SUOMALAISTEN PAKANALLISET JUMALAT.
Vanhin, kaikille suomensukuisille kansoille yhteinen jumalainpalveluksen aste on ollut vainajainpalvelus. Siihen viittaa Agricolan ylläolevassa runossa oleva säepari: "Kuolleiden hautoihin ruokaa vietiin, joissa valitettiin, parattiin ja itkettiin." Vainajien ajateltiin jatkavan elämäänsä maan povessa ja olevan yhtäläisesti kuin maan päällä asunnon, vaatteen ja ravinnon tarpeessa. Vainajalle asunnoksi Karjalan rautakauden hautoihin asetettiin puista salvettu neliskulmainen kehys, jossa toisinaan oli lautapohja ja katteena lautoja tai tuohia. Tähän laskettiin kuollut ilman arkkua juhlapuvussaan ja viereen pantiin kaikenlaisia työkaluja ja muita aseita. Mukaan vielä annettiin vaskikattiloissa tai saviruukuissa keittoruokaa, jäännös haudan luona pidetystä uhriateriasta. Venäjän Karjalan kalmistoissa on nähty hautojen päällä vanhojen asuinrakennusten malliin pienistä pyöreistä hirsistä salvettuja katollisia suojia. Suomen Itä-Karjalassa on tehty ruumisarkun kupeeseen pienoinen ikkuna lasista, niinkuin ainakin asuntoon. Inkerikkojen on ollut tapa kätkeä hautaan pata, jossa on herneitä, lihaa, leipää, voita ja mitä laatua suinkin talossa on. Erilaisia esineitä ja eväitä on kaikkialla Suomessa vielä viime aikoina ruumiin kera kirstuun pantu; etenkin raha ja viinapullo näyttävät olleen tarpeen. Isännän ja emännän hautajaisiksi on paikoittain tapettu nautaeläin siinä uskossa, että karja ei muuten menesty, vaan joku elukoista kuitenkin kuollen seuraa vainajata. Hautajaisateria eli peijaiset — -peijainen eli peikko merkitsee kummitusta s.o. kuolleen henkeä — ovat nykyisin yleensä siirtyneet vainajan kotiin. Vaan alkuperäisempää tapaa edustavat kreikanuskoisten karjalaisten muistoateriat, jotka määräpäivinä kuoleman jälkeen pidetään kalmistossa. Piiraita, talkkunaa, kiisseliä ynnä muita herkkuja asetetaan haudalle ja itkuvirsin kutsutaan vainaja niitä maistelemaan; vähän ajan kuluttua ruuat jaetaan keräytyneille köyhille. Vainajien niinmuodoin ajateltiin olevan elantoonsa nähden riippuvaisia jälkeenjääneiden omaisten huolenpidosta; manalaiset henget taas palkitsivat antamalla maahan kylvetyn viljan kasvaa ja karjan lisääntyä.
Selvästi tämä vuorovaikutus ilmenee vuotuisessa keyrin eli kekrin vietossa. Kekri, joka Agricolan mukaan "lisäsi karjan kasvon", merkitsee alkujaan kummitusta ja käytetään sitä vielä nykyäänkin Tverin Karjalassa lasten pelottimena. Keyrin vietto on keskiajalla kiintynyt yhtäläiseen katolisen kirkon pyhimysten muistojuhlaan, pyhäinmiesten päivään. Suomen Karjalassa on valmistettu tupaan hyvät pitoruuat, samalla tavalla laitettuina kuin hautajaisiin, talon entisten isäntien ja emäntien hengille, joiden uskottiin keyrinä tulevan vanhoille kotipaikoilleen. Aattoiltana näille n.s. Keyrittärille lämmitettiin sauna ja varattiin lämmintä vettä, haudotut vastat, saippuat ja pyyheliinat, vieläpä pääharjatkin. Vasta sitten kun heidän arveltiin kylliksensä kylpeneen, talonväki vuorostaan kävi saunassa, jolla aikaa taas henkien kuvailtiin aterioivan tyhjäksi jätetyssä tuvassa. Saunasta palatessaan isäntä tiedusteli: "joko vieraat ovat ruualla olleet?" kaatoi vielä lusikallaan lientä kerran pöydälle ja kahdesti maahan, ennenkun ruvettiin syömään. Toisin paikoin oli ruokapöytä katettu saunaan. Aattoehtoona pimeässä isäntä pihalla otti vastaan vieraat ja vei heidät saunaan, jossa toimitti heille palvelusta määrättyinä aikoina. Keyrin jälkeisenä sielujen päivänä, jota niinikään katolinen kirkko pyhitti, hän pimeällä saattoi hautoihinsa palaavat vainajat pois pihaltansa avopäin edellä kulkien ja kaataen olutta ynnä viinaa maahan.
Pakanuudenaikana on keyri tietysti ollut syysjuhla, jota vietettiin, sitten kun viljankorjuu puimisineen oli päättynyt ja karjan laitumella-olo loppunut, kiitokseksi vuoden antimista sekä uuden vuoden menestykseksi. Muutamin paikoin on keyrin tienoilla vietetty vuoden alkajaisia. Eikä vainajain liikkumisaikaa syksyn pimeydessä alkuansa ajateltu pariin kolmeen päivään rajoittuvaksi. N.s. jakoaikaa on pyhitetty Hämeessä viikko ennen pyhäinmiesten päivää ja viikko sen jälkeen. Savossa ulottui uusi jakoaika pyhäinmiesten päivästä Martin päivään (11/11), vaan vanha jakoaika Katrinan päivään (25/11), kestäen siis miltei koko marraskuun, joka on nimensäkin saanut martaasta s.o. vainajasta. Jakoaikana on eläimet jakailtu s.o. eroitettu ne, jotka jätetään talveksi elämään, ja tapettavat teurastettu. Edellisiä varten on vielä rehu jaettu; jälkimäisistä on vainajille uhrattu siinä toivossa, että nämä lisäisivät karjan kasvun.
Itse ihmistenkin terveys oli riippuvainen vainajista, jotka saattoivat lähettää tauteja, muistuttaakseen eloonjääneitä sukulaisiaan jostain laiminlyömisestä. Taudeista, joita myös kuviteltiin henkiolennoiksi, päästiin ottamalla selkoa ensin pahastuneesta panettajasta ja sitten uhrista, jonka tämä vaati leppyäksensä. Tiedustelu tapahtui keinotekoisessa tainnostilassa, jossa ihmisen sielun luultiin samaan tapaan kuin kuollessa irtaantuvan ruumiista ja pääsevän vainajien puheille. Lappalaisilta, jotka tästä taidostaan olivat kuuluisat, on suomalaisillakin säilynyt muistoja, m.m. nimitys kannus sille noitarummulle, jonka avulla he itsensä kiihdyttivät langetakseen loveen. Venäläisissä ajantiedoissa vuodelta 1071 kerrotaan "tshudilaisesta" noidasta, joka mykkänä maaten antautui henkien kera seurusteluun. Tietäjiä, jotka unenhorroksessa näkivät, mikä tauti on sairaassa, mistä tarttunut ja miten päästettävä, tunnetaan suomalaisiakin. Keijusia eli keijunkaisia s.o. kuolleitten henkiä, mainitsee Ganander, saattoi myös nähdä viinanhumalassa tai kuumeenhoureissa. Näiden uskottiin olevan joko valkeita tai mustia, joko hyviä tai pahoja; vaan toisten mukaan keijuset eivät olleet enkeleitä eivätkä perkeleitä, vaan välillä olevia henkiä. Jälkimäinen käsitys on epäilemättä alkuperäinen: vainajat on käsitetty täydesti ihmisenluontoisiksi, enemmän hyvää tai pahaa harjoittaviksi taipumustensa, oikkujensa ja persoonallisten suhteittensa mukaan — ennen kaikkea siis itsekkäiksi. "Lahja lahjoa kysyvi" on vainajainpalveluksen periaate: aineellinen uhri aineellisen edun tavottamiseksi tai aineellisen vahingon välttämiseksi.
Vainajain palveleminen on alkuansa ollut lähempäin sukulaisten asia. Ostjakeilla on vaimojen ollut tapana pukea miesvainajansa vaatteet puisen kuvan päälle, jota on syötetty joka aterialla, riisuttu iltaisin ja puettu aamuisin. Näin on kunnioitettu vainajan kuvaa vuosi tai kolmekin vuotta ja sitten sekin pantu hautakehikkoon tai poltettu, kun on luultu vainajan ruumiin jo mädänneen. Leskien velvollisuuksiin viittaa niinikään Agricolan säepari: "Menninkäiset myös heidän uhrinsa sait, koska lesket huolit ja nait." Inkerissä kerrotaan käytävän haudalla itkemässä ja kuolleelle ruokaa viemässä, siksi kunnes ruumiin arvellaan mädänneen, jonka jälkeen ei muka sieluakaan enää missään ole. Sen kautta että kuitenkin merkillisempäin perheenisäntäin ja -emäntäin muisto ja kunnioitus useammassa polvessa säilyi, kehittyi yksinkertaisin vainajainpalveluksen muoto esi-isäinpalvelukseksi. Yhteiskuntaolojen edistyessä myös vainajien joukosta kohosivat kokonaisten sukujen suojelushenget. Agricolan mainitsema karjalaisten jumala Äkräs, joka "herneet, pavut, nauriit loi, kaalit, liinat ja hamput edestoi", on kenties ollut n.s. Äkrämöisten eli Äyrämöisten heimojumala, sillä mainittuja viljelyskasveja tuskin muualla Suomen Karjalassa on kaikkia viljelty, kuin eteläisimmässä Äyräpään vanhassa kihlakunnassa, johon Agricolan aikana luettiin Rannan, Jääsken ja Äyräpään nykyiset kihlakunnat.
Missä suhteessa luonnonpalvelus on vainajainpalvelukseen, siitä ovat tutkijat eri mieltä. Tosin luonnonvoimien pelkääminen ja henkilöiminen on riippumaton vainajainpalveluksesta, mutta ilman tämän välitystä on vaikea käsittää ruuan ja juoman uhrina tarjoamista etäisille luonnonilmiöille. Ainakin suomensukuisilla kansoilla on luonnonpalvelus myöhäisempi kehitysaste.
Metsään kuolleitten hengistä on helposti syntynyt metsänhaltijoita. Agricolan Liekkiä, joka "ruohot, juuret ja puut hallitsi ja senkaltaiset muut", on metsään kätketyn sikiön sielu, joka virvatulena pimeällä näyttäytyy. Hiisi, joka "metsä-eläjistä soi voiton", esiintyy Agricolan suomennoksissa myös paikallisena, pyhää metsistöä merkitsevänä, joka merkitys sillä on vielä viron kielessä. Jos otamme huomioon, että useat uhrimetsät ovat alkuperäisin kalmistoja [vrt. myös eräässä loitsijan luvussa: "Minä nostan nukkuvia, pellon alle peitetyitä, Hiien alle heitetyitä">[ tai vanhoja asuinpaikkoja, voimme Hiidessä nähdä pyhäkön haltijana kunnioitetun esivanhemman. Hiiden väestä on Länsi-Suomessa osittain sama käsitys kuin vainajista. Vaan tavallisesti Hiidet esiintyvät entisajan eläjinä, jättiläisinä Agricolan mainitsemain Kalevan poikain rinnalla, jotka "niityt ja muut löit". Vasta kristillisestä vaikutuksesta on Hiisi sekä persoonallisena että paikallisena (mene Hiiteen) saanut pahan merkityksen. Hittavainen, joka "toi jänikset pensaasta", on mahdollisesti johdannainen Hiiden toisintomuodosta Hitto.
Vainajainpalvelusta aivan lähellä on karhunpalvelus, kuten karhunpeijaismenoista lappalaisilla ja suomalaisilla ilmenee. Alkuansa itse karhua tarkoittavasta metsän isännästä irroittautui erityinen metsäneläinten haltija; loitsuissa esiintyy metsän kuningas molemmissa merkityksissä, toisinaan samassa kirjaanpanossakin. Tapio, joka "metsästä pyydykset soi", esiintyy runoissa paikallisilla kertosanoilla: metsä, korpi, lehto, eikä Juslenius tiedäkään sille muuta merkitystä kuin metsän. E.A. Tunkelon arvelun mukaan Tapio voisi johtua virolaisesta sanasta taba (lukko), samoin kuin ansio sanasta ansa, ja merkitä siis pyydysaluetta. Siihen viittaisivat myös Tapion määräyssanat runoissa: risuntäytinen, tarhantäytinen. Samoin Virankannos, joka "kauran kaitsi", ei ole ollut muuta kuin kanto, jolle on asetettu virka s.o. sadin; sitä vastaava Viran akka on Suomen lappalaisilla ollut metsästyksen jumalana.
Täysin persoonalliset metsänhaltijain nimet ilmestyvät vasta katolisella ajalla, jolloin pyhimyksistä Katrinaa, Annaa ja Yrjänää on rukoiltu karjan suojelijoina ja metsän viljan vartijoina. Metsän piian, Tapion tytön yleinen nimitys loitsuissa on Annikki. Tilapäisesti Tapion neidon nimenä tavattava Tellervo on alkusoinnun aiheuttama väännös Pellervosta, joka joskus Tapion poikana esiintyy Nyyrikin ohella. Viimeksimainitun naisellinen pääte -kki ei voi olla alkuperäinen; toisintomuodoista arvaten on se runomitan vaatima pitennys muotoa Nyrki. Tämä, samoin kuin Agricolan Nyrckes, joka "oravat antoi metsästä", ei liene muuta kuin Jyrki eli Yrjänä (vrt. nyrkkä = jyrkkä). Mielikki metsän miniänä tai emäntänä on Annikin mukaan laatusanasta mieluisa muodostunut runollinen nimitys.
Vedenhaltijoiksi ovat veteen hukkuneitten henget luonnollisesti muuntuneet. Aikaisemmin on eri järvillä ja joilla ollut kullakin oma haltijansa. Vasta myöhemmin on niistä kehittynyt yleinen vedenjumala, karjalaisilla nimetön Veden emä, joka "vei kalat verkkoon", ja hämäläisillä Ahti, joka "vedestä kaloja toi". Onko Ahtikaan alkuansa nimi, on epätietoista, sillä veden ja meren Ahdin ohella tavataan runoissa myös tuulen, metsän ja maan Ahti, josta saattaisi päättää Ahti sanan merkinneen yleensä haltijaa. Ahdin puolisona joskus harvoin esiintyvä Vellamo eli Vellimys ei ole muuta kuin runollinen muodostus veden määräsanasta vellova. Varsinainen vedenjumalan nimitys on sitä vastoin (V)Äinämöinen, joka "virret takoi". Väinä merkitsee suvantoa joen suussa, johon myös Väinämöisen kertosana runoissa Suvantolainen viittaa. Hänen virsiseppyytensä on verrattava ruotsalaisten Näkin soitannollisuuteen. Väinämöinen on verrattain myöhään skandinaavisen vaikutuksen alaisessa Länsi-Suomessa muodostunut jumaluusolento ja vasta runojen mukana levinnyt Itä-Suomeen, jossa hänet on tehty inhimilliseksi tietäjäksi ja loitsijaksi.
Kasvullisuuden jumala suomalaisilla on ollut Sämpsä, jolla runoissa on lisänimenä Pellervo. Sämpsä on germanilainen lainasana ja merkitsee metsäkaislaa. Sämpsä- eli sämpsykkä-heinää on kevään esikoisena, joka lumen sulattua ennen muita ruohoja maasta ilmestyy, Inkerissä elukoille rehuksi koottu. Pellervo tarkoittaa Inkerin runoissa pellavaa, vaan saattaisi sen myös selittää johdannaiseksi pelto sanasta. Sämpsän noutaa maita kylvämään, talvipojan turhaan yritettyä, suvi- eli kesäpoika. Sämpsän kuvaillaan asuvan merensaarella ja makaavan jyvälaivassa tai ajelevan kirjavassa korjassa oma emo puolisona rinnallaan. Yhtäläisesti kerrotaan svealaisten Freyr-jumalasta. Tämän kuva ajeli vaunuissa ympäri maata nuori papitar puolisona rinnallaan; joka paikassa oli heille valmistettuna uhripitoja hyvän vuodentulon toivossa. Freyr-jumalan isä, Njordr, myöskin viljavuoden edustaja ja vaunujumala, vaikka merenkulun haltijaksi erikoistunut, johtuu saksalaisten "maa-emosta", Nerthus-jumalattaresta, joka asui merensaarella ja jota miespappi kuljetti vaunuissa ympäri. Oikeastaan on tässä palveltu kahta kasvullisuudenjumalaa, miespuolista ja naispuolista, joita on ajateltu pojan ja äidin, vaan samalla puolisojen suhteessa toisiinsa; suomalaisessa runossa alkuperäinen käsitys vielä selvänä kuvastuu. Agricolan Pellon Pekko, joka "ohran kasvun soi", on ehkä yhdistettävä Viron kreikanuskoisten setukaisten palvelemaan Peko-jumalaan. Tämän kuva, osuuskunnan yhteisesti omistama, on ollut vahasta valettu ja kolmivuotisenkin lapsen kokoinen; sitä on säilytetty osakkaista vuosittain valitun hoitajan viljalaarissa ja kylvön aikana käytetty pellolla. Rongoteus, joka "ruista antoi", on kenties sama kuin loitsuissa ilmaantuva Rukotivo ja mahdollisesti germanilainen laina (skand. rugr ruis, tivar jumalat). [Agricolan maanviljelysjumalista on vielä Köndös, joka "huhdat ja pellot teki", — ellei se tarkoittane huuhdalla käypää kontiota — selitystä vailla.]
Skandinaavilaisten ukkosenjumalasta Thorista johtunut on hämäläisten Turisas (Tur isänen), joka "antoi voiton sodasta". Vapautensa puolesta taistelevien virolaisten sotahuuto kuului Tar-avita ja kansan muistossa on säilynyt Tar isa. Karjalaiset nimittivät häntä pelkästänsä Ukoksi tai Äijäksi. Runoissa on edellinen enimmiten sulautunut kristilliseen Isään ja Ylijumalaan, vaan jälkimäinen samoin kuin Viron puolella (äikene ukkoseen ja äijo Hiiteen) muuntunut paholaisen nimitykseksi. Viimeksimainitun kohtalon alaisiksi ovat joutuneet liettualaisten ja venäläisten ukkosenjumalia Perkunas ja Perun vastaavat perkele ja piru; perckun nool esiintyy vielä 1600-luvulla vironkielen sanakirjassa ukkosenvaajaa merkitsevänä.
Ukon maljan juominen kevätkylvön aikana Ukon vakan haettua, jota Agricola kuvailee, mainiten naistenkin siinä tilaisuudessa juopuneen, oli vielä hänen aikanaan voimassa. V. 1545 valittavat Savon talonpojat heitä siitä sakotetun, että olivat juoneet Thordns gildhe. Tapa on skandinaavilainen samoin kuin Ukon puolison nimitys Agricolan säkeissä: "Kuin Rauni Ukon naini härskyi, jalosti Ukoi pohjasti pärskyi, se siis antoi ilman ja vuodentulon". Suomen lappalaisilla on tavattu Ukon naisena Raudna, joka myös merkitsee pihlajaa: hänelle olivat pyhitetyt pihlajat, joita hänen luolainsa tienoilla runsaasti kasvoi. Tämän johdosta on E.N. Setälä yhdistänyt Raunin ruotsin sanaan rönn pihlaja.
Lappalaiset ovat skandinaaveilta lainanneet paitsi Thorin ja Freyn myös Njordin mainitussa erikoisemmassa merenkulunjumalan merkityksessä nimellä Bieka galles (tuulen mies). Tämän asemesta näemme erään puolisuomalaisen lappalaisnoidan rummulla kuvattuna Ilmaris nimisen, myrskyn ja pahan sään haltijan.
Aivan yhtäläisenä jumaluusolentona Agricolalla "Ilmarinen rauhan ja ilman te[k]i ja matkamiehet edesvei." Ilmaria äänteellisesti täysin vastaava Inmar on votjakeilla kohonnut korkeimman jumalan asemaan nähtävästi muhammedilaisten ja kristittyjen naapurien vaikutuksesta. Samasta syystä ostjakkien aikaisempi ilmanhaltija Iitem, jota ei näytä uhreilla ja rukouksilla kunnioitetun, nykyään esiintyy taivaanjumalana, maaihnanhaltijana, joka etupäässä eteläosissa aluetta jo on uskonnollisten palvelusmenojen esineeksi tullut. Jos nimien samuudesta päättäen uskaltaa olettaa suomalais-ugrilaisille kansoille yhteisen ilmanhaltijan, niin tämä lienee käsitettävä germanilaisen Wodanin eli Odinin kaltaiseksi, joka oli alkuansa ilmassa liikkuvien vainajien johtaja ja vasta myöhemmin kehittyi erityisessä Valhallassa asuvaksi ylijumalaksi.
Auringonpalveluskaan ei ole suomensukuisilla kansoilla alkuperäinen; lappalaiset ovat sen myöhemmin skandinaaveilta oppineet. Päivätär ja Kuutar runoissamme, samoin kuin enimmät -tar päätteiset nimet, ovat puhtaasti runollisia henkilöimisiä, joilla ei ole pakanallisen uskontomme kanssa mitään tekemistä. Kuunpalvelusta eivät todista Agricolan säkeet: "Rahkoi kuun mustaksi jakoi" ja "Kapeet myös heiltä kuun söit". Ne vaan viittaavat taikauskoiseen käsitykseen kuun pilkuista ja pimennyksistä. Uskoa kuuta nieleviin kapeisiin eli eläimiin tavataan skandinaaveillakin. Rahko merkitsee rohtumaa, joka kuun kasvot näyttää pilanneen; että sen on kuvailtu tapahtuneen kuumetaudissa, osottaa Gananderin painattama loitsu, joka alkaa: "Kuume ennen kuun kehitti."
Taivaanpalvelusta on tahdottu nähdä sanassa Jumala, joka tsheremisseilläkin tavataan muodossa juma. Viime aikoina on koetettu osottaa, että se on indoiraanilainen lainasana, joka on merkinnyt taivasta. Toiselta puolen on arveltu, että juma voisi olla alkuperäinen suomalais-ugrilainen sana, sama kuin vogulin jomas ja unkarin jo, hyvä. Merkityksen kehitykseen nähden olisi verrattava venäläisten jumalannimitys bog ja laatusana bogatyi pohatta, rikas. Juma-la siis osoittaisi hyvän, onnen omistajaa, onnellista ja tarkoittaisi alkuansa arvattavasti vainajaa, siitä yleensä jumaluusolentoa ja viimein ainoaa Jumalaa kristillisessä merkityksessä.
Taivaan korkeudet eivät näy pakanallisissa esi-isissämme herättäneen ajatusta jumaluudesta. Manalaisiin liittyy heidän alkuperäinen käsityksensä henkiolennoista. Kuoleman arvoitus on kuolemattomuuden käsitteeseen heidät johtanut.
(Kaarle Krohn. Oma maa.)