VAINAJIA PALVELEMASSA.
Kevätkalaan ovat menneet kaikki miehet, etäisten selkien saariin soutaneet, orjatytöt apuna airoja kiskomassa. Siellä kutuaikoja ja kalain nousua alavesistä kaiken kevättä odottavat, nuottaa vetävät, verkkoja laskevat, koukkuja pitävät ja saaliin siivottua sen päivänpaisteessa talven varaksi kuivaavat.
Mutta kotokylään ovat jääneet naiset lehmiä laitumelle laskemaan, taikoja tekemään ja karjan onneksi kotihaltijoille uhraamaan.
Ilpolan karja on paras kylässä, suurempi kuin tietäjän talossa Panulassa itsessäänkään ja llpotar on heimon naisista karjataikain tekijä taitavin. Panu hänelle joka kevät uudet taiat neuvoo ja kaikki kylän naiset niitä häneltä tietämään.
Urvon aamuna varhain saapuvat kylän naiset neuvoja saamaan. Kuin kutsuvieraina parhaina vastaanottaa heidät llpotar, katettu on pöytä, kukkuranaan on piiraita, rieskoja ja meheviä kakkuja, voita, lihaa, kalaa ja simaa. Vaan on tuomisensa tulleillakin, millä vakkanen voita, millä tuohipullollinen suoloja, harvinaisia ja kallisarvoisia, millä mytty sämpylälämpöisiä, eräällä käärö Saksan verkaa, toisilla sukkia, paitoja, nauhoja ja lahjoja kaikellaisia.
Arvokkaasti ja armollisesti ottaa Ilpotar vastaan vieraansa, pöytään istuttaa ja syömään ja juomaan kehottelee eikä ole tietävinään, mitä varten tulivat.
— Iloinen on emännän mieli, kun vieras taloon tulee, — puhelee hän. Harvoin tulette, usein ohi kulette. Eihän ole isot tarjouksetkaan, mutta sen antaa talo, minkä taitaa… istukaatte, ottakaatte!
— Useinhan käymme, aina on Ilpolaan asiaa, aina ovat tarjoukset toisiaan paremmat, — mairittelee emännistä ensimäinen.
— Aina ovat naapurit tervetulleet, — sanoo Ilpotar uudelleen. Aina asian kanssa, vielä enemmän ilman.
Iskevät silloin toiset silmää sille, joka ensin puhui, ja hän virkkaa:
— Tulimme taas tietämään, mitä meille, Ilpotar, neuvoa tahtonet: taikoja tämän kesäisiä… viisauttasi karjamme varaukseksi… oppia oikein laitumelle laskeaksemme… Et liene altis tällä erällä antamaan, toiste tulemme, tiedustelemme.
— Mitäpä minun tiedoistani. Vähät vaimon viisaudesta, vähät naisen neuvonnasta. Vaan kun siihen tyytynette, minkä muilta olen kuullut…
— Aina apu tiedoistasi, aina teho taioistasi.
Kun oli syötellyt ja juotellut vieraansa, virkkoi Ilpotar:
— Tähdelliset ovat taiat tänä vuonna, paljon on vaaroja väijymässä… kirkon uhat, Lapin vihat, salataudit ja käärmeet, eikä tiedä Tapiotakaan taata, ei koiriaan, ei kontioitaan…
— Neuvo taika, avokorvin kuuntelemme.
— Tehkää muut, miten tahtonette, näin minä teen, en tiedä, tehoneeko.
Otan tuohisen, puun mallon päivättömältä puolelta kiskotun…
— Ei ole minulla semmoista tuohista…
— Saanet minulta, kun tahtonet.. Panen siihen jokaisen laitumelle laskettavan lehmän maitoa, kiuluun katsomatta lypsettyä.
— Ei toki saa kiuluun katsoa, siitä tehonsa menettäisi.
— Vaan mitenkäs?
— Asetut pystypolveen, helmat polviin nostettuina ja katsot lehmäin jalkain väliin.
— Niinpä niin, sehän on vanha lypsytaika.
— Vaikk' onkin, niin hyvä on, ett'et unohda sitä, muuten elä lähde alkuunkaan. No, kun olet lypsänyt, niin nyhtäse joka lehmästä kolme karvaa.
— Mistä paikasta?
— Korvain välistä, hännän juuresta ja vasemman jalan vuohisesta. Ota sitten tuhkaa kolmelta tulisijalta, kodasta, sannasta ja riihestä.
— Auta armias, kun riihen tuhkan lipeeksi keitin!
— Saat meidän riihestä, siellä on. Riputa tuhkaa maitoon ja mene maidon kanssa laitumelle, kierrä laidun niin kauvatse kuin et enää tahdo lehmiä edemmä kulkemaan ja riputa maitoa maahan aina vähän matkan päähän. Jos et yhtenä päivänä ehdi, kule kahtena. Kun olet kierretyksi saanut ja heti kierrettyäsi lasket lehmäsi, pysyvät koko kesän siinä kierroksessa, jossa ei peto pure eikä pysty taudinkaan hammas.
— Eikö muuta tarvita?
— Teen minä vielä toisenkin, tehnette tekin, kun tahtonette: otan kolme kukon virkahöyhentä ja käärin ne kellojen kantimeen. Panen suurusjuomaa astiaan ja siihen kellot kantimineen ja yhtä monta sirppiä ja yhtä monta viikatetta kuin on kelloja. Kuletan kirnua navetan ympäri selässäni kolme kertaa myötäpäivään ja kolme kertaa vastapäivään, asetan sitten kellot lehmäin kaulaan ja sirpit ja viikatteet navetan oven päälle. Kun kaikki lehmät ovat sitä juomaa juoneet, niin päästän kytkyestä ja lasken pihalle, ja silloin tulevat kotiin joka ilta, kohta kun aurinko alkaa mailleen painua.
Silmät pyöreinä kuuntelivat emännät tietäjänaisen puhetta.
— Oiva taioilta taikasi tuntuvat! Neuvonet vieläkin.
— Neuvo, neuvo!
Ilpotar neuvoi vielä toisiakin taikoja, neuvoi, miten paimen oli varattava, miten lehmät hyvälypsyisiksi saatavat, miten metsän peitosta päästettävät.
— Oiva taioilta taikasi tuntuvat! — ihailivat taas naiset.
— Tehoisat ovat taiatkin, vastasi Ilpotar, mutta uhrit aina tehoisammat. Miehet aina isoille haltijoille uhraavat, me pieniä lepyttäkäämme. Ei vieraan opettama taika ole oman uhrin veroinen. Kukin kotolehtoonsa antimet parhaat kantakoon.
— Joko itse uhrasit, Ilpotar?
— En vielä, vaan nyt on mieleni mennä.
— Et antane meidän mukanasi tulla?
— Ei haltija hyviä vieraita vierone.
Joka kevät kehoitti Ilpotar vieraitaan heidän omille haltijoilleen uhraamaan, mutta joka kerta oli heidän samalla tapana seurata häntä hänen uhrilehtoonsa.
Asettuivat riviin Ilpolan pihalle, Ilpotar ensimäiseksi, ja lähtivät
Ilpolan uhrilehtoon.
Kullakin talolla oli oma pieni uhrilehtonsa, mihin emäntä uhrinsa kantoi, kaikista esikoisista ensimäiset — oli ainakin pihlaja aitan takana kunnaalla, kun ei muuta ollut. Mutta suurin ja komein lehto oli Ilpolassa, parhaiten hoidettu, parhaalla paikalla ja parhailla lahjoilla varustettu. Sinne saattaa Ilpotar vieraansa läpi pienoisen metsikön, yli niityn ja siitä rantaa myöten niemen nenään, jossa on lehto valkeita koivuja, karsituita niin ylös kuin kädellä yletti, muistoksi vainajille ja heidän haltijoilleen pyhitetty. Siinä on ensiksi vanhan emännän karsikko, jo ainakin sadan vuoden vanha, sadan vuoden vanhaksi eläneen naisen muistoksi, joka emäntä oli ollut karjan kasvattaja kuulu ja jolle karjan menestykseksi jokaisesta poikineesta lehmästä kiulullinen ensimäistä juustomaitoa kaadettiin.
Siihen nyt Ilpotar ensiksi meni ja asetti kupposen maitoa puun juurelle, joka oli puhtaaksi lakaistu ja jossa oli tyven ympärillä raunio rannan kiviä. Joka kerta käydessään kantoivat naiset kukin kivensä asunnon isontamiseksi pyhälle käärmeelle ja kärpälle, joiden tiedettiin rauniossa elävän ja antimista osansa ottavan.
Vähän matkaa siitä oli toisen vanhan emäntävainajan puu, jonka karjaa ei karhu ollut koskaan repinyt, niin oli ollut taitava taikain tekijä ja niin oli osannut pitää hyvät paimenet. Sille teki Ilpotar lupauksen vasikan nahkasta, hienoimmasta ja parhaiten parkitusta, ripustamalla uudet lipokkaansa koivun oksaan, ja toiset naiset tekivät samaten.
Kolmas koivu oli ammoin sitten naimatonna kuolleen naisen muistokoivu, vanhojen Ilpojen sisaren, joka parhaat piiraat aikoinaan leipoi. Hänellä oli puunsa juurella uhripöytänä laakea kivinen paasi, johon piiraita ja sämpylöitä laskettiin kaikkien taikinain hyväksi kohota ja leipomusten hyvin onnistua.
Oli pitkä rivi puita, talouden toimissa taitaville naisille pyhitetyitä, oli eräänkin Ilpolan tyttären, nuorena kuolleen, joka oli kätevä ja kankaitten kutoja, ja hänelle uhrasivat nyt emännät oksiin ripustellen mikä päähineen, mikä esiliinan, mikä nauhan, mikä sukkaparin.
Puulta puulle kulki Ilpotar, uhria tehden ja lukujansa lukien hiljaisella hymisevällä äänellä, ja vieraat seurasivat mukana samaa tehden. Mutta kun näki vieraittensa uhreja antavan, virkkoi:
— Eihän vainajat vierailta vaatine… tyytynevät siihen, mitä oma talo antaa.
Mutta vieraat pyytämään:
— Antanethan meidänkin… ethän kadehtine, jos meitäkin muistaa, kun sinulle hyvää suo.
— Vai kadehtisinko! Enhän toki, vaikka kaikki teille antaisi eikä minulle mitään jättäisi.
— Sinulla on hyvät haltijat, sinua kuulevat, sinulle antavat, mitä tahdot, aina karjasi menestyy, aina Ilpo hyvät kaupat tekee.
— Tuoss' on minun puuni, karsimaton vielä. Sen karsivat, kun kerran kuolen.
— Ja uhrinsa uhraavat.
— Kukapa minulle…
— Jo toki kaikki sinulle, kaikkien taikain tekijälle.
— Ell'eivät maahan kaatane kaikkia pyhiä puita.
— Kukapahan toki pyhät puut maahan kaataisi?
— Kaatajat jo kirveitään hiovat. Vaarat ja vihat väijyy. Ristin haltija tänne rintamailta hiipii. Outoja aavistelen.
Paljonhan tiesi Ilpotar salaisia asioita, joita muut eivät tienneet, vielä enemmän oli tietävinään. Oli aika lähteä kotiin opittuja karjataikoja tekemään ja heittivät naiset hyvästinsä Ilpottarelle, joka jäi vielä lehtoon, omia salauhrejaan uhraamaan, joita ei muille näyttänyt.
Pienen hiekkarantaisen lahdelman pohjukassa on pihlaja, herttainen puu, jonka kellanvalkeat kukkaistertut juuri parhaallaan lemuaan levittävät. Omin käsin on Ilpotar sen siihen istuttanut ruohoiselle penkereelle ja ympärystän puhtaaksi raivannut, muistoksi pienoisen poikansa, joka nyt olisi iso ja reipas, jos olisi elää saanut. Tietäjää oli hän siitä toivonut, ne olivat olleet kaikki merkit, Panun vertaista, — vaan kateetko lienevät kaataneet, tuntematon viha tuhonnut? Usein arveli Ilpotar, miten olisi ollut varattava säilyäkseen, katui sitäkin, ett'ei salaa Kiesuksen nimeen kastattanut… tiesi hänen, eikö siten olisi salavihoja välttänyt.
Ei Ilpotar lastaan kuolleeksi luullut. Siellä luuli elelevän toisessa maailmassa, joka oli tämän näköinen, siellä se kasvoi ja varttui. Sitä vartenpa ensi alussa, sen kuoltua, kantoi uhriksi lapsen kaluja ja vaatteita ja leikkihelyjä, sitä varten suuremmaksi tultua jousia, nuolia ja kaikkia metsästysaseita; sitä rukoili itsekseen onnea antamaan ja tähän aina kyyneltensä tulvan liinaan kokosi ja liinan pihlajaan ripusti. Ei kukaan tiennyt tätä pyhättöä olevan eikä Ilpotar sitä kenellekään ilmaissut. Ei paljoa kerrallaan pyytänyt, ett'ei rasittaisi liioilla rukouksilla. Mutta yhtä aina pyysi — että takaisin tulisi, että uutena ja ehompana entistään tähän maailmaan syntyisi.
(Juhani Aho: Panu.)