TUOMAS PIISPA.
Heleänä ja kirkkaana kajahtaa talvi-illan tyyneyteen saarnaajaveljesten majasta iltakellon rauhallinen ääni. Hengähtämättä kuuntelee sitä laaja, lumipeittoinen metsä, jonka korkeiden petäjäin latvoihin tuo sointuva soitto vähitellen vaimenee ja sammuu. Metsäntakaiseen tasankoon, joen partaalle, kuuluu ainoastaan hyminänä kaukainen kaiku.
Mutta kun soitto paaluaidan sisäpuolella harvenee ja kuolee pois, silloin aukenee toisista rakennuksista erillään olevan, korkeamman suojan ovi ja siitä astuu ulos kymmenkunta pitkiin, harmajiin vaippoihin puettua miestä. He pysähtyvät kukin vielä tuokioksi lumiselle pihalle, kääntyvät päin kirkkoon, josta juuri ovat tulleet, ja kumartuvat vielä kerran sen harjalle nostetun ristin edessä. Sitten he verkalleen, hiljaisin askelin kulkevat peräkkäin kinoksien väliin luotua käytävää pitkin pitempään, matalampaan hirsirakennukseen ja hupenevat sen vinkuvilla vitsasaranoilla kääntyvästä uksesta sisään.
Toisten jälestä astuu iltamessun päätyttyä kirkosta pieni, hintelä mies, jonka väljä vaippa kävellessä kinosta laahustaa. Häntä odottaa käytävän suulla muita pitempi, näöltään muita vanhempikin mies. Tämä virkkaa viimeksi tulijalle:
— Tule vielä hetkeksi koppiini, Pietari.
Iltarukouksensa suoritettuaan laskeutuvat pienen erakkomajaa eläjät levolle tupaan aidoitettuihin, yksinäisiin koppeihinsa. Vaan rakennuksen toisessa päässä olevassa huoneessa palaa vielä kauan käryävä hylkeenrasva savisessa astiassa valaisten hämärästi tuon pienen, muista syrjässä olevan erakkohuoneen, jonka toisella seinällä on makuulavitsa ja toisella pöytä, jossa suuri kirja on levällään. Huoneen perällä on pimennossa seinään kiinnitetty Neitsyt Maarian karkeatekoinen puukuva, jonka kasvot ovat valkoisiksi ja silmät sinisiksi maalatut.
— Huomennako siis lähdet takaisin maailmaan? virkkaa uunin pankolle istahtaen pienempi, hento mies, Pietariksi mainittu. Hänen kasvonsa ovat kalpeat ja laihat, silmät palavat kuin syvissä kuopissa ja ääni, kirkas kuin hopea, heläjää hartautta ja lämpöä. Tutkivasti, kaihomielen sekaisella hellyydellä katselee hän tuota kookkaampaa miestä, joka on vuodelaudalle istahtanut.
— Elämä kutsuu minua taas taisteluihinsa, vastaa tämä. — Seurakunta tarvitsee kaitsijansa ja kalpansa.
Hän on roteva mies, kookas, harteva; jokainen piirre, jokainen liike kertoo tarmoa ja voimaa. Silmät ovat harmaat ja terävät, kuin teräksiset, ja nenälläkin on kotkankäyrä, iskevä muoto. Ääretöntä intohimoa ja taittumatonta tahdonlujuutta näyttävät nuo luisevat kasvot sisältävän ja samoin koko vartalokin, joka on suora ja jäntevä ja jonka koko asennosta kuvastuu päättäväisyyttä ja ydintä. Hän on jo vanha mies, mutta selvästi näkee, että hänessä on vielä heikontumatonta miehuutta ja toimintavoimaa.
Se on Suomen piispa Tuomas.
— Sinä olet nyt ruumiillisesti paastonnut ja sielusi ravinnut, virkkaa taas nuorempi mies tyynesti, mutta hiukan epäilystäkin väreilee samalla hänen äänessään. Tämä mies, Pietari Kaukovalta, on Tuomas piispan ystävä ja avustaja suomalaisten pakanain käännyttämisessä. Hän on Tuomaan rakennuttaman erakkomajan, vielä vihkimättömän harmaaveljesten luostarin idun, päämies ja hänen luonaan, täällä saarnaajaveljesten hiljaisessa seurassa, on piispa nyt muutamia viikkoja syrjässä maailmasta levännyt monista maallisista toimistaan, viettäen rukouksissa ja hartaudenharjoituksissa munkin elämätä.
— Paljo ei anna velvollisuuteni minulle aikaa uhrata oman sieluni hoitamiseen, — vastaa Tuomas melkein huoahtaen, — se ei salli minun, niinkuin teidän, antautua siihen kokonaan, kaikkine ajatuksineni. Mutta minulle on kumminkin tarpeellista taistelujeni lomissa edes hetkinen näin hiljaisuudessa ja nöyryydessä valmistautua suuriin tehtäviini ja rukoilla sisällistä rauhaa ja puhdistusta.
Hän risti kätensä nöyrästi, melkein surulla. Vaan Pietari kyseli yhä:
— Nyt olet siis taas sieluusi täyden rauhan saanut ja puhdistaunut alkavia toimiasi varten?
Hänen äänessään oli aina vaan jotakin tutkivaa, jotakin epäilevää, hän ikäänkuin väkisin tahtoi kaivaa esiin ystävänsä sisimpiä sielunväreitä. Lavitsalla istuva kookas mies nojasi hetkeksi kasvonsa kämmeniinsä, ikäänkuin punniten ja taistellen. Ja entistä hiljaisempi, säveämpi oli hänen äänensä, kun hän virkkoi:
— Täyden rauhan, — niin, täyden varmuuden. — Hetken vaiettuaan jatkoi hän vilkkaammin: — En tiedä, ymmärrätkö minua oikein. Minuthan on asetettu aina taistelevan, yhä edemmäs laajentuvan ja aseissa lakkaamatta olevan kirkon päämieheksi tässä maassa. Minun täytyy aina vain sotia, hyökätä, voittaa ja kukistaa, minä en saa ajatella rauhaa ympäristössäni enkä pysyvää sisällistäkään rauhaa, se häiriytyy toimissani myötään. Ajatusteni ja toimieni täytyy herkeämättä tarkoittaa sitä, miten parhaiten edistän ja palvelen korkeata kirkkoa, miten hyödytän Rooman pyhää istuinta ja laajennan hänen katoolisen valtakuntansa mahtia maailmassa — en saa paeta ristiriitoja, joita siinä sivussa voi sielussani syntyä. Vaan jos pyrkimyksissäni saavutan varmuuden ja voiton, niin onhan se samalla sielunikin rauha ja voitto. Ymmärrätkö: yksityinen onneni ja rauhani saa väistyä korkean kutsumukseni tieltä.
Pietari hymähti ystävällisesti.
— Minä ymmärrän mitä tarkoitat. Kun onnistut suunnitelmissasi ja aseellisissa yrityksissäsi, kun vain laajennat kirkon valtaa ja mahtavuutta, silloin on sielusikin sopusoinnussa — sen täytyy niin olla?
— Niin, juuri niin, mitä muuta minulta vaadit, Pietari? Silloinhan tiedän itseni äitijumalalle otolliseksi. Katso, mitä taisteluillani ja ponnistuksillani jo olen pyhän kirkon aseena ja sen hyväksi saanut aikaan. Pimeimmässä pakanuudessa vaeltanut kansa on nyt kahdessakymmenessä vuodessa taipunut tunnustamaan ristiä ja kirkon valtaa — sellaista alttiutta kirkko minulta vaatii, siten se käskee minun korkeinta palvelemaan — eikö niin?
Taas oli Pietari käynyt vakavakatseiseksi.
— Niin, jos aina voit olla täysin vakuutettu siitä, että noudatat korkeimman tahtoa etkä koskaan omaasi.
Tuomas innostui.
— Minun täytyy olla, muutenhan en voisi toimia mitään. Ja kuinka siunaisi Jumala työni, ell'ei se olisi hänen tahtonsa mukaista. Nyt, katso tuloksia, katso nuorta, kukoistavaa, myötään laajenevaa kirkkoamme…
Innostuksissaan oli piispa noussut vuoteeltaan ja käveli huoneessa edestakaisin. Mutta hänen silmänsä kohtasivat taas Pietarin katseen ja hän pysähtyi ja hänen äänensä vaipui taas hiljaisemmaksi, kun hän jatkoi:
— Itselleni en sitä kunniaksi lue, olenhan vain halpa ase. Mutta itsehän olet vaikuttanut mukana näinä vuosina ja tiedät, millainen kirkon kasvitarha oli tässä jäisessä maassa, kun Rooman isä minut kotimaastani Skotlannista ohjasi Pohjolaan ja vihdoin lähetti minut tänne Suomeen istutuksiaan hoitamaan. Kristinusko oli istutettu tänne, mutta minkä verran se oli juurtunut ja versonut? Olet itse minulle monesti kertonut, kuinka täällä kävi Henrik piispan kuoleman jälkeen. Pakanat olivat kastetut uuteen uskoon, vaan se usko ei heissä kestänyt, miekka herposi hoitajan kädestä, kastetut pesivät pois vesikasteensa, kaatoivat ristit ja kohottivat uuteen kunniaan vanhat uhrikarsikkonsa. Ennen pitkää oli koko taimitarha kuihtunut pois ja sen viimeisiä istutuksia kiskoivat pakanat väkivoimalla irti maasta. Täällä oli silloinkin olevinaan piispoja ja pappeja, vaan mitä he toimittivat? Yhden piispan veivät pakanalliset karjalaiset merirosvot vankina mukaansa ja toisen aikana nuo käännetyt suomalaiset purjehtivat meren yli Ruotsiin, mistä heille uusi oppi oli tuotu, polttivat siellä kylät ja kaupungit, tappoivat Upsalan piispan, tahtoivat kitkeä ristin pois sieltäkin. Sellainen oli Suomen kristitty seurakunta, sellaisessa kunnossa kirkon valta tässä maassa, eikä kukaan enää tahtonut lähteä tänne ristiä saarnaamaan. Silloin valitsi pyhä isä minut, munkin halvoista halvimman, tämän seurakunnan paimeneksi ja käski minun juurruuttaa ristin syvemmälle maahan, käski kääntää koko tämän kansan. Sitä olen nyt koettanut tehdä, se on korkea kutsumukseni ja sitä on menestys siunannut. Sillä missä ovat nyt pakanain uhrilehdot? Kirkkoja niiden tilalla kohoo ja ristejä, joita käännetty kansa nöyränä kumartaa, eikä kukaan enää täällä rannikolla eikä Hämeen kansan joukossa uskalla olla ristinoppia tunnustamatta.
— Se on totta, Tuomas, kukaan ei uskalla, virkkoi Pietari hiljaa huoahtaen. Sinun kätesi on kova, miekkasi terävä.
— Sen täytyy niin olla. Syvältä täytyy miekan purra, ajaakseen pelkoa käännytettyihin.
— Pelkoa, matki Pietari, — pelkoa, vaan ei luottamusta. Tämä kansa ei rakasta sinua enemmän kuin edeltäjiäsikään, eikä levittämääsi uskoa, — sillä miekalla levitetty oppi ei ole rauhan oppia, sitä kansa ehkä pelkää, mutta varmasti se sitä vihaa.
Nyt Tuomas vuorostaan hymähti, varmana, melkein ilkkuvana. Sillä Pietari kosketteli taas tuota samaa kysymystä, josta he niin usein olivat väitelleet ja jossa Tuomas aina oli päässyt voitolle. Hän oli näet päivän selväksi todistanut, että pakotta ei pakanoita koskaan saada ristiin suostumaan ja että hänen edeltäjäinsä puute ja virhe oli ollut juuri se, että heillä ei ollut tarpeellista, pysyvää aseellista voimaa tukemassa käännytystyötään. Hän ei nyt siitä ryhtynyt väittelemäänkään, virkkoi vain varmuudella:
— Tämä kansa ei nyt enää uskalla vihatakaan, se tottelee vain ja taipuu ja tottuu tottelevaisuuteensa, kun sitä näin rautakourilla pidellään. Jyhkeä linnani Räntämäellä ja sen haarniskoihin puetut ratsumiehet tukahduttavat kyllä kaiken vastahakoisuuden, jos sitä jossakin näkyy, ja vihankin, jos sitä rupee kytemään. Miekalla täytyy tie raivata, sitä saat sitten sinä ja harmajat veljemme kulkea ja valloitella vähitellen sydämiä, — sitä vartenhan olemme tämän pienen veljeskunnan perustaneet tänne erämaahan ja kasvattaneet täällä maan omia poikia saarnamiehiksi.
Pietari istui ääneti, tuijottaen lattiaan. Vaan Tuomas tahtoi saada hänet kerrankin oikein vakuutetuksi ja jatkoi senvuoksi vielä:
— Ei, Pietari, elä koeta kylvää epäilystä työhöni, siitä vain heikontuisi tarmoni, ja sitä kirkko tarvitsee. Sillä vastahan olemme alulla. En halveksi sinun osuuttasi tässä käännytystyössä, vaan sen tuloksia emme nyt ehdi ruveta odottamaan; aikamme on lyhyt ja työtä on paljo. Minä kuljen senvuoksi edellä ja raivaan raakaa erämaata, kaadan kasken, jota sinun sitten on viljeltävä, — tule sinä lempeä mies jälestä, kylvövakka käsivarrella, täydennä, syvennä työni.
Ja lauhkeampana kääntyikin nyt pieni, teräväkatseinen mies piispaan päin:
— Niin, tunnenhan jyrkän suunnitelmasi; ja jos et sinä tunnekaan, kuinka vaikeaa on voittaa sydämiä ristin puolelle silloin, kun risti on pystytetty verellä kostutettuun maahan, niin samaahan työmme sittenkin tarkoittaa, — kirkon olkoon kunnia, jos epäilykseni ovat turhat. — Nyt lähdet siis taas pukeutumaan sotisopaan?
Tuomas, joka oli astellut edestakaisin pienen koppinsa permannolla, istahti taas laverilleen ja virkkoi:
— Kevät joutuu, toiminnan aika on jälleen käsissä. Ja nyt on minulla paljon suoritettavana; vanhuus lähestyy, täytyy joutua, muuten se tapaa minut kesken töitteni, kutsumukseni täyttymiseen on vielä paljo matkaa. Kirkon valta on nyt tosin täällä Suomen rannikolla luja ja koko Hämekin sitä jo tottelee, joskin vastahakoisesti. Vaan Karjala, — se tekee työmme täällä aina epävarmaksi, sen levottomat pojat ovat sotaisia ja hurjia. Se on nyt lannistettava sekin, risti on juurrutettava sinne — tämä tehtävä se minua nyt kiirehtii.
Pietari istui ja kuunteli värähtämättömin kasvoin ja virkkoi miltei välinpitämättömästi:
— Laajat ovat hankkeesi, Tuomas.
— Eivät ne saa rajoittua vielä siihenkään, Karjala ei vielä mittaani täytä. Sillä pakanuutta on vielä Karjalankin takana, Rooman kirkolla on siellä pahimmat ja vaarallisimmat vastustajansa, — kauemmin en saa nyt luonanne viipyä. Mutta minä tarvitsen ehkä pian sinutkin ja koko veljeskunnan avukseni muualla kuin täällä — siksi sinut pyysinkin puheilleni. Kiirehdi työtäsi tämän kansan keskuudessa mikäli voit, kylvä mitä ehdit, suuremmat toimet meitä odottavat toisaalla. Me emme saa levätä ennen kuin koko tämä pohjoinen maailma lumisen asutuksensa viimeisiä ääriä myöten on saatu ristiä ja Rooman kirkkoa tunnustamaan.
Tämä tuumien uhitteleva laajuus ei näyttänyt Pietaria miellyttävän. Hän kysyi terävästi:
— Silloinko on vasta kunnianhimosi tyydytetty?
Tuomas hytkähti tuota terävää kysymystä.
— Enhän hae omaa kunniaani, vastasi hän — ainoastaan kirkon kunniaa ja mahtavuutta, sehän minut käskee toimimaan. Rooman isän ja hänen istuimensa hyväksi on kaikki tehtävä, itselleni en pyydä mitään!
Nyt nousi Pietari uunin pankolta, jossa hän liikahtamatta oli istunut, ja vielä entistä syvempi tuli näytti hänen silmissään palavan. Hän astui suoraan Tuomaan eteen, laski molemmat käsivartensa hänen hartioilleen ja katsoi häntä hartaasti, melkein hellästi silmiin.
— Onko se niin, lausui hän verkalleen. — Oletko siitä itse aivan varma?
— Epäiletkö sitäkin, Pietari? kysyi Tuomas loukkautuneena.
Pietari ei vastannut kysymykseen suoraan.
— Sinusta paisuu sitä mahtavampi kirkkoruhtinas, kuta mahtavammaksi kirkon vallan täällä laajennat, virkkoi hän vakavasti. — Sinä hallitset nyt jo valloittamiasi maita ja kansoja itsevaltiaana ruhtinaana, kuuntelematta ketään, tottelematta ketään muuta kuin Rooman paavia; sinä olet yksinvaltias tässä maassa.
— Rooman isän puolesta, ehätti Tuomas vastaamaan. — Se on totta. Ketä muuta minun täällä olisi toteltava?
Pietarin ei tarvinnut laajemmin ruveta selittämään, miten Suomen kirkon asema oli muuttunut ja käynyt aivan itsenäiseksi senjälkeen, kun Tuomas oli piispaksi nimitetty. Hän vain lyhyesti siihen viittasi:
— Eerikki kuningas, hän, joka tänne ensiksi ristinopin toi, hän oli
Ruotsin kuningas.
— Niin oli, Ruotsin kuningas. — Vilkastuen puuttui taas Tuomas puheeseen. — Vaan jaksoivatko Eerikin jälkeläiset Ruotsin kuninkaat täällä pysyttää ristinoppia ja Rooman kirkon arvoa? Eivät. Se kukistui, se Eerikin työ, vaan minun ei ole lupa omaa työtäni samoille jälille jättää. Nuo Ruotsin kilpailevat ruhtinaat taistelevat siellä keskenään, vaanien toistensa valtaa ja vuodattaen toistensa verta, — kirkko on heikko ja avuton heidän omassakin valtakunnassaan. Heillä ei ole voimaa eikä halua hoitaa tätä merentakaista kirkon taimitarhaa. Meidän täytyy senvuoksi luoda tänne pysyväisempi, vankempi valta, ja kenenkäpä me sen yliherraksi tunnustaisimme, ellemme Rooman mahtavaa isää. Hänelle minä täällä vallan luon ja hänelle sen myöskin säilytän.
— Ja itse sitä hänen nimessään hallitset?
— Olenhan hänen uskottu aseensa. Jos pyhä isä tahtoisi minua käyttää aseenaan ainoan autuaaksitekevän uskon levittämisessä vaikkapa samalla tavalla kuin piispa Albertia, joka Riiassa perusti ristin puolesta taistelevan veljeskunnan, olen autautuva hänen välikappaleekseen viimeiseen hengenvetooni asti — en saa kieltäytyä mistään! Mutta mitään niin suurta en toki usko voivani toimittaa. Vaan jos sen voisinkin, niin itse tahdon vaipua vähäpätöisyyteeni, olla pelkkä harmaaveli, niinkuin olin ennen piispaksi tulemistani — kunhan vain kirkon valta vahvistuu ja sen kunnia ja mahti ulonnetaan kaikkiin maailman ääriin. Ei, Pietari, en pyydä itselleni palkaksi muuta kuin hamppuköyden, millä vyötän kerjäläisvaippani — kun pyhä neitsyt käskee, sidon sen heti vyölleni ja luovun kaikesta, kaikesta!
Pieni munkki seisoi yhä rotevan piispan edessä pidellen käsiään hänen hartioillaan, jotka, vaikka piispa istui, ulottuivat miltei hänen matalan rintansa kohdalle. Hän oli terävästi ja tutkivasti kuin ankara rippi-isä ainakin, katsonut Tuomaan puhuessa häntä silmiin, oli koettanut tutkia hänen salaisimmat ajatuksensa, tunkeutua hänen sydämensä sisimpään pohjaan. Ja värähtämätöntä vilpittömyyttä ja vakavuutta oli hän luullut lukevansa niistä kasvoista, joita hän näin tähysti. Silloin hänen syvällä kiiluvat silmänsä riemusta kirkastuivat ja ikäänkuin siunaten hän juhlallisesti lausui:
— Siis mene täältä rauhan majasta takaisin maailmaan, riennä suuriin toimiisi ja vie täältä sielussasi sisällinen rauha mukanasi. Tee työtäsi omalla alallasi, koska uskosi ja vakuutuksesi on niin luja, me kiertävinä saarnaajina sitä hiljaisuudessa parsimme, onhan päämäärämme yhteinen. Mutta palatkaamme vaikeilta retkiltämme aina tänne saamaan vahvistusta ja rohkeutta, palaa sinäkin, jos maailmalla rauhasi särkyisi, tänne rukoilemaan Neitsyt Maarialta nöyrää mieltä ja sielullesi eheyttä.
Hento, teräväkatseinen mies kokosi harmajan vaippansa liepeet ja läksi, vielä jäähyväisiksi piispalle päätään nyökäyttäen. Yö olikin jo myöhäiseksi kulunut. Äänetöntä oli kaikki, tyynen talviyön rauha peitti sankan, jylhän metsän ja sen keskessä piiloilevan pienen erakkojen majan.
Rauha, täydellinen rauha, täytti vanhan piispankin mielen hänen istuessaan siinä nyt yksin kovalla laverillaan, yhä vielä äskeisen keskustelun synnyttämän, varman ja sopusointuisen mielialan vallassa. Hän oli nyt valmistanut itsensä, nyt oli toiminta taas alkava. Vuosittain oli hänen tapana tulla paaston aikana muutamiksi viikoiksi vanhaa, rakasta munkkielämää viettämään siihen pieneen luostarintapaiseen laitokseen, jonka hän oli perustanut metsään lähelle Aurajoen suuta. Oli niin virkistävää saada sotamelskeistä ja hallintohuolista syrjässä viettää hetkinen itseään varten, syventyä asioihin, miettiä, lukea rauhassa pyhiä kirjoja ja harjoittaa hartautta, sitten vahvistuneempana ja tarmokkaampana taas töihinsä puuttuakseen. Ja hän tunsikin nyt taas, kun se lepoaika oli mennyt, uutta varmuutta, jäntevyyttä ja turvallisuutta mielessään — hän sitä tarvitsikin, sillä koko hänen tarmoaan nyt kysyttiin.
Kun yö oli kulunut, avasi piispa oven selälleen ja hengitti aamun raikasta ilmaa. Keväinen päivä oli vaiennut, aurinko teki nousuaan, oli aika lähteä taipaleelle, pois lepomajasta taistelevaan maailmaan.
Hän käveli talliin, haki sieltä ratsunsa, satuloi sen ja talutti portille. Vaan hän ei noussut nyt tuon uljaan mustan juoksijansa selkään; halki kinoksien hän verkalleen käveli, taluttaen hevostaan ohjaksista pitkin kuperaa keväistä polkua, jossa jalkaa usein livetti.
Pitkäksi venyi tänään matka metsän halki, jonka korkeiden puiden lomitse aurinko vähitellen nousi paistamaan tielle, huilattuaan ensin ylimmät latvat. Vihdoin harveni metsä, päivän kilo pisti kulkijan silmiin, laaja lumipeittoinen aavikko oli helakan valkoisena edessä. Sen keskitse kaareili joen jääpeitteinen uoma tummahtavana vyönä ja joen toiselta rannalta taas siinsi matalarakennuksinen, harmaja kylä, josta savu aamun tyynessä melkein kohtisuoraan taivasta kohden nousi. Mutta vielä etäämpää, joen suistosta, jossa oli rivittäin tavara-aittoja ja suojuksia virran kummallakin kaltaalla, sieltä näkyi jo tänä aikuisena aamuhetkenä virkeää liikettä ja toimeliaisuutta.
Tuomas pysähtyi tuokioksi sitä katsomaan; se vaikutti vilkastuttavasti hänen mieleensä. Siellä kilkkavat kirveet ja ritisevät sahanterät, kun aluksia korjataan merikuntoon pian alkavaa purjehduskautta varten; toisia, vanhoja, tervataan ja tihennetään, toisia, uusia, telakkapuilla veistetään, — se kajahti miellyttävältä piispan korvaan. Sillä tuollaista toimeliaisuutta hän suosi ja hän ajatteli, että vielä useammat kirveet siellä pian kalskavat, kunhan hänen asiansa sille kannalle ehtivät. Ja hänen sitä ajatellessaan läksi taas veri nopeammin kiertämään suonissa, jäsenet tuntuivat vetreytyvän ja raskas pää keveni ja selkeni. Niin, suuret tehtävät ovat nyt edessä, ajatteli hän, aika kiirehtii, se vaatii häneltä paljo tointa ja tarmoa, — miksi hän vitkastelee? Ja kahta reippaampaa ja joutuisampaa oli nyt hänen kävelynsä, kun hän jälleen rupesi taluttamaan ratsuaan jokiahdetta pitkin.
Hän astui pysähtymättä kylän ohi. Pihalta kuului halkojen hakkuuta, naiset juoksivat siellä puuhissaan tuvan ja ometan väliä ja miehet juottivat kaivolla hevosiaan ajoon lähtiessään. Elämää, työtä! Miksi hän tuhlasikaan aikansa astumiseen! Ketterästi kuin nuorukainen viskautui hän satulaan ja kiinnitti ohjakset tottuneella kädellä. Ja virmasti voimakas ratsu, joka sekin nyt vasta tunsi varsinaisen toimensa alkaneen, läksi kiidättämään tuttua taakkaansa metsän halki ja sitten joen jäätä pitkin. Nyt tunsi ratsastajakin olevansa oikeassa asemassaan; hän hytkyi notkeasti hevosen juoksun mukaan, rinta pullistui, sieramet laajenivat ja jäseniin tuntui tulevan terästä. Hän antoi vankan mustansa valtoineen juosta ja kiiti niin ohi asuttujen ja metsäisten rantojen, jotka kuin vilahdellen sivulle jäivät.
Taas vaihtui uusia kuvia ratsastajan eteen. Siinä oli jyrkällä törmällä korkea rakennus, torni katolla, risti tornin huipussa, — Räntämäen kirkko, jonka hän itse piispanistuimensa viereen oli siihen rakentanut. Sen kupeella olivat rannalla piispan ja tuomioherrain ja kaniikkien asuinrakennukset, — mataloita, pieniä tupia ne olivat, vaan ne herättivät silti hänessä ylpeyttä ja iloa, sillä kristikunnan ahjona ja keskustana tässä kaukaisessa maassa ne siinä olivat, siihen hän oli sijoittanut Suomen kirkon sydämen. — Tuomas ajoi ylös törmälle. Siellä oli kaikki vielä äänetöntä. Piispa itse ei ole kotona, harvoin hän tässä piispantalossa kotona onkaan, linnassa hän asuu, — ja tuomioherrat ja kaniikit, ne laiskurit, ne tietysti tapansa mukaan nukkuvat pitkälle aamuun asti… Ratsastajan kulmakarvat rypistyivät ja hän pidätti hieman hevostaan tuumien poiketa sisään herättämään nukkuvaa tuomiokapituliaan. Vaan taas laski hän ohjakset valloilleen ja karautti ohi kirkon ja pappilan, — ei ollut hänellä nyt aikaa sellaiseen pieneen kotikuriin, suuremmat hankkeet häntä kiirehtivät korkeampiin tehtäviin.
Mutta nyt se jo näkyikin hänen matkansa päämaali tuolta etäältä, siintäen jyhkeänä korkealta kunnaalta, ja hän kiirehti, metsästä esiin ratsastaessaan, yhä heponsa hyvää vauhtia. Yksinäisen, jyrkkärinteisen ja tasalakisen kallion päällä lähellä Aurajoen rantaa oli vankka, harmaakivinen linna, jonka mantereenpuolisesta päästä ylpeänä kohosi paksu, pyöreä torni, näkyen kauas yli metsänkin ja halliten laajalti ympäristöään. Ulommas kallion ympäri oli suurista kivistä rakennettu muuri, jonka päällä vielä oli hirsisalvos; muurin keskessä oleva raskas, hirsistä salvettu portti oli kiinni ja muuria kiertävän kaivoksen yli vievä laskusilta oli pystyyn nostettu. Umpinaiset olivat linnan seinät, jotka kohosivat pystyyn jyrkältä kalliolta, sieltä sisältä ei näkynyt mitään; ainoastaan tornin laella edestakaisin asteleva vartija kuvastui jo kaukaa selvästi kevätaamun kirkasta taivasta vastaan.
Sitä kohden kiirehti yksinäinen ratsastaja ja hänen rintansa paisui ja silmänsä kiilsi sitä lähestyessään. Sillä tämä oli se luja turvapaikka, jonka hän oli rakennuttanut valloittamansa maan ja siihen kylvämänsä uuden uskon selkärangaksi ja josta hän hallitsi alistetun kansan ja kuritti uppiniskaiset pakanat. Sieltä oli hän retkensä ja käännytystyönsä menestyksellä johtanut ja sieltä päin aikoi hän nytkin yhä laajenevat tuumansa toteuttaa.
Huuruava ratsu pysähtyi nostosillan eteen, joka samassa jo vitjoillaan ritisten laskeusikin, tulijan sisään päästä, — vartijat olivat jo etäältä tunteneet tulijan linnan ankaraksi isännäksi. Piispa karautti avatusta portista sisään, viskausi alas satulasta ja heitti hevosensa siihen palvelijain hoidettavaksi. Terävän, tarkastavan katseen loi hän ympärilleen ja kaikki pihalla olijat tervehtivät häntä paljastaen päänsä. Vaan sanaakaan puhumatta nousi Tuomas portaita ylös sisäpihaan ja kiirehti suoraan omaan erikoiseen piispanrakennukseensa. Siellä hän nopeasti kiskoi vyön uumeniltaan, riisui pois karkean, harmajan kauhtanansa, heitti lammasnahkaisen lakkinsa naulaan — sen puvun aika oli nyt ohi. Hän heitti päälleen näädännahkoilla rikkaasti reunustetun, mustan, väljän piispantakkinsa, jonka sametti valahti pehmoisiin, kauniisiin laskoksiin, pujotti kaulaansa paksut vitjat, joista suuri kultaristi riippui, ja sovitti päähänsä korkean, ristiotsaisen, hopealla rikkaasti kirjaillun hiippansa. Mutta jalkoihinsa veti hän leveävartiset, kilisevillä kannuksilla varustetut sotilassaappaat, ja vyölleen, piispanvaippansa alle, vyötti hän raskaan miekan.
Sitä tehdessään hänen pitkä, uljas vartalonsa ikäänkuin vieläkin oikesi ja kasvoi, hänen kasvoilleen levisi itsetietoisen hallitsijan mahtava, juhlallinen ilme ja hänen silmiinsä asettui tottelevaisuutta vaativan käskijän varma katse. Samalla hänen mielensäkin tuntui pukeutuvan uuteen asuun, siihen tuli uutta pontta ja varmuutta. Ja vartalo suorana ja pää pystyssä, ryhdiltään arvokkaana ja kasvoiltaan vakavana, astui hän verkkaisin askelin huoneistaan ulos ja käveli linnan suureen arkitupaan.
(Santeri Ivalo: Tuomas piispa.)