja kansa taipui ja totteli napisematta — linna oli liian lähellä.

Mutta kun piispa lopuksi kussakin kylässä ilmoitti tärkeimmän asiansa, silloin monen mekkomiehen koura salaa nyrkiksi puristui, silloin kuului väliin miesjoukosta hiljaista suhinaa, joka kertoi mielten napisevan ja kuohuvan. Vastenmielisesti oli kansa ottanut maksaakseen linnaan veroja: vapaa mies ei ollut ennen vastoin tahtoaan tottunut maksamaan toiselle mitään, eikä ollut hänen käsityksensä mukaan kukaan oikeutettu häneltä mitään ottamaan — ken mitä väkisin vei, se ryösti. Raskaalta nyt tuntui, kun omalla työllä koottuja tavaroita täytyi joka kesä ja talvi toiselle luovuttaa — mutta kansa oli maksanut verot. Vielä raskaammalta tuntui vapaasta miehestä, kun hänen täytyi niinkuin orjan lähteä toisen työhön raatamaan — mutta päivätyötkin olivat kumminkin tehdyt. Mutta nyt — nyt vaati piispa heiltä kaikkein raskainta: hän kutsui heidät, rauhan töissä kasvaneet miehet, sotamiehiksi, käski miehen talosta määräaikana olemaan valmiina saapumaan ristiretkelle kirkon vihollisia vastaan. Se oli jo melkein liikaa. He olivat tottuneet sotia käymään ainoastaan omia ja heimonsa vihollisia vastaan, omasta halustaan ja omasta vihastaan, ei toisen käskystä. Nyt täytyisi asestautua ristinlinnan pakolliseen sotapalvelukseen!

Vaan he eivät vastustaneet tätäkään käskyä, ääneen nurisematta he sitä kuuntelivat — tuon linnan ratsumiehet saattoivat köysissä noutaa sen, joka ei mielisuosiolla tullut. Mutta he kirosivat synkästi sydämessään ja vihasivat tuota linnaa ja sen piispaa, sen uskoa ja sen ristiä, monta vertaa katkerammin kuin ennen.

Tuomas piispa ratsasti siten kylästä kylään ja muistoksi hänen tältä käynniltään jäi kaikkialle käsky, että kun linnasta viesti saapuu, silloin tulee miesten heti lähteä liikkeelle, jousi ja keihäs mukanaan. Hän lupasi lähteville synnit anteeksi ja iankaikkisen autuuden, vaan hän huomasi kyllä, että se lupaus jätti heidät yhtä kylmiksi; he eivät ymmärtäneet sitä autuutta eivätkä siitä välittäneet. Ja hän näki kyllä salaisen kiukun heidän silmissään, mutta se ei häntä surettanut: heidän rakkauttaan ei hän nyt ehtinyt voittaa, no, hän ei sitä tarvinnutkaan, ainoastaan heidän alistumisensa ja tottelevaisuutensa. Kunhan kaikki nämä pohjoiset heimot saadaan alistetuiksi kirkon valtaan ja vaikutukseen, silloin juurtuu kyllä uusi uskokin vähitellen — niin ajatteli Tuomas kylästä ratsastaessaan. Vihatkoot, kunhan pelkäävät!

(Santeri Ivalo: Tuomas piispa.)