KÄKISALMEN LINNA.
Kaikui äkkiä huuto kauhun: tuli tuima irti on! Kisa taukoo, laulu tyrtyy, kansa täyttää pihaton, näkee, kuinka taivaan ranta kylän päältä punottaa, kuinka julmat tulten kielet puiden päitä tavottaa.
Eukko vanha tietä tarpoo, yössä eespäin haparoi,
kujan suulle tultuansa suistuu huutain minkä voi:
"Ylös, miehet, miekat vyölle, kannel naulaan jällehen,
kylän polttaa vainon joukko, heimot julmat Hämehen!"
Pian vanhat soittoneuvot tuvan naulaan viskattiin,
miekat, kirveet, kaivotuurat asehiksi temmattiin,
juostiin tuulispäänä yössä kukin kohden taloaan,
jotka kaikki lieskaavaista syytää tulta uksistaan.
Niinkuin pedot ärsytetyt, oman vaaran unhottain,
käydään jälkeen vainolaisten, metsän peittoon poistuvain,
pian soihdun leimutessa kirves kirkas vinkaisee,
säilä säätää oikeutta, koston kalpa rankaisee.
Ja kun Kekrin keskiyöstä huomen vihdoin valkeaa
ja kun kojo vaaran taitse toista päivää ennustaa,
silloin verta hyytynyttä puuntaa syksyn routamaa,
kylän pirtit, pihat kaikki raunioina suitsuaa.
Vaan kun koittaa kolmas huomen, nähdään työssään joka mies,
pian nousee hirsikerrat, leimuu uuden pirtin lies,
ehommaksi entistänsä kasvaa kylä Kalevan,
uudet ahot aukeavat pellon vanhan laitahan.
Monta kertaa myöhemminkin talot tuhkaks poltettiin,
monta kertaa kalskui kalvat, laihot lakoon poljettiin:
milloin karkas lännen päältä kimppuun heimot Hämehen,
milloin yöllä idän alta ryntäs joukot ryssien.
Käsi toinen tapparaista, toinen kuokkaa kouristaa,
toiset soittaa kanteletta, toiset torvin toitottaa,
mutta minkä vainolaiset öisin maahan masentaa,
senpä valppaat rajan vahdit päivin jälleen rakentaa.
Kutsuu vihdoin kylänvanhin kaiken kansan talkoosen,
vaatii vanhan viisaan lailla tehtäväksi suojuksen:
idän, lännen vainolaista vastaan linna laitettais,
jolla suuren surman tullen kyläkunta turvattais.
Tuli miestä taidoista niinkuin salkometsää vaan,
pian löytyy linnan paikka, parhain koko Vuoksen maan:
virran suulla kosken kuohut saaren kauniin ympäröi —
siihen viisas kylänvanhin uuden linnan paalun löi.
Kivet nousee kuopistansa, kohoo muuriks multamaa;
uurtuu uomat, kaartuu holvit, torni uljas uhkoaa,
kertoo kauvas Karjalalle: turvan aika tullut on,
nyt on valmis Käkisalmi, vaikka vainot tulkohon!
Kuni kevätpäivän aamu ruskoellen sarastaa,
taikka niinkuin lännen tuuli myrskyn jälkeen lauhkiaa,
minkä ensin maahan kaataa, sadoin kerroin kasvattaa,
uudet touvot, uudet viljat vainioille siunoaa.
Myrskyn, hurmeen kanssa saapuu uusi usko Suomehen,
maahan verin juotettuhun kylvää tiedon siemenen,
lännen kansat kukistaapi ristillään ja kalvallaan,
kunnes suuntaa voittoretken myöskin kauvas Karjalaan.
Ruotsin uljas ristijoukko löytää Käkisalmenkin,
ryöstää kylät, ristinmerkin nostaa uhrilehtoihin,
tarjoo uutta uskoansa niinkuin kauppatavaraa,
tahtoo kaikki luonnonkansat ristin juureen polvistaa.
Sadat kerrat sittemminkin näillä mailla sota soi,
sadat urhot otteluissa Tuonen virran vettä joi —
kaikk' on kuullut, kaikki nähnyt vanhan linnan rauniot,
muurit kaariholvinensa, suojat kolkot, autiot.
Milloin ryntäs ruotsalainen, milloin Novgoroodi nous,
milloin halki Laatokkata vainon väki venhein sous,
milloin poltti, milloin ryösti, milloin voitti, selkään sai —
mutta aina kärsi sentään koko kaunis Karjalai.
Mont' on ollut käskijätä, sata kansan sortajaa,
sadan huovin sotaorhit syöttänyt on tämä maa,
monen juonut hurmehia, monta nälkää kärsinyt,
mut on sentään sortumatta kurjat päivät kestänyt.
Kesti huolet, veljesvainot, vaikka nääntyi nälissään, kesti senkin suuren iskun, eron pitkän äidistään, kunnes vihdoin poljetulle pelastuksen hetki lyö: äiti kutsuu katehesta, kai jo väistyy pitkä yö?
(K. Leino: Runoja.)