SAARNAVELJIÄ ROVIOLLA.
On kevät. Ollaan toukokuun keskivaiheilla vuonna 1245 j.Kr. Nurmet ja lehtipuut jo vihannoivat, Pyynikin päivänpuolisilla rinteillä tuomet jo kukkivat ja sinivuokot ja monenväriset muut kukat niiden siimeksessä.
Suuri kansanpaljous on kokoontunut Pyynikille ja sille tasangolle, jossa läntinen osa Tampereen kaupunkia nykyään sijaitsee.
Kahden tavattoman suuren kuusen luo olivat kihlakuntain vanhimmat kokoontuneet neuvottelemaan. Näitten vanhojen pyhien puitten, karsikkojen, ympäri oli kiviä ladottu rivittäin siihen tapaan, että ne muodostivat täydellisen kehän. Toinen kivikerta oli toista vähän ulompana. Näillä kivillä istui vanhoja miehiä. Aivan kuusten juurella oli suuri litteä paasi: vanha teurastus- eli uhripaasi.
Aurinko oli jo mennyt mailleen. Hienoja sumupilviä nousi siellä täällä niityistä, laaksoista ja järvistä. Paitsi juhlaan kokoontuneiden melua, ei kuulunut muuta ääntä kuin yksinäisen laulurastaan liverrys kaukaisessa hongikossa Pyhäjärven toisella rannalla.
— Sytyttäkäätte nyt kaikkialla kokot palamaan! Kohta Ukon teuraat tapetaan ja maljat juodaan ilmojen isän kunniaksi! — sanoi Tavela, vanha mies, heimonsa pää.
Kaikki nuoret riensivät iloiten ja riemuiten hänen käskyänsä täyttämään. Jo aamupäivällä kaikkialle, rannoille, mäkien rinteille ja harjuille valmiiksi tehdyt kokot sytytettiin yht'aikaa. Ja kohta loivat nämä mahtavan suuret soihdut sadottain kirkkaan tulensa ilmoihin, valaisten koko seudun lumoavalla, eriskummallisella valolla.
Annettuaan nuorisolle käskynsä, meni Tavela karsikkojen luo, jossa vanhemmat ja arvokkaammat miehet istuivat neuvottelemassa.
— Vankien kanssa on kai meneteltävä, niinkuin äsken päätettiin? — kysyi hän näiltä neuvottelijoilta.
— Kuinkas muuten — vastasi yksi heistä.
— Niin menkööt siis muutamat teistä tuomaan heitä tänne, käski Tavela.
Muutamat miehet lähtivät astumaan mäen rinnettä myöten ylös kummulle.
Täällä kummulla oli kalliossa luola, niin suuri, että kuusi miestä mahtui siihen istumaan. Ulkopuolelta oli luola ympäröity korkealla aitauksella, johon oli jätetty soukka oventapainen aukko, minkä kautta kuljettiin luolaan ja sieltä ulos. Tämän aukon edustalla seisoi kolme aseellista miestä vartioimassa.
Luolaan oli suljettu neljä dominikaanimunkkia eli "mustaaveljeä", niinkuin heitä nimitettiin heidän kaapunsa värin mukaan.
Kun valo lähinnä olevasta kokosta paistaa aukon kautta luolaan, voimme näitä vankeja tarkastaa vähän lähemmin.
Erityistä huomiotamme vetää puoleensa pitkävartaloinen vanhus, joka istuu vankilan somerolla peitetyllä lattialla, nojaten selkäänsä luolan takaseinään. Hänellä on lumivalkeat hiukset ja samankarvainen tuuhea parta, joka ulottuu alas hänen rinnoillensa. Hänen laihat, rypistyneet kasvonsa ovat tavattoman vaaleat ja katkera tuska kuvautuu niissä. Ett'ei tämä tuska ollut sitä, joka syntyy kuolon pelosta, todistavat hänen päättäväisesti ummistetut huulensa ja hänen rohkeat silmäyksensä. Pelon tunteet olivatkin aina olleet isä Wildefriedin mielelle oudot ja hengenvaaroja oli hän oppinut halveksimaan kaksikymmentä vuotta kristinuskon levittäjänä työskennellessänsä pakanallisten Hämäläisten keskellä. Kotimaastansa Saksasta oli hän ystävänsä Tuomas piispan kutsusta tullut Suomeen 1209. Jo seuraavana vuonna oli hän palavalla innolla alkanut saarnaajatoimensa ja sitä sitten väsymättömällä ahkeruudella jatkanut siksi, kunnes hämäläiset Ukon juhlan edellisenä päivänä olivat hänet vanginneet ja, piestyänsä hänet, vieneet hänet tähän vankilaan.
Hänen työltänsä ei ollut puuttunut menestystä: Vanajaveden, Roineen ja Längelmäveden rantoihin saakka oli kristinoppi hänen ahkeran toimensa kautta levinnyt. Useihin paikkoihin oli hän rakennuttanut rukoushuoneita. Kaksi sellaista oli Tammerkoskesta itäänpäin. Toinen niistä oli rakennettu sille paikalle, missä nykyään on Messukylän vanha kirkko, toinen oli lähellä nykyistä Kangasalan kirkkoa. Edellisessä pidetyistä messuista on Messukylän pitäjä saanut nimensä. Messukylän rukoushuoneessa olikin isä Wildefried paraikaa ollut jumalanpalvelusta pitämässä, kun hänen nimikristityt, mutta pakanamieliset sanankuulijansa äkkiarvaamatta vangitsivat hänet ja hänen apulaisensa pakanain kääntämistoimessa. Vähän myöhemmin vangittiin myös ne kaksi munkkia, jotka hoitivat papin tointa Kangasalan rukoushuoneessa.
Tuomas piispa oli lähetyssaarnaajainsa turvaksi antanut Wildefriedin käytettäväksi kaksisataa aseellista ratsumiestä, joita tavan takaa myös käytettiin uskon levittäjinä siinä, missä sanan saarna ei näyttänyt olevan tarpeeksi voimallinen välikappale. Näistä sotureista majaili yksi parvi Kangasalla, toinen Messukylässä, rukoushuoneen läheisyydessä, kolmas Tammerkosken luona ja neljäs Nokian virran rannalla. Kun ei pitkään aikaan ollut mitään rauhattomuuksia tapahtunut, elivät ratsumiehet, jotka pitivät näitä seutuja jo kokonaan kristillisyydelle voitettuina, huolettomina niinkuin ainakin rauhan aikana. Helposti onnistui sentähden talonpoikien äkkinäisellä rynnäköllä voittaa ja surmata heidät viimeiseen mieheen asti; ei jäänyt näistä ratsumiehistä jälelle ainoatakaan, joka olisi voinut viedä piispalle tiedon tästä verisestä tapauksesta.
Wildefried isä luuli nyt kaikki monivuotisen ahkeran työnsä hedelmät kerrassaan hukkaan menneiksi; siitä hänen sydämessänsä aiheutui tuo katkera tuska, joka kuvastui hänen kasvoissaankin.
Hänen vankeus-kumppaleistaan oli tuo hänen apulaisensa, josta äsken puhuimme, yksi, molemmat muut olivat samat munkit, jotka talonpojat olivat vanginneet Kangasalan rukoushuoneessa. Kaikki kolme olivat iältään Wildefried isää paljoa nuoremmat, vähemmän kokeneet kuin hän. Heidän silmissänsä emme näekään tuota väkevää mielenlujuutta ja pontevuutta, jota jok'ainoa Wildefried isän katse todistaa, vaan sen sijaan katkerinta, kuolemanpelosta syntynyttä tuskaa ja levottomuutta. He ovat polvillaan hartaissa rukouksissa. Tämä asento on heille sitä tuskallisempi, kun heidän kätensä, samoin kuin Wildefried isänkin, ovat sidotut yhteen heidän selkänsä taakse.
— Te ette rukoile, Wildefried isä? — kysyi Antonio, vanhin noista kolmesta munkista.
— Koko elämäni on ollut yhtä ainoata jatkuvaa rukousta. Nytkin rukoilen, vaikk'en jaksa olla polvillani niinkuin te. Vihollistemme raippavitsat musersivat ruumiini murskaksi, vastasi Wildefried isä.
— Niin, rukoilkaa hartaasti, että Jumala ja pyhä neitsyt pelastavat meidät uhkaavasta kuolemasta! — kehoitti Antonio.
— Sitä en rukoile… Jumalaa ei saa kiusata.
— Kuinka? Ettekö siis usko, että nuo villit pedot aikovat tappaa meidät? — kysäsi Antonio äänellä, joka todisti, että jonkinmoinen pelastuksen toivo yht'äkkiä oli syntynyt hänen sydämessänsä.
— Että he meidät surmaavat… vieläpä kauhealla tavalla, siitä olen ihan varma eikä sitä ensinkään tarvitse epäilläkään, — sanoi isä Wildefried tyynesti.
Antonio ja hänen molemmat kumppalinsa tekivät tuskaisen liikkeen. Sitten otti nuorin munkeista, hän, jota olemme sanoneet Wildefriedin apulaiseksi, puhuaksensa: — Voi, taivaan Herra, kuinka on katkeraa ajatella, että täytyy kuolla noiden julmurien rääkkäämänä! — Ettekö te, jalo isä Wildefried, voisi keksiä jotakin keinoa pelastuaksemme?
— En… Nöyryyttäkää sentähden tahtonne Jumalan tahdon alle ja rukoilkaa häneltä voimaa ja kestävyyttä, jotta voisitte kuolla niinkuin nöyräin pakanasaarnaajain tulee kuolla: tyynellä mielellä ja valittamatta, todellisina marttyyreina.
— Ehkä saattaisitte te, isä Wildefried, kun täydellisesti osaatte puhua heidän kieltänsä, suuren puhelahjanne avulla pelastaa meidät? — kysyi nuori munkki taas rukoilevalla äänellä.
— Sinä pyydät mahdottomia, poikani. He ovat raivoissaan nyt, sitä enemmän kun he viettävät pääjumalansa juhlaa. Nyt ei kukaan voi heille mitään. Itse Tuomas piispakin olisi, meidän asemassamme ollen, avuton kuin äskensyntynyt lapsi.
— Mutta minulla ei ole voimaa tuskallista kuolemaa kestämään. Onko teillä siihen voimaa, isä Wildefried?
— Kuinka ensinkään olisin antautunut pakanain saarnaajaksi, ellen jo alusta alkaen olisi tuntenut itselläni olevan voimaa marttyyrikuolemaan? Sellainen kuolo onkin aina ollut hartahin toivoni ja minä kiitän kallista Vapahtajaani siitä, että hän katsoo minut siihen otolliseksi. En siis rukoile taivaan äitiä ja pyhimyksiä, että he pelastaisivat minut kuolemasta. En, en! Sitä vain rukoilen, että he antaisivat teillekin uskallusta ja lujuutta marttyyrikuolemaan, ja että he voimallisesti ylläpitäisivät sitä työtä, jonka hyväksi me nyt heitämme henkemme tämän villikansan saattamiseksi kristinuskoon.
Huomattuansa, että raskaat, tuskan ja epätoivon pusertamat hikipisarat valuivat pitkin munkkien kalvenneita kasvoja, lisäsi Wildefried isä: — Elkää olko murheelliset, rakkaat ystävät ja veljet Herrassa! Pitäkää silmällä niiden pyhäin miesten esimerkkiä, jotka ennen meitä ovat panneet henkensä alttiiksi kristinuskon edestä, pyhäin marttyyrien esimerkkiä! Voiko meidän kuolemamme, jos he meitä rääkkäävätkin, tulla katkerammaksi kuin pyhän Ignatiuksen, pyhän Laurentiuksen tai Henrikki pyhän? Kuitenkin tiedämme, että mainitut pyhät miehet ilomielin kestivät kovimmatkin tuskat, vakuutettuina siitä, että kaikkia maailman kultia kalliimpi kunniankruunu oli annettava heille palkinnoksi taivaassa, jonne he kuoltuansa astuivat iankaikkista iloa ja autuutta nauttimaan. Muistakaa näitä pyhimyksiä ja menetelkäämme kuolontuskissamme samoin kuin he!
Polvistuneet munkit huokasivat syvään.
— Elkää huoatko, elkää olko raskautetut, armahat veljet! — loihe Wildefried isä taas lausumaan. — Hakekaa lievitystä tuskaantuneille sydämillenne hartaissa rukouksissa tai vielä parempi jonkun kauniin virren juhlallisissa sävelissä. Laulun sävelten kera kohoaa ihmismieli maan tomusta taivasta kohden, virren väkevästi kaikuessa hiipii rauhanenkeli rauhattoman mieleen, kantaen kultaputkessa taivaallista lohdutuksen nestettä, jota hän vuodattelee särjettyyn sydämeen. Laulakaamme virsi "De profundis"!
Munkit alkoivat veisata juhlallisesti latinalaista hautausvirttä.
Heistä tuntui ikäänkuin he olisivat laulaneet omaa kuolinvirttänsä.
Mutta laulu kevensi heidän raskasta mieltänsä ja säe säkeeltä paisui
heidän äänensä, kunnes virsi täysivoimaisena kaikui heidän huuliltansa.
Ja noiden kolmen munkin kasvoihin, joita kuumat tuskan hikipisarat äsken kostuttivat, palaa elämän ilme, heidän silmäyksissään ei enää kuvastu synkkä epätoivo, vaan iloinen luottamus ja uskallus, heidän sydämiinsä on rauha astunut levottomuuden sijaan. Mitä Wildefried isän kehoitussanat ja heidän omat hartaat rukouksensa eivät voineet vaikuttaa, sen saivat virren sävelet aikaan.
Heidän vielä virttänsä laulaessa saapuivat ne miehet, jotka olivat lähetetyt heitä noutamaan, aitauksen edustalle. Virren voimallinen sävel vaikutti heihinkin ja heidän sitä kuunnellessaan valtasi oudontapainen hartauden ja kainouden tunne heidän mielensä. Suomalaiset ovat ammoisista ajoista rakastaneet laulua, ihanat sävelet ovat aina olleet omansa sulattamaan heidän sydämiänsä.
Pian toki rohkaisi yksi miehistä mielensä ja astui aukon kautta vankilaan.
— Suunne kiinni, mustatakit! Manalassa saatte kai aikaa virsiä viserrellä; nyt pitää teidän heti seurata minua käräjäpaikalle. Nouskaa siis seisoallenne! — käski hän jyrkästi.
Polvillaan olevat munkit nousivat. Isä Wildefriedkin koetti tehdä samoin, mutta hänen ruumistansa oli niin pahasti pidelty, ettei hän omin voimin päässyt seisoallensa. Nuori apulais-munkki kun tämän huomasi, auttoi vanhusta ja tuki häntä sitten edespäinkin, heidän käydessänsä käräjäpaikkaa kohti.
Laulu oli tauonnut suomalaisen talonpojan astuessa vankilaan. Sen edustalle ehdittyänsä sanoi Wildefried isä, joka epäili kumppaniensa mielen-lujuutta: — Laulakaamme, rakkaat veljet, uudestaan sama virsi "De profundis!" Tämä on luultavasti viimeinen matkamme, se virsi sopii siis nyt sitä paremmin. — Munkit rupesivat heti laulamaan ja Wildefried isä yhtyi heikolla, mutta kauniisti sointuvalla äänellään heidän lauluunsa.
Omituinen oli tuo näky, kun munkit hautavirttä laulaen lähestyivät seuraajiensa kanssa pakanallisten Hämäläisten käräjä- ja uhripaikkaa, jonka ympärille lukematon kansajoukko nyt oli kokoontunut. Kaksi äärettömän suurta kokkoa oli vastikään sytytetty lähelle pyhää paatta. Niistä lähtevä loisto valaisi lähiseudun heleämmällä valolla kuin aurinko kirkkaana kesäpäivänä. Vankien ehdittyä lähemmäksi alkoivat hämäläiset hirveästi huutaa ja ulvoa, sen ohessa raivoisasti tanssien ja uhkaavalla tavalla heiluttaen käsiänsä ilmassa. Kohta ottivat miehet aseensa esiin ja rupesivat niitä lyömään yhteen, joten tämän hirmustuttavan ulvonnan keralla syntyi ankara aseiden kalske.
Wildefried isän silmistä vierivät kuumat kyyneleet. Vasta nyt hän oikein selvästi kuuli ja näki, kuinka syvästi nämä ihmiset vihasivat sitä pyhää oppia, jota hän oli saarnannut, vihasivat häntä, joka oli elämänsä uhrannut tämän opin levittämistyöhön. Hänen sydäntänsä särki tätä nähdessä ja kuullessa ja hän itki murheesta.
Melua kesti pitkän ajan ja vaivalla saivat vihdoin Tavela ja muutamat muut vanhukset raivoissaan olevat kansalaisensa tyyntymään ja vaikenemaan.
— Henki hengestä — se on tuomio! — sanoi Tavela, kiivaasti luoden silmänsä munkkeihin. Mutta Wildefried isä ja hänen toverinsa tuskin hänen sanojansa kuulivat, sillä kansan vaietessa olivat he taas alkaneet veisata "De profundis".
Muutamat miehistä löivät nyt kiireesti neljä paalua maahan, kaksi kummallekin puolen uhrialttaria, muutaman askeleen päähän siitä. Sitten he ankarin käsin tarttuivat vankeihin ja laahasivat heidät, yhden kunkin paalun luo.
Wildefried isä katsoi kumppaneihinsa ja huomasi heidän kasvonsa vaaleiksi kuin talven lumipeite.
— Jättäkäätte itsenne kaikkivaltiaan Jumalan turviin! Katoavaisen ruumiimme he voivat surmata; — mitäpä siitä, jos sen tekevätkin, kun olemme varmat siitä, että kuolematon sielumme kuoltuamme perii iankaikkisen onnen ja autuuden. Suokoon pyhä neitsyt teille kestävyyttä! Muistakaa tyynesti, että kristityn marttyyrin pitää heittämän henkensä täydellisellä kärsivällisyydellä pienimmättäkään valitushuudotta!
Wildefried vanhuksen näitä kehoitussanoja puhuessa olivat hänen vihollisensa sitoneet hänet ja hänen kumppalinsa paaluihin kiinni. Sen jälkeen he valoivat heitä tervalla ja rasvalla ja kokosivat heidän ympärillensä olkilyhteitä ja kuivia oksia.
Wildefried isä kohotti silmänsä taivasta kohden ja rukoili kuuluvalla äänellä suomeksi: — Taivaan herra, elä hylkää näitä erehtyneitä ihmisiä heidän julmuutensa tähden! Pyhä Olavi, Henrikki pyhä ja kaikki muut pyhimykset! — rukoilkaa ristiinnaulittua Vapahtajaamme, että hän lähettää kelvollisia työmiehiä tälle työalalle, jonka nyt jätän, jotta ei tämä pyhän uskomme uudisasutus jää kylmille! — Luoden silmänsä toisiin munkkeihin lisäsi vanhus vahvasta luottamuksesta ja voiton riemusta paisuvalla äänellä: — "Rakkaat veljeni! Raikukoon vielä kerran ylistysvirtemme! Laulakaamme viimeinen kerta tässä elämässä 'Gloria Deo!'."
Yhdistetyin äänin lauloivat munkit nyt tuon juhlallisen ja kauniin katoolisen kirkkohymnin "Gloria Deo". Mutta pian näiden Jumalata ylistäväin uskonsankarien äänet vaikenivat. — Olet ja kuivat oksat olivat jo sytytetyt, silloinkun he alkoivat ylistyshymninsä; sakea, henkeä tukahduttava savu nousi ilmaan. Ei aikaakaan, niin leimahtivat sytykkeet sekä munkkien vaatteet ilmituleen. Valkea paloi räiskyen, ikäänkuin iloiten harvinaisesta saaliistaan. Ylistysvirren sävel tukahtui tulen räiskinään. Kuluipa vielä muutamia hetkiä, niin jo päättyivät onnettomain tuskat. Todellisina kristittyinä marttyyreinä he kuolivat kaikki neljä: ei lähtenyt pienintäkään valitushuutoa, ei heikointakaan tuskan huokausta heidän huuliltansa.
Hämäläiset katselivat muutaman hetken äänettöminä noita oudontapaisia kokkoja. Kuumeentapainen ilo loisti heidän silmistänsä. Heistä tuntui siltä, kuin olisi koko tuo outo, vihattu usko, jota heille vastoin heidän tahtoansa tyrkytettiin, kaikkine temppuineen päivineen palanut poroksi noiden munkkien kanssa. Pian he ilmoittivatkin ilonsa kimakoilla huudoilla ja rupesivat taas hurjasti hyppimään ja käsiänsä heiluttamaan. Aseitansakin miehet taas kalskuttelivat.
(E.F. Jahnsson: Hatanpään Heikki ja hänen morsiamensa.)