KAKSI MADONNAA.
Piispantalon portista tuiskahti turulle pienehkö mies, vanha miehen käkkyrä.
Olivat jo kumarasillaan ukon hartiat, mutta ketterästi hän käydä tuiversi, niin että heiskahtelivat vain tummahkon porvariskauhtanan liepeet ihonmukaisia housuja vasten. Tiuhaan pistättivät syyspäivän lämmittämää tanhuaa kurpposet, joiden ruojut ylettivät nipinnapin nilkkaan. Tiuhaan nyökähteli uurreotsainen pää, pannen tasalatvaksi leikatun tumman tukan hepsahtelemaan, ja kun hän Kirkkoturun kaakkoisesta kainalosta käännähti Napaturunkatua itäänpäin, jännittyi hänen käsivartensa koukkuun ikäänkuin temmaistakseen askelille vinhempaa vauhtia.
… Aina se piispa vanhus kutsui juuri hänet todistamaan papereitaan, lahja- ja kauppakirjojaan! Olisi väliin saanut muitakin kiskoa työstään, keskellä kaunista arkipäivää! Mutta ei kai pitänyt muiden nimeä niin pätevänä… ja kukapa muuten hänen armolleen maallikoista lie ollutkaan yhtä likeinen… hänhän kuului melkein hengellisiin, ja asuikin niin lähellä…
Vanhan miehen ajatukset pyörähtivät aprikoimaan, minkä pyhimyksen sielunpäivän lahjakirjassa oli mainittu tänään olevan. Latinankielinen paperi oli hänelle muuten silkkaa latinaa — nämä kotikielet hänelle riittivät, vaikka tuli saksojen sanoissakin vähin toimeen — mutta datumeista oli hän hieman perillä latinaksikin. Ilman piispan documentumejakin muisti hän, että nyt oli muuan lokakuun päivistä anno Domini 1365, mutta aprikoimallakaan ei hänelle tällä kertaa valennut, minkä oudon pyhimyksen nimen vanhus oli suustaan pudottanut; se oli niin hämmentynyt latinan jangerruksen sekaan.
Aprikoidessaan oli hän käydä tuivertanut pyhän Yrjänän talon aitovartta pitkin, välittämättä vähääkään vasemmalla houkuttelevista Napaturun puotiluukuista. Katu, joka oli vain Yrjänän talon kaalimaan pituinen, päättyi pian, ja ukko oli joutunut piispan peltojen reunaan, missä kohosi kadun päässä muutamia turvekattoisia puutupia piispan alueella. Siinä hän äkkipäätään pysähtyi muutaman sellaisen pikku talon eteen ja jäi siihen katselemaan leveää honkalautaa, joka oli naulattu miehen päätä korkeammalle tuvan päätyseinään.
Tähän tauluun oli viheriäiselle pohjalle maalattu kultakirjaimilla nimi: "Conradus Pictor", joka kimmelsi silmää kiehtovana aamupäivän säteissä. Itse hän oli sen maalannut; ristimänimensä jälkeen oli hän liikanimekseen saanut tuon "pictorin" piispan papereista jo kolmisenkymmentä vuotta sitten, ja se merkitsi hänen maalarinammattiaan. Mutta nimensä viereen oli hän samoin kultavärillä maalannut hymyilevän pyhän äidin kuvan, latinaa lukemattomillekin julistamaan, että Konradus mestari oli valmis maalaamaan ja puusta vuolemaan pyhimyskuvia kirkkoihin ja muitakin kuvia, jos ehti ja haluttiin.
Tämä tuttu kuva oli silmiin vilahtaessaan herättänyt hänen mielessään himmeän tunnehäivähdyksen, joka yht'äkkiä kohotti hänen tuiman totisille kasvoilleen lämpimämmän ja kirkkaamman ilmeen. Päivänsäteet näyttivät ikäänkuin hyväilevän kuvaa ja taittuvan pyhimyskehäksi sen ympärille. Ja vanhus tunsi sydämessään tuulahduksen menneiltä ajoilta, jolloin vielä oli päivänpaistetta hänenkin elämässään.
Konradus mestarin tupaan astui tuttu vieras, lautamies Junu Tukka Perniöstä. Mestari arvasi, että hän tuli perniöläisten tilaamaa pyhää kaappineitsyttä tiedustamaan.
Lautamies siristeli silmiään tultuaan syysillan hämärästä päresoihdun loimoon, toivotti hyvää iltaa ja törkki raskain askelin sivupenkille istumaan. Siihen tuli hänelle pistämään kättä talonväki järjestään, ensin mestari ketterin askelin, sitten kisälli ja lopuksi tytär päresoihtu kädessään. Vieras sai jäädä siihen istumaan, Konradus ukko meni tuvan perälle vuoleksimaan ristiinnaulittua vapahtajaa, joka hänellä oli tekeillä, hänen apulaisensa Anu siveli viimeistä rusopunaa neitsytäidin huulille ja hänen tyttärensä Anni näytti heille molemmille valkeaa.
— Mitäs lautamiehelle kuuluu? kysäisi Konradus, vuolaisten vahvan lastun ristiuhrin korvalliselta.
— Mitäpä sinne sydänmaille, tuumi lautamies. Viikkomarkkinoille tulin, mutta kallista on suola ja kaikki, ja vähän saa maanmies nahoistaan ja turkiksistaan.
— He, älyätkös sinäkin, Junu ukko! ärähti Konradus mestari ja unohti vuolaisemansa lastun ristinkiesuksen ohimoon törröttämään. — Saksat ne nykyään hinnat määräävät, ja ilmaiseksi he meiltä nylkevät kaiken, tuimiltaan saamme syödä nauriimme ja ohrakakkaramme.
— Saksatko heidät määräillevät? kysäisi lautamies ja vilkaisi suurin silmin leikkotukkansa alta.
— No, kukas sitten! Saksoja vilisee kaupungit täynnä kuin kirjavia kissoja.
— Niin, tänäänkin sanovat neljä saksanlaivaa rantautuneen kaupunkiin.
— Harva päivä niitä tulematta on, vaikka kaupunginlaki kieltää kestien rehkimisen täällä näin syysmyöhään.
— Kieltääkö?
— Syysmaariaan päättyi heidän kauppalupansa.
— No mitenkäs he sitten —?
— Viis he Maunu Liehakon laista välittävät. Hansalaisilla on sääntönä päättää purjehduskautensa vasta martinpäivänä, ja siihen asti he täällä äytäröivät.
— Ettäkö hansanlait pannaan meilläkin voimaan! puuskahti lautamies tuohtuneena.
— Kunpa saksankissat, hyväkkäät, täällä vieraassa maassa aina välittäisivät edes omistakaan laeistaan! Monet tulevat ja menevät vielä Martin kantapäillä, jos meri auki rakoilee, jopa talvehtivatkin tänne koijineen.
— Mutta eikö esivalta —?
— Esivalta on sekin samaa luuta ja lihaa, saksoilla on valta kuningaskruunua myöten!
— Mutta miten ihmeellä omat herrat ovat päästäneet nyörit käsistään?
— Nekö nyt olisivat pystyneet itseäänkään pihdissä pitämään! Rauhattomuudessaan heittelivät Maunu Liehakkoa ja hänen molempia poikiaan vuoronperään milloin valtaistuimelle, milloin vankityrmään ja minkä minnekin, kunnes lopulta saivat itse ottaa pakopötkän koko maasta. Palatessaan sitten toivat tämän saksakuninkaan entistä kuningashuonetta kukistamaan.
— Ja saivat tuoda noin vain tuontuostaan?
— Kukas esti! Valtaherrat itse toivat, saksaporvarit ottivat avosylin vastaan ja piispat hieroivat kauppoja voittajan kanssa. Täällä Turun linnassa kyllä Narve herra teki pystyn. Surmansa sai Niilo Tuurenpoika, entinen laamannimme, jonka uusi kuningas lähetti linnaa anastamaan. Kuningas tuli itse viime syksynä, mutta koko pakkastalven sai värjötellä, vieläpä hikoilla kesänkin loppukorvilleen linnaa piirittäessään, vaikka saksaporvarit panivat parastaan ja itse piispa vanhuskin taipui —
— Piispakin!
— Niin, suuret edut kuuluu Albrekt kuningas luvanneen kirkolle, otti sen suojelukseensa tiluksineen päivineen, myönsi erivapaudet piispan asemiehille, palvelijoille, kalastajille ja sepällekin —
— Ja antoi kyytiä meille saloneläjille, jos niskuroimme kirkon kymmenyksiä maksaessamme. Kyllä ymmärretään… onhan kuningas ottanut piispan nahkatihunnit kantaakseenkin samalla kertaa kuin kiskoo omat veronahkansa, kertoi Junu lautamies.
— Niin, niin, siten on saatu maa alistumaan mahtajineen. Tässä kesällä sai saksakuningas vihdoin linnankin haltuunsa ja lähtiessään pisti saksalaisen Dotzenin Ernstin linnanvoudiksi. Saksoja ja heidän kätyreitään tupataan kaikkiin tärkeimpiin virkapaikkoihin. Piispana meillä vielä on hyvä Hemming vanhus, mutta antaahan hänen päänsä vaipua, niin saadaan nähdä, eikö Hartmannus saksan poika, tämä nykyinen Henricus rovasti, kapua piispanistuimelle. Sitä se lautapää vain kärkkyy, mies pönäkkä kuin pylväs! Entinen rovasti, Elavus vainaja, toki tuli kuvaniekankin majaan, monet illat täällä istui, monet oluet joi ja pisti moneksi tarinaksi kirjaviisaan Henrik lehtorin kanssa. Toisin tämä taulunaama… mutta kukapa häntä kaivanneekaan!
Lautamies nyökytteli vain päätään.
— Niin, että saksoilla on valta! Puhu sitten, että esivalta pitäisi aisoissa kestejä enemmän kuin kotisaksojakaan! Lain mukaan pitää puolet raatimiehistä olla saksalaisia, mutta nyt eivät enää tahtoisi tyytyä siihenkään, vaatisivat molemmat ohjakset. Pian joutuu meikäläinen kaakinpuuhun, jos heitä vastaan vähänkään tirisee!
Tämä mahdollisuus pani vanhan lautamiehen vaipumaan hiljaisiin, synkkiin mietteihin.
Kotvan kuluttua tuumi hän aivan kuin ei muusta olisi kuunaan ollut puhettakaan:
— Sitä kuvaa minä — (ja ikäänkuin nyt vasta älyten Anun taideteoksen:) siinä taitaakin olla jumalanäiti vasta päässeenä lestistään!
Hän nousi, astua törkki aivan luo ja katseli pää kallellaan.
— Komea on kuva, totta vie! Tuskin uskoisi, joll'ei näkisi! Kyllä on korea, on vain…
Hänen kätensä ojentui koskettamaan vaipanlaskoksia, tunnustellakseen, oliko se todellakin oikeaa kangasta, kuten näytti.
— Maali taitaa olla vielä tuores, arveli nuori taideniekka aulistellen.
— Niinkö? Ei kosketa sitten. Niinpä ei taidakaan vielä saada sitä mukaan. No, parempi lieneekin viedä talvikelillä; eihän sitä purilaille voi panna noin somaa ja soreaa, olallaan saisi kantaa sulakelillä. Mutta — mikä pulikka sillä on tuossa edessään?
— Missä?
— Tuossapa! sanoi lautamies tirkistäen ja osoittaen jumalanäidin kainaloon.
Koko taiteilijaperhe purskahti nauramaan, mutta Anu joutui samalla ylen hämmennyksiinsä.
— Sehän on pyhä piltti, virkahti hän ujosti.
— Niin, tietysti pyhä piltti, hökäisi ukko kovasti häveten tyhmyyttään. — Olisihan minunkin, ukko pahan, pitänyt se arvata!
Ja sitten katseli hän kuvaa suu mutturassa, katseli lanteita, joille tummanpunainen ja kultapaarteinen vaipanlieve oli kietaistu kokoon höllille laskoksille, katseli pyhän piltin tieltä taapäin kaartuvaa yläruumista ja vaipan alta näkyvää tummansinistä ja hopealla tähditettyä hihahamosta, katseli lapsekkaan siroa povea, josta pyhää pilttiä ei suinkaan näyttänyt ruokitun. Mutta varsinkin vaipui hän herkin luonnonvaistoin tunnustelemaan neitseellisen kainoja kasvoja, joilla oli niin ihmeen elävä ja sulava ilme. Lopulta ei hän nähnyt mitään muuta kuin hymyn kuvan huulilla, hymyn, joka oli niin lämmin ja säteilevä, mutta jonka pohjalta tuntui vieno kaihon vivahdus. Juuri tämä surunsävy antoi ruusuhuulten säteilevälle hymylle niin kotoisen keväthehkun, että se sattui salon ukonkin sisimpään sydämmeen.
Tämä pyhä hymy kiehtoi ja sulatti vanhan lautamiehen mielen niin, että hän päätti korjata äskeisen tyhmyytensä ja osoittaa hänkin olevansa asioista vähän perillä.
— Mille se nauraa? kysyi hän.
— Eihän se naura…
— Mitäs se sitten muhoilee?
— Pyhällä, taivahisella hymyllään —
— Hymyllään, ehätti Konradus ukko katkaisemaan, peläten kai, että hänen oppilaansa selitys liiaksi liiteleisi siniauterissa, — hymyllään se julistaa taivaan armoa ja autuutta syntisille ihmisille.
— Niinpä niin, taivaan autuutta, toisti lautamies nyökytellen päätään. — Mutta meidän kirkon vanha jumalanäiti ei lainkaan hymyile, sen kasvot ovat totiset kuin suuttuneen kuningattaren.
— Heh, ne nyt ovat niitä vanhan kansan äkäisiä mummoja ne, tuumi mestari. — Toisenlainen laitetaan pyhä äiti nykyään, ei vanhoja puupölkkyjä ole enää miesmuistiin veistelty meilläkään. Mutta kun muistelen aikaa, jolloin olin opissa Visbyssä —
Konradus vanhus joutui sellaiselle ukkomaiselle muistelupäälle, että näytti olevan tulossa vähintäin peninkulman pituinen tarina hänen valoisan nuoruutensa päiviltä ja ylistysvirsi vanhan, kunniakkaan Visbyn taideaarteille, hymyileville goottilaisille madonnille ja muille, jotka Valdemar Atterdag juutteineen oli tuhonnut nelisen, viitisen vuotta sitten. Mutta Junu lautamies oli kuunnellessaan yhä silmäillyt kuvaa ja teki yht'äkkiä niin hätkähtävän liikkeen, että mestarin muistelma katkesi alkuunsa.
— No, voi sun… sehän on (lautamies loi katseensa soihtua pitelevään
Anniin) hän… ilmetty Anni!
Anu seisoi säikähtyneenä, ikäänkuin itsekin olisi vasta nyt asian oikein älynnyt.
— Sama tyttönen, kolmen-, neljäntoistainen!
— Seitsemäntoistainen minä jo… selitti Anni hätäännyksissään, ikäänkuin pelastaakseen siten ihailijansa taideteoksen.
— Olen tuon kyllä minäkin huomannut, virkahti Konradus isä tyynesti ja vilkaisi punastelevaan poikaan katseella, joka ilmaisi selvästi, että kuvan kielimä salaisuus oli ollut hänelle mieleen.
—- Mutta eihän se sitten jumalanäidin kuva olekaan —
Lautamies katkaisi sanansa mietteissään ja näytti selvittelevän pulmallista kysymystä. Hänellä oli mielessään oma piintynyt kuvansa pyhästä äidistä, tämä hymyilevä tyttönen oli tuntunut hänestä oudolta alunpitäen ja sehän olikin vain vanhan mestarin tytär…
— Se on hänen pyhä neitsyensä. Minun on täällä!
Näin sanoen meni Konradus ukko tuvan nurkkaan, nosti syrjään peitteen ja kantoi istuvan madonnan keskemmälle lattiaa.
Kuvan tummansininen, kultapaarteinen vaippa ei heiskottanut niin huolimattomasti kuin Anun madonnan, vaan oli äidillisen huolekkaasti vetäisty polvelle aaltoileville laskoksille. Mummomaista äitiyttä kuvastivat leveähköt posket ja täyteläs leukakin. Hymy ei ollut ujo ja säteilevä, vaan lyhyt ylähuuli vetääntyi leppoisaan myhäilyyn, eivätkä silmät olleet pyhällä kainoudella luodut maahan, vaan hän loi raukeahkojen luomiensa alta äidillisen lempeän katseen kiharapäähän poikaan, joka niin avutonna istui hänen käsivarsillaan.
— Tunnetkos tätä, lautamies? kysäisi mestari.
— Kerttu, ilmetty Kerttu vainaja! Pyhä äiti hänen muistoaan siunatkoon! huudahti lautamies tehden ristinmerkin.
— Niin, kullakin on oma sydämmensä pyhimys. Tämä on viimeinen madonnani, vuolin sen jo viisitoista vuotta sitten. Tämän huulet salli sydämmeni viimeksi vetää hymyyn, ja sentähden en sitä luovuttanut hinnasta enkä mistään. Nousiaisten kirkkoon se oli tilattu, mutta kuoltuani vasta saavat sen noutaa.
Siinä seisoi rinnatusten kaksi madonnaa. Anun seisovan neitsytkuvan kasvot heijastivat uinailevaa viehkeyttä, sävelsointuista suloa, ja puupulikka hänen kainalossaan muistutti nukkea, jollaisia lapset tekaisevat leikkikaluikseen. Lieneekö nuori taideniekka koskaan nähnytkään pientä poikalasta, ainakaan ei hän ollut sellaista niin hellin katsein tarkastellut kuin madonnansa mallia. Konradus ukon äidillinen mummo, jolla oli huntu hiussuortuvillaan, taasen kantoi käsivarrellaan päästä jalkoihin täysluomaista poikalasta. Ja istuvan pojan pitkä paitakin syrttäytyi polvilla ja siitä alaspäin niin luontehikkaille laskoksille. Mummossa itsessään, vaikka vaipanlaskokset olivatkin ylen taiten ja huolellisesti vuollut, oli jotakin koulumaista kankeutta; Anun tyttömäisen madonnan jaloista, ihannoivalla hellyydellä muovatuista kasvoista henkäili vastaan hieno välittömyys.
Muistoihinsa vaipunut Konradus vanhus ei näyttänyt suurin panevan merkille kuvien eroavaisuuksia. Hän virkahti tummasävyisin äänin:
— Niin, hymyili kerran elämä minullekin, sain minäkin luoduksi pyhän hymyn jumalanäidin huulille. Mutta sitten —
Hänen sanansa värähtivät katketen. Hän istuutui leveälle jakkaralle lämpimän kiukaan kylkeen ja lautamies istuutui hänen rinnalleen. Anni pisti pärevalkean pihtiin kiukaan nurkkaan, ja molemmat nuoret istuutuivat kiukaan loukkoon. Ja kyyryisillään istuen tuijotti vanha mestari vuolulastuihin lattialla, aivan kuin näkisi kauhunkuvia edessään.
(Lauri Sauramo: Pyhä hymy.)