HIRMUKUOLEMA.
Turun tuomiokirkon sakariston ovi aukeni äkkiä kirkkoon ja kookas papilliseen pukuun verhottu mies astui hämärään Herran huoneeseen. Hän oli Suomen piispa Hemming. Nopeasti oli hän tullut, mutta astuttuaan kirkkoon hän seisahtui. Rukoilemaan ei hän ollut tullut, vaan katseensa oli kääntynyt lähellä pääalttaria olevaan Pyhän Laurin kuoriin. Täällä kaikki kynttilät paloivat ja viimeisiä juuri sytytteli aivan valkotukkainen vanhus, jonka piispa tunsi kirkon kaniikiksi Henricus Tempiliksi. Vanhus oli noussut pienelle rahille ja kepin päähän pistetyllä pienellä kynttilällä sytytti hän alttarilla olevia korkeita äskettäin ulkomailta tuoduissa hopeisissa kynttilänjaloissa palavia kynttilöitä. Jo paloivat kaikki, hän laskeutui rahilta, siirsi sen syrjään, teki syvään ristinmerkin alttarilla olevalle lippaalle, jossa oli Pyhän Henrikin pyhäinjäännökset ja kääntyi sitten kirkkoon päin.
Tällöin näki hän äsken tulleen henkilön ja tunnettuaan hänet piispaksi hän kumarsi tälle syvään, niin syvään, että kumarasta nouseminen tuntui vanhukselle vaikealta.
Rypistetyin silmäkulmin astui piispa kaniikin eteen ja sanoi: — Miksi keskellä yötä olet sytyttänyt kaikki kynttilät palamaan alttarilla? Tavanmukaiset yökynttilät olisivat riittäneet.
— Minä odotan tänne kansaa, sanoi vanha kaniikki.
— Odotat, sanoi piispa, siis et muista, mitä olen määrännyt?
Vanhus vaikeni, katsoi vain kivipermantoon ja kädessään vielä oleva kynttilän sytyttäjä putosi maahan.
— Jumala on meitä rangaissut hirmuisella kuolemantaudilla, joka riistää toisen uhrin toisensa jälkeen, jatkoi piispa. Linnanherran kanssa olemme määränneet, että kaikki lika ja roska on kaupungissa poltettava, että suurinta puhtautta on pidettävä ja että sairaat ovat eroitettavat terveistä. Ainoastaan näin voimme pelastaa ihmiset hirmukuolemasta. Kirkko on määrätty suljettavaksi ja ihmisiä käsketty kääntymään pyhien puoleen kodeissaan. Oletko kaiken tämän unhottanut?
— En, herrani ja esimieheni, sanoi kaniikki hiljaa ja nöyrästi, mutta minä olen säälinyt heitä ja vastoin tahtoasi luvannut avata heille kirkon, jotta he saisivat anoa apua Pyhältä Henrikiltä. Sinä sanoit meneväsi Koroisiin piispantaloon. Minä en tiennyt sinun olevan täällä.
— Sinä olet rikkonut kirkon asettamat säännöt; tiedät siis, että siitä sinua kohtaa rangaistus, sanoi piispa kiivaasti.
— Minä tiedän sen ja olen valmis ottamaan sen vastaan.
— Miksi siis tämän kaiken tahdoit tehdä?
— Johan minä sen sanoin sinulle, vastasi kaniikki lempeästi, ja tällä kertaa uskaltaen katsoa kirkkailla harmailla silmillään piispaan, — minä säälin heitä, noita kuolevia ja pelastustaan etsiviä. Minun herrani ja esimieheni, elä suutu minuun siitä, ett'en ole voinut nähdä kaikkia samoilla silmillä kuin sinä. Katsohan, ihminen voi pelastaa ruumiinsa ja kuitenkin pysyä sairaana, ell'ei hänellä ole uskoa. Hän voi kuolla ja kuitenkin elää iankaikkisesti, jos hänellä on usko. Sinä olet tahtonut estää heitä pääsemästä kirkkoon, jossa heidän uskonsa saisi uutta voimaa. Minä olen sinun halpa palvelijasi ja sinä olet minun herrani ja piispani, jonka kirkko on esimiehekseni asettanut, mutta kuule kuitenkin minua, joka jo olen lähellä ihmisijän suurta rajaa ja joka ikävöitsen herrani ja jumalani luo. Paljon olet sinä tässä maassa tehnyt, jotta herran temppeli kaunistuisi ja sen kautta jumalan iankaikkinen kunnia loistoonsa tulisi, paljon olet saanut kunniaa siitä, että Birgitta rouva, jonka asioissa juuri hiljattain olit pyhän isän luona Avignonissa, sinua ystävyydellään kunnioittaa. Olethan hänessä nähnyt, mitä suuri usko saa aikaan ja kuinka jumala häntä on armoittanut antaessaan hänelle unessa ilmestyksiä. Ymmärrä nyt näitä halpoja olentoja, jotka hädässään tahtovat paeta jumalan luo ja etsivät turvaansa Herran huoneessa Pyhän Henrikin lippaan luona.
— Taitavasti osaat, Henricus Tempil, sanasi asettaa, lausui piispa, ja ovelasti riistät vastustuksen minun käsistäni. Mutta kuitenkin täytyy meidän tässä asiassa toimia toisin kuin nyt ajattelet. Katso tautia, joka maata vitsoo, seuraa, miten se leviää, niin näet, että lopetat koko kaupungin, jos päästät ihmiset kirkkoon. Jokainen, joka lähestyy tällaista sairasta, saa itse taudin, jokainen, joka koskettaa esineeseen, mikä tällaisella kuolleella on ollut, näkee ruumiinsa kohta täyttyvän paiseilla ja kuoleman leimanneen hänetkin. Asetu kirkon portaille, vihmo heitä pyhällä vedellä, jotta kansa saisi lohdutuksensa, mutta elä päästä heitä Herran huoneeseen, sillä täällä he kaikki saavat kuoleman.
— Herrani ja esimieheni, sinä puhut viisaasti, mutta yhden asian olet unohtanut. Sinun ei pidä astua yksinkertaisen uskon tielle.
Piispa katsoi pitkään vanhuksen kirkkaisiin silmiin, joissa kyyneleet välkkyivät. Hän taputti vanhusta hiljaa olalle ja sanoi:
— Herra sinua palkitkoon suuren laupiaan sydämmesi tähden.
Hän aikoi jatkaa, kun korvansa eroittivat omituista ääntä ulkoa.
Se oli kummallista kumeaa jyskytystä, epätasaista ja kaamoittavaa ja sen ohella kuului valittavia ääniä.
— Mitä se on? kysyi piispa.
— He saapuvat, vastasi kaniikki.
— Mikä on tuo kumea ääni, aivan kuin hiljaa jyskytettäisiin arkkuun?
— Minä menen katsomaan.
Vanhus aikoi kiiruhtaa kirkon ovea kohden, kun piispa hänet pidätti ja sanoi:
— Elä mene! Ovea ei avata. Sammuta alttarin kynttilät, jotta he eivät näkisi valoa ikkunoista. Minä menen puhumaan heille oven läpi.
Nopeasti astui piispa kirkon suurta ovea kohti ja kaniikki meni Pyhän Laurin kuoriin sammuttamaan kynttilöitä. Mutta hän ei tätä tehnytkään, vaan jäi kuuntelemaan, mitä piispansa aikoi puhua ulkona oleville.
— Kuka siellä? kysyi Hemming piispa ja hänen äänensä kaikui voimakkaana kirkon holvissa.
— Me olemme tulleet rukoilemaan Pyhän Henrikin lippaan luona, niinkuin meille lupasit, kuului ääni oven takaa.
— Mitä kaniikki on luvannut, sen piispa kieltää, sanoi Hemming.
Hetkisen oli oven takana hiljaista tämän lauseen jälkeen, sitten kuului miehen ääni:
— Me tahdomme tulla kirkkoon, meidän täytyy sinne päästä!
Samassa kuului kumea jysähdys oveen.
— Kirkon kirous seuraa sitä, joka väkisin tunkeutuu Herran huoneeseen! huusi piispa.
Mutta hänen äänensä hukkui kumeaan jyskeeseen. Ensin kuului säännöllisesti palaava lyönti, aivan kuin hirrellä olisi oveen isketty, sitten kuului toinen tämän rinnalla, kohta kolmas ja neljäs. Vahva tammiovi tärisi ja suuri rautalukko vinkui ja saranat narskuivat. Yhä tiheämpään osuivat iskut, voimakkaimmin sille kohtaa, missä lukko oli. Jo erkani määrly, kohta toinen ja piispa huomasi oven pian aukenevan. Hän kiirehti kirkon perälle pääkuoriin asti, sulkien ristikon, joka sen eroitti muusta kirkosta. Paksun tammioven takaa kuului jysähdysten ohella ääniä, yhä voimakkaammin ja yhä kiihkeämmin. Äkkiä ovi ponnahti selälleen, lyödä jysähti seinään. Ja silloin oli äkkiä kaikki jälleen hiljaista.
Kansa, joka väkivalloin oli oven murtanut, arkaili sen auettua. Mutta ensimäisinä olleet astuivat sisään. Ja silloin piispa kalpeni katsellessaan heitä. Monet olivat laatineet suuria ristejä puusta ja niitä he kantoivat selässään. Näillä he olivat kirkon oven murtaneet. Muuan kookas mies, varmaankin se, joka kiivaimmin oli iskenyt, horjui ristiään kantaen ensimäisenä eteenpäin. Kun hän oli muutaman askeleen astunut, pettivät hänen voimansa ja hän vaipui ensin polvilleen ja sitten suulleen maahan, jolloin risti toisella sivuhaarallaan jysähti kirkon kivipermantoon ja sen kumahdus kaikui holvissa. Mutta kukaan ei häntä mennyt auttamaan. Muutamat astuivat hänen ohitsensa, pari hänen ylitsensäkin ja joukko terveitä ja sairaita alkoi liikkua Pyhän Laurin alttaria kohden. Pian ensimäiset laskeutuivat polvilleen ja sitä seurasivat muutkin. Terveet matelivat eteenpäin koko ajan hymisten rukouksia ja sairaat takertuivat heihin ja valittaen pyysivät heiltä apua.
Vavisten katseli piispa alttarilta tätä tummaa hämärässä liikkuvaa joukkoa, joka lainehti hiljaa eteenpäin. Siellä täällä kohosi risti muun joukon yläpuolelle ja kuului kumeaa jysähtelyä, kun kaksi sellaista liikahtaessaan kolahti yhteen. Mutta rauhallisena ja tyynenä seisoi vanha Henricus kädet ristissä alttarin edessä, jolla oli Pyhän Henrikin lipas, ja autuaallinen hymy oli hänen huulillaan. Ja kun kansa oli tullut hänen lähelleen, ojensi hän kätensä tämän joukon yli ja siunasi heitä.
Rautainen aita eroitti Pyhän Laurin kuorin muusta kirkosta, tämän ristikon rautojen läpi monet käsiään ojensivat pyhää lipasta kohti. Ja vanhus kääntyi alttarille päin, otti kauniisti kirjaillun vaatteen käsiinsä, jotta ei paljailla käsillään koskettaisi pyhään esineeseen ja nosti alttarilta lippaan. Ja kun hän jälleen kääntyi kansan puoleen astui hän aivan ristikon luo, ja ojensi lippaan niin, että lähinnä olevat saattoivat sitä suudella. Pääalttarin ristikon takaa piispa tätä katsoi ja tietämättään mitä hän teki hänkin vaipui polvilleen ja löi otsansa kirkon lattiaan.
Polvillaan oli kansa ristikon takana, mutta muuan nuori tyttö oli noussut seisomaan ja piteli käsillään kiinni ristikosta, jotta ei kaatuisi, sillä hänen silmänsä harhailivat ja jalkansa horjuivat ja hänen kasvoillaan ja käsissään oli suuria tummia pilkkuja. Kun lipas tuli hänen kohdalleen, kokosi hän viimeiset voimansa, suuteli sitä. Äkkiä kädet erkaantuivat, hän kirkaisi:
— Minä olen terve, minä olen terve!
Ja tämän sanottuaan hän kaatui taapäin ja toiset ottivat hänet vastaan ja laskivat lattialle. Ja kaikkien rinnasta pääsi iloinen huudahdus:
— Ihme! Ihme! Pyhä on tehnyt ihmeen!
Silloin piispa nosti päänsä, kohosi seisaalleen ja katsoi kurotetuin kauloin Pyhän Laurin kuoriin päin. Hänen ja kaniikin katseet yhtyivät ja piispa luki vanhan Henricuksen silmistä suuren ilon.
Piispan teki mieli huutaa, että ihmiset pettivät itseään, ett'ei tässä ollut mitään totta, että tytön huudahdus oli ollut vain viimeinen kuolonkamppailu. Mutta oli aivan kuin jokin voima olisi tukkinut hänen suunsa, hän ei voinut päästää ääntäkään. Hän teki ristinmerkin alttarille päin, polvistui ja hiipi sakastin kautta pois, ihmisten riemuhuutojen soidessa korvissaan.
Päiväksi valkeneva kesäyö verhosi kaupunkia. Piispa ei nähnyt taivaan ihmeellistä kauneutta, ei huomannut ihmisiä, jotka hänen ohitse kulkiessaan paljastivat päänsä ja odottivat hänen siunaustaan. Hän asteli vain eteenpäin tietämättä minne. Kun hän oli päässyt ulkopuolelle kaupunkia, istahti hän eräälle mäen töyrylle. Hän painoi päänsä käsiinsä ja istui kauan mietteissään. Kun hän kasvonsa kohotti, katseli hän luontoa. Kaikki oli kellastunutta ja kuollutta, sillä kesä oli ollut kovin helteinen eikä vettä ollut satanut pitkään aikaan. Aamuilmassa hän tunsi omituista löyhkää. Lähellä oli talo, hän suuntasi sinnepäin katseensa ja näki, miten sen pihalla makasi ruumiita, ja kun hän terästi katsettaan, huomasi hän, miten linnut istuivat niiden kasvoilla ja nokkivat silmiä. Pellolla, jota ei kukaan ollut leikannut, käveli karjaa ja söi tuleentunutta ruista. Hän kuuli erään lehmän surkeasti ammuvan. Sen utareet olivat täynnä, eikä missään ollut lypsäjää.
Silloin piispa nousi paikaltaan, astui eläimen luo ja ottaen piispanhatun päästään alkoi siihen lypsää. Ja lehmä seisoi liikkumatta paikallaan, silloin tällöin vain kääntäen päänsä tuntiessaan oudon lypsäjän.
Ja kantaen lakkiaan, jossa maito hiljaa lainehteli, hän kohtasi tien vieressä kuolevan miehen, joka anoi juotavaa. Ja piispa kumartui hänen puoleensa, nosti kuolevan pään polvensa nojaan ja virvoitti häntä maidolla. Eikä hän sinä hetkenä kuolemaa ja taudin vaaraa pelännyt.
Pitkälle oli päivä jo kulunut, kun hän taas palasi tuomiokirkkoon ja astui sakastin kautta sisään. Kirkko oli tyhjä. Permannolla vain virui joukko ruumiita, joita muuan mies, jolla oli kasvojen edessä peite ja käsissään nahkakintaat, kuletti kirkosta pois iskien heihin pitkän kepin päässä olevalla koukulla ja laahaten ne sitten ovesta ulos.
Mutta pyhän Laurin kuorissa oli alttarin edessä vanha kaniikki polvillaan rukoukseen vaipuneena. Piispa astui hiljaa kuoria kohden, avasi ristikon ja polvistui vanhuksen viereen.
— Herra, Herra, sanoi hän kohottaen kasvonsa taivasta kohden, olet opettanut minut ymmärtämään, kuinka vähän ihmistä hyödyttää ruumiinsa säilyttäminen, jos hän menettää sielunsa.
Jalmari Finne.