Kuvia ja kuvitelmia Suomen historiasta II

by Unknown

PIRKKALAISVOUTI JA HÄNEN TYTTÄRENSÄ.

KÄRÄJÄT.

Eräänä aamuna päivän noustessa kokoontui suuri joukko miehiä, jousi kunkin olalla, sille tasaiselle kunnaalle Kyröjoen varrella, missä tätä nykyä Vähän-Kyrön kirkko seisoo. Ne olivat Suupohjan pirkkalaisia, jotka suvisydännä pitivät käräjiä ja keskustelujaan yhteisistä asioistaan. Keskellä kunnasta oli kaksitoista istumakiveä piirissä, ja kullekin istui yksi näistä pirkkalais-seuran vanhimmista, joiden neuvojen ja päätösten mukaan ratkaistiin sekä seuran yhteiset asiat että yksityisten keskinäiset riidat. Tulipunaiset lakit, joissa oli leveä näädännahkainen reunus, olivat vanhinten tunnusmerkki, vaikka he muuten kyllä olivat eripukuisia. Yhden puku oli varsinkin erinäköinen. Hänen muun vaatteensa ylle oli heitetty rautapaita, kudottu hienoista renkaista, ja jalassa olivat rautasaappaat semmoiset, joiden varret ulottuivat polvien yli, rautapaidan liepeitten alle. Itse mies, joka kantoi tätä raskasta rautakuormaa, ei ollut enää parhaassa iässään; mutta joka kerran hänen muotoansa katseli, olisi luullut, että iho hänen kasvoissaan oli samaa ainetta kuin paita ja saappaat, ja että pää ja kasvot ainoastaan siitä syystä olivat jääneet rauta-pukua vaille, että jo itsestänsä olivat niin lujat, ett'ei minkään aseen terä niihin pystynyt. Hänen jalkojensa juuressa makasi suuri hallava koira, silmät ummessa, ikäänkuin nukuksissa. Pitkät selkä-karvat, jotka vähäväliä nousivat pystyyn, osoittivat kuitenkin selvästi, että niiden omistaja oli valveilla.

Vastapäätä tätä rautaista vanhusta istui vanhinten joukossa toinen mies, jonka puvussa ei ollut mitään erinomaista, mutta jonka vahvat jäsenet ja pitkä varsi puhuivat tavattomista ruumiinvoimista. Hänen päänsä ulottui istuessakin puolta kyynärää korkeammalle kuin muitten istujien. Hänen muotonsa näytti iloiselta ja vapaalta ja vapaasti hänen silmänsäkin katseli kokoontunutta käräjäjoukkoa. Tämä joukko oli ikäänkuin siirtynyt enemmän sille puolelle, missä viimemainittu mies istui ja levoton häly kuului heidän keskeltänsä, sill'aikaa kun vanhimmat tuosta tästä keskustelivat. Se oli niinkuin ensimäistä suhinaa puitten latvoissa, rajuilman lähestyessä.

Keskusteluaineet olivat loppumaisillaan, kun yht'äkkiä tuo pitkä mies vanhinten joukosta nousi seisomaan ja nyt vasta nähtiin, ett'ei koko joukossa sen mittaista ollut. Kaikki häly heti vaikeni, kun hän avasi suunsa:

— Matti Kurki! sanoi hän, ja hallava koira oli kohta jaloillansa, kun kuuli isäntänsä nimeä mainittavan — Kurki! Minä tahdon tässä kaikkien pirkkalaisten läsnä ollessa sinulta kysyä erästä asiaa. Miksikä olet poikasi lähettänyt Ruotsin kuninkaan kartanoihin? Miksikä olet hänet lähettänyt Ruotsin marskin seuraan, omia veljiämme vastaan Karjalassa sotaa käymään? Outoja puheita on jo käymässä. Mutta tiedä se, että vaikka tulisit kuningasten kummiksi ja ylimysten apeksi, vaikka poikasi koko Karjalan valloittaisi ja vihdoin tänne palajaisi kultaisiin kannuksiin puettuna, ei tule sinusta eikä sinun pojastasi ikinä meille herroja. Me olemme tähän asti pitäneet sinua päämiehenämme. Mutta tämä on ollut ja on vieläkin meille ehdon asia. Me emme ole sen vuoksi muuttaneet Hämeen suloisista maista näihin Pohjan rämeihin, että pitäisi joutumamme rautahöyhenisten kurkien tallattaviksi. Tänä päivänä, jos mielemme tekee, valitsemme toisen päämiehen.

Se oli Kurjen vanha sotatoveri, Viljakka Pouttu, joka näin puhui, ja muusta joukosta kuului iso hälinä, joka kyllä todisti, että Viljakan puhe hyväksyttiin. Kurjen ukon silmissä näkyi vihan leimaus, joka levitti kalpean loisteen hänen raudankarvaisiin poskipäihinsä. Mutta hän ei noussut eikä virkkanut mitään.

— Se on totta, mitä Pouttu puhuu, lausui toinen vanhimmista; — siitä Kurjen suvusta paisuu meille ankara esivalta. Hän istuu keskellämme niinkuin kuningas, tuskin on kuulevinansa mitä keskustellaan; mutta kun vihdoin sanansa sanoo, se sana ei ole neuvon sana, se on käskyn. Jos annamme ylpeyden paisua, tulee meistä pian lappalaisia ja hänestä meille veroherra. Ottakaamme toinen päämies, joka on meidän mukainen ja meidän mukaisia poikia kasvattaa, — ottakaamme Pouttu!

— Pouttu päämieheksi! huusi koko käräjäjoukko. Mutta Kurki nousi seisoalle, niin että hänen paidassansa helisivät renkaat. Kaikki joukon meteli tyyntyi, kun hänen terävät silmänsä synkästi tarkastivat heitä. Sitten nämä silmät palauttivat teränsä ja vaipuivat maata kohden. Ikäänkuin itseksensä hän puhui:

— Ihmisellä on lyhyt ikä, mutta sitäkin lyhyempi on muisti. Siitä ei ole täyttä kahtakymmentä vuotta, kun minä ja Viljakka Pouttu teimme naimamatkan, veimme miekka kädessä kaksi kaunista sisarta Karjalasta. Siihen aikaan olimme me kaksi eroamatonta toveria. Mutta ystävyys on haihtunut kuin oluen vaahto ja vanha toveri jo yrittää, millä saisi veikkonsa reen syrjältä kinokseen. Hän on saanut uusia veljiä Karjalassa, missä emme ennen muuta nähneet kuin yhteisiä vihollisia. — No, onko viittätoistakaan vuotta kulunut siitä, kun kävin Maunu kuninkaan puheilla toimittamassa koko tälle pirkkalaisväelle herruuden lappalaisiin, jota ei yksikään teistä olisi voinut. Nyt olen mielestänne tarpeeton, mitätön mies. Kiitollisuus on riutunut niinkuin keväinen jää, se on umpeen mennyt niinkuin reen jälki lumituiskussa. — Hän nosti silmänsä taas; kaikki olivat ääneti, ja hän jatkoi: — Minua soimataan siitä, kun olen lähettänyt poikani kuninkaan ja marskin hoviin! Millä lailla luulette voivanne pitää sen oikeuden ja herruuden, jonka teille olen toimittanut, jos en minä teille pidätä Ruotsin hallitusmiesten suosiota. Minun poikani palvelus vieraassa maassa on teille suojelusta, hänen retkensä Karjalan pakanoita vastaan ostaa teidän syntinne anteeksi. Mutta te ette ymmärrä taivaallisia ettekä maallisia etujanne. No, — hän lisäsi uhka-äänellä, — minä pyydän teistä eron. Maksakaa vain, minkä olen hyväksenne kuluttanut! — Koira kerran haukahti puheen päätteeksi, ikäänkuin sanoaksensa: — Niin maksakaatte, taikka —!

Äänetön odotus vallitsi koko joukossa. Mutta Viljakka Pouttu kohta uudestaan nousi.

— Jos tahdot meistä eron, sanoi hän, niin kulutuksesi ja vaivannäkösi ovat helposti maksetut, — ne, mitkä meidän edestämme olet tehnyt ja nähnyt. Sinun syntiesi tähden olemme jo ruvenneet kirkkoa rakentelemaan ja joutuneet Turun piispan vallan alle. Sinun omaatuntoasi painaa kahden naisen murha, ja sinulle helpoitukseksi painaa nyt meitä Turun paavin paimensauva. Sinun muistosi on höltynyt, kun et enää muista sotaretkeämme Karjalaan. Minä olin naimaton, ja kun kaksi kaunista sisarta tapasin, niin sodan oikeudella otin toisen — tein hänet naisekseni. Mutta sinulla oli toinen kotona. Mitä varten silloin otit toisen karjalaisneidon mukaasi? Ja minne entinen emäntäsi katosi? Minne sen lapset? Ja kuinka uuden naisen kävi? Se vihasi sinua, se on totta. Häntä miellyttääksesi sinä tapoit entisen emännän ja entiset lapset; mutta hän vihasi sinua vielä enemmän. Kaksi lasta, pojan ja tyttären, kun oli sinulle synnyttänyt, niin löydettiin hän muutamana päivänä hirtettynä metsästä. Sinä olet julma mies, Kurki, mutta sinä olet jumalinen. Sinun poikasi käy nyt ristisotaa äitinsä sukua vastaan, mutta lappalaisraukkoja sinä raatelet, niinkuin olisivat metsänriistaa. Ne pakenevat meitä, ne häviävät, ja meiltä häviää verot ja saaliit. — No, mekin tahdomme sinusta eron. Jos tahdot, niin ostamme sinulle sijan Turun luostariin, missä sinusta ehkä vielä voi tulla pyhä mies. Mutta jos olet tottumaton avojaloin käymään, on meillä avarat tilukset Hämeessä. Ota ne, muuta sinne; siellä olet Ruotsin ylimyksiä ja Turun pappeja likempänä.

Koko joukko huusi suostumusta tähän ehdotukseen, ja Matti Kurki oli hämmästyksissään siitä, että hänen uhkauksensa oli semmoisen päätöksen saanut. Viha sydämmessä täytyi hänen taipua. Pouttu valittiin päämieheksi eli Lapinvoudiksi, viideksi vuodeksi.

POHJAN NEITO.

Ei ole helppo arvata, mitä kaikkia tuumia ja hankkeita oli Kurjen ukon päässä asunut. Pohjanmaan lapinkävijät, joiden päämies hän alusta saakka oli ollut, olivat viime aikoina ruvenneet pahaa aavistelemaan ja olivat nyt hyvillään, kun asia näin loppui. Tosin muutamat, niinkuin Viljakka Pouttu, joka vanhastaan tunsi hänet, tiesivät, että hän ei tämmöistä loukkausta kostamatta jättäisi. Mutta salaiset juonet heitä enemmän pelottivat kuin täysi vihollisuus, ja samassa he senkin arvasivat, että Kurjen mahtavuuden aurinko oli laskemassa, niinpiankun hänen päämiehyytensä Pohjan miesten seassa oli lakannut. Jos häntä tähän asti oli Ruotsin hovissakin jotenkin suuressa arvossa pidetty, se isommaksi osaksi oli johtunut siitä, että häntä oli katsottu ikäänkuin Pohjanperien ja Lappien kuninkaaksi, jota ei käynyt aivan halpana alamaisena pitäminen. Jos nyt Pouttu taikka joku muu kävisi Ruotsissa tarjoamassa yhtäläistä alamaisuutta ilman Kurkea, niin arvattavasti Ruotsin hallitus ei ottaisi entisen päämiehen kostotuumia suojellaksensa, ja silloin ei olisi hätää hänen yksityisistä yrityksistänsä. Näin vanhat viisaat arvostelivat tämän valtiollisen tapauksen valtiollisia kohtia.

Mutta Pohjan pirkkalaisissa ei ollut paljaastansa vanhoja viisaita, vaan myöskin nuoria veitikoita, ja nämä eivät suinkaan paljon ajatelleet valtiollisia seikkoja. Että Kurjen ukko itse muutti muuanne, sen he kyllä mielellään näkivät; hänen kolkko katsantonsa ja ylpeä käytöksensä ei ollut heillekään mieluinen. Mutta tämänpä he melkein olivat unohtaa, muistaessaan hänen ainoata tytärtään, joka oli Pohjan kuulu, Pohjan kunnia.

Lyyli, lylyn lykkeäjä,
Kautokengän kuluttaja,
Hirven ahkion ajaja,
Pohjan neito pulskeainen.

Pitikö hänenkin lähtemän pois, hänen, joka oli Pohjan poikien ihastus ja ylpeys, "maan kuulu, veden valio"? — Vanhat viisaat vastasivat, vaikka vastoin mieltänsä: "totta kaiketi; hän seuraa isäänsä, niinkuin tytär ainakin" — Mutta nuoret arvelivat yhteen ääneen: "Ei suinkaan; hän on meidän, hän on Pohjanmaan!" —- ja totta puhuen, eivät vanhat viisaatkaan voineet tätä kieltää. Lyyli oli ikäänkuin juurtunut Pohjanmaahan.

Kaikki tiesivät, että Lyyli itse ei tahtonut pois syntymäpaikoiltansa, ja he tiesivät sen ohessa, että Lyyli oli itsevaltainen lapsi, Matti Kurjen omaa jäykkää luonnetta, eikä milloinkaan tottunut muitten tahdon alle taipumaan. Koska Luoja ei näy tehneen ainoatakaan ihmistä niin kivikovaksi, ett'ei mitään hellää paikkaa hänen sydämmessään ole, oli Kurjen ukollakin, varsinkin vanhalla iällänsä, muutama heikompi puoli, ikäänkuin reikä ruosteen syömässä rauta-asussa. Tämä heikkous oli hänen rakkautensa lapsiinsa, varsinkin tyttäreen. Ei tarvinne muistuttaakkaan, että tämäkin rakkaus oli itsekäs, niinkuin koko mieskin. Mutta osaksi taisivat omantunnonkin soimaukset siitä, mitä hän äitiä vastaan oli rikkonut, tehdä hänet hellemmäksi, jopa liiankin myöntyväiseksi tytärtä kohtaan, ja Lyyli oli tästä syystä saanut olla ja elää varsin omin valtoinensa. Isä enimmäkseen oli kotoa poissa, milloin Lapinmaissa käydessään, milloin muissa tärkeissä toimissa, ja suuressa talossa, suuren perheen keskellä oli Lyyli jo lapsuudesta asti ollut miltei ainoa haltija. Tämä seikka oli jo aikuisin kasvattanut hänen älyänsä, mutta samassa totuttanut hänet ohjattomaan vapauteen, johon vihdoin vanhan Kurjenkin, kotona ollessansa, täytyi suostua. Vapauttansa ja elämän täyttä nuoruudenriemua rakasti Lyyli enemmän kuin mitään muuta maailmassa, ja tämä miehen luonne ilmaantui kaikissa hänen huvituksissaankin. Taitavammin kuin hän ei kukaan osannut purttansa ohjata Merenkurkun kuohuvissa tyrskyissä, ja tarkemmin kuin hän ei kukaan lähettänyt nuoltansa vikkelän kärpän silmiä kohden. Talvis-aikana oli hänen suurin huvituksensa asettaa isänsä lahjoittama aljohirvi ahkion eteen, ja sitten niinkuin tuulen siivillä liidellä Pohjanmaan äärettömillä nevoilla. — "Pohjan neito käy", oli ihmisten tapana sanoa, kun hänestä vilahduksen näkivät, ja lappalaisraukat luulivat häntä pirkkalaisten haltijattareksi, joka näille heidän herroillensa antoi niin suurta onnea ja menestystä. Itse Pohjan pirkkalaistenkin seassa oli monella melkein sama luulo.

Näin oli Kurjen ukko antanut tyttärensä yletä ja kasvaa omavaltaisessa vapaudessa. Hän uljaili sydämmessään Lyylin puhkeavasta ihanuudesta ja miettieli mielessään suurta tulevaisuutta rakkaalle tyttärellensä. Suurta, komeata naimista hän hänelle toivoi. Hän oli jo sitä varten muutama vuosi sitten Hämeen puolisille tiluksilleen Vesilahdella rakennuttanut upean kartanon, josta piti tuleman Lyylille perintö ja morsiusmyötäjäiset.

Ei ole kuitenkaan mikään niin vastenmielistä nuoren tytön kuulla kuin toisen sille rakentamat naimistuumat, ja kun Kurjen ukko toisinaan kuvaili tulevaista onnea ja kunniaa tyttärellensä, kuinka hänen piti korkean miehen puolisona istua Laukon kartanossa Vesilahdella ja tulla suuren suvun kanta-emoksi, oli tuo Lyylille niinkuin kalman kylmyyttä, eikä hän ollenkaan voinut ymmärtää, miksi hänen pitäisi milloinkaan naimisiin mennä ja miks'ei hänen käynyt kaiken ikänsä tyttönä liiteleminen revontulten valaisemilla Pohjan aukeilla tai punapurjeillansa lasketella Merenkurkun aaltojen yli.

Mutta nyt olivat asiat yht'äkkiä saaneet vakaisemman muodon. Ei ainoastaan Lyylin, mutta itse Kurjenkin koko perheinensä piti muuttaa Hämeeseen. Se oli auttamaton asia. Vaivoin hillitty vihan liekki riehui vanhan päämiehen sydämmessä. Yhteinen tympeys vallitsi Kurjen ukon koko huonekunnassa. Itse hän valmisti muuttoansa tulisella innolla, ikäänkuin maa olisi hänen jalkojansa polttanut; mutta koko hänen perheensä vitkasteli, vaikka juurtunut kuuliaisuus kuitenkin saattoi heidät isännän käskyjä noudattamaan. Totki, tuo vanha uskollinen koira, jonka ikää ei kukaan oikein tiennyt, veti yöt päivät surullista virttä, ikäänkuin olisi pahoja aaveita nähnyt. Lähtöaika läheni, ja joku osa palkollisista oli jo edeltä lähtenyt Laukkoon; toiset ottivat eronsa, kosk'ei tehnyt mielensä Pohjan seutuja jättää. Ainoastaan viimeiset toimet olivat tehtävinä, niin Matti Kurki saisi puhdistaa tomun jaloistansa ja lähteä pois entiseltä vaikutusalaltaan, jota hän nyt sadatteli, — lähteä takaisin syntymämaahansa, joka oli nähnyt hänen ensimäiset askeleensa vallanhimon tiellä.

Mutta Lyylin piti syntymämaastaan lähteä, vieraaseen maahan, tietymättömän tulevaisuuden maahan. Jo tämä ajatuskin tahtoi hyydyttää hänen lämpimän verensä; mutta asia oli auttamaton. Jos olisivat kaikki muut seikat olleet ennallaan ja vanha Kurki olisi tahtonut ainoastaan vanhat tuumansa toteuttaa, hänen tyttärensä epäilemättä ei olisi taipunut, — ja vaikea on sanoa, mikä vihdoin olisi jäänyt vanhuksen päätökseksi; hän oli ennemmin tottunut tyttärensä mukaan taipumaan kuin tytär hänen mukaansa. Mutta nyt oli itse Lyylin tila toivoton, neuvoton. Hän tiesi, että Pohjolaiset ajoivat Kurjen suvun pois maan-ääriltänsä. Hänelle ei voinut tulla mieleenkään, että yleinen viha ei koskisi tytärtä samassa määrässä kuin isääkin. Tämä luultu viha tuntui hänelle tukehduttavalta, niinkuin raskas ukkosen pilvi, ja ahdingossaan hän melkein ikävöitsi päästä Hämeen ilmaa hengittämään. Ja kuitenkin tämä Häme häntä kammotti.

VITJAKKA.

Niinä viikkoina, jotka käräjistä olivat kuluneet, ei Lyyli rohjennut käydä Pouttulassa, vaikka tuo oli hänelle tähän asti ollut niinkuin toinen koti ja Pouttulan täti emottomalle niinkuin äidin sijassa. Tosin Lyyli ainoastaan vaillinaisesti tiesi, mitä käräjissä oli tapahtunut, mutta sen hän ainakin kuuli isänsä katkonaisista puheista, että Pouttulaiset olivat hänen pahimpia vihamiehiään. Monta kertaa oli tyttö hankkinut lähteä tätilään, mistä hän aina oli tottunut neuvoja hakemaan. Mutta häntä oli kammottanut ajatus, että häntä kohdeltaisiin kylmyydellä, ehkäpä vihallakin siellä, missä hänen aina oli ollut niin erinomaisen lämmin ja hyvä olla. Hillitsemätön halu kehoitti häntä kuitenkin sanomaan viimeiset jäähyväiset toiselle kodilleen ja sen rakkaille asujamille. Varhain eräänä aamuna hän istui satuloidun hevosen selässä. Matkansa kulki lounaista joenrantaa ylöspäin, kunnes hän muutamassa uittopaikassa meni virran poikki. Kuta etemmäksi hän kulki, sitä enemmän hänen mielensä virkistyi; sillä kesäinen aamu on verraton lääke haihduttamaan kaikkia mielialoja. Melkein tavallinen ilonsa hohti Lyylin kauniista kasvoista, hänen astuessaan Pouttulan pirttiin.

— Käyn hirveäni hakemassa, missä lieneekään, kun ei ole moneen aikaan nähty, ei kuultu. Täytyy pitää se tästä lähtien kytkyessä, muutoin karkaa takaisin Pohjanmaalle. — Etkö tahtoisi toki minua auttaa, Vitjakka?

Pouttulan pirtissä istui koko perhe eineellä, isäntä, tuo uusi päämies Viljakka Pouttu, ja emäntänsä poikineen. Vanhin poika, Vitjakka, oli pitkä, pulskea nuorukainen, jolla jo oli suuri maine lapinkävijäin seassa rohkeudestaan ja miehuudestaan kaikissa vaarallisissa tiloissa sekä talvimatkoilla autioissa erämaissa että kesäretkillä, Pohjanlahden ja Raumanmeren aavoilla laineilla. Hän oli syntyessä saanut nimen "Vitjakka" ja äitinsä oli jo silloin ripustanut vahvat hopeavitjat hänen kaulaansa ikäänkuin miehuuden merkiksi.

Mielihyvän loiste, joka oli tytön tullessa leimahtanut Vitjakan silmissä, katosi kohta, kun hän tervehdyssanat kuuli. — Näinkö jäähyväiset sanottiin Pohjanmaalle — tuttaville?

— Elä huoli kytkyttä laittaa! sanoi vihdoin Vitjakka, — hirven emäntä tulee ritarilliseksi rouvaksi ja hirvi itse ritarilliseksi hirveksi. Mikä sen sitten on ollessa! Pohjan laitumilla ei kasva kelvollista ruohoa niin korkea-arvoiselle elukalle.

Tyttö oli istuutunut lavitsalle. Hän lausui levollisella vaikka hiljaisella äänellä:

— Teet hirvelleni väärin, — ja ehkä hirven emännällekin. Molemmat pannaan kytkyeen ja molemmille on kytkyt yhtä outo. Mutta toista ei vihata missään; sillä on maailma vihanta joka maassa ja syytä on pelätä, että se rikkoo kytkyensä palatakseen syntymäpaikoillensa. Toinen taas ajetaan maanpakolaisuuteen syntymäkedoiltansa.

— Sinutko maanpakolaisuuteen, Lyyli! huusi Vitjakka riehahtaen. — Kukapa sinusta on eroa pyytänyt? Etkö olisi voinut tänne jäädä, antaen isäsi lähteä? — tämän julman isän, joka tappoi tyttärensä äidin, tappoi sinun äitisi, Lyyli! — Etkö olisi voinut jäädä tänne, tänne syntymätaloosi, jota olet lapsuudestasi tähän saakka hallinnut? Etkö olisi voinut, kun olisit tahtonut? Sillä ethän olekaan muiden tyttöjen tapainen: sinä olet syntynyt käskemään ja itse Kurjen ukko on pääsemättömissä, kun sinä jotakin tahdot. Mutta et varmaankaan tahtonut. Voi kaikkien meidän riemua, jos olisit tahtonut!

Vaaleana, kalmankalpeana istui Lyyli kuin jäätynyt, ja hänen sydämmensä oli pakahtua. Hän oli nyt ensi kerran suorin sanoin kuullut äitinsä surman mainittavan, ja muistaessaan himmeitä huhuja, joita hän ei tähän asti ollut ymmärtänyt, hän ei enää voinut epäillä, että tässä joku hirveä totuus oli salattuna. Maailma oli yht'äkkiä käynyt hänelle autiommaksi kuin Lapin lumiset aukeat. Tyttö oli vieraantunut ainoastakin turvastaan, mikä hänellä oli, — vieraantunut omasta isästänsä, murhaajasta.

Mutta kuka se oli, joka lämpimällä kädellä pyhkeili neidon kylmänhikistä otsaa? — jonka rintaa vasten neito vaipui, sulaen kyynelvirtoihin? — Se oli Vitjakka Pouttu. Lyyli taas nousi; mutta kuinka muuttuneena! Hänen uljas uskalluksensa, joka ei tarvinnut muihin turvata, oli nyt taittunut, notkistunut. Hän oli sortuneena kovan kohtalon alla, mutta samassa oli hän löytänyt ketä vastaan nojata. Hän oli nyt nainen, toisen turviin pakeneva, heikko, nöyrä ja taipuvainen.

— Mitä minun on tehtävä? oli hänen ensimäinen kysymyksensä.

— Jää minulle, vastasi Vitjakka; — tämä käsi sinua holhoo ja puolustaa. — Nuorukaisen silmät välkkyivät miehuuden voimasta.

Mutta vanha Pouttu pudisteli päätänsä. — Saammehan mennä kuulustamaan, mitä Matti Kurjella on siihen sanomista. Minä en hyvää vastausta odota. Ja jos niin on, niin tytär seuraa isäänsä. Ota hänet sitten, poika, millä keinoin voit. Mutta varkain emme häntä täällä pidä.

Se oli sana, jota ei kenenkään käynyt vastustaminen. Illan tullessa oli Lyyli taas kodissansa, ja seuraavana aamuna kävi vanha Pouttu poikansa kanssa Kurjen talossa, pyytämässä neitoa miehelään. Vanha päämies vastasi pilkalla ja ylenkatseella. Hänen ei muka sopinut naittaa tytärtänsä alamaistensa pariin, mutta lupasi kuitenkin heidän mielikseen toimittaa niin, että Lyyli vasta, jonkun mahtavan ritarin rouvana, palaisi Pohjanmaalle, hallitsemaan ja vallitsemaan perintöoikeutensa nojalla.

Vanha Pouttu muistutti levollisesti, että vanhuus oli tehnyt entisen toverin pään heikoksi, niin ett'ei hän osannut eroittaa mennyttä tulevaisesta, eikä mielikuviansa olevaisista oloista. Ritarillisella herruudella oli oleva huono menestys Pohjanmaalla, vaikka sitä Lyylinkin kädellä käytettäisiin. Pohjanmiehet eivät olleet unohtaneet, millä lailla heidän isänsä olivat ennen naisia kosineet. Ja mitä silloin oli tapahtuva Kurjen ukolle ja hänen ritareillensa, sen hän oli saava lukea omaksi syykseen.

— Kaitse tyystin tytärtäsi! huusi Vitjakka, ratsunsa selkään hypätessään; — vaikka hänet rautapaitasikin alle kätkisit, minä hänet sieltäkin löydän. Pysy valveilla vuoden pisimpänä yönä!

Sininen silkkivyö viittasi luhdin akkunasta jäähyväiset poismenijälle. Hän ajoi ratsunsa siitä alitse, ja vyö laskeutui alas hänen olkapäilleen. Sanaa virkkamatta ajoivat Pouttulaiset kotiansa.

VUODEN PISIN YÖ.

Joulun lähestyessä asteli Matti Kurki levottomin askelin juhlasalinsa permannolla Laukon kartanossa. Hänen silmänsä olivat vähän kadottaneet entistä terävyyttänsä ja askelissa oli vähäinen, tuskin havaittava horjunta; mutta kasvot olivat melkein kamalat. Mielikarvaus, ikävyys ja kostonhimo kalvoivat entisen Pirkkalaispäämiehen sydäntä. Hän katseli väliin huonetta, joka oli pitoja varten koristettu, pöydät peitettyinä hienoilla englannin veroilla, lavitsat ja penkit varustettuina pehmeillä tyynyillä ja villavaipoilla. Mutta tätä katseltuansa hän vaipui omiin ajatuksiinsa ja ärjähti toisinaan itseksensä, johon Totki, joka uskollisesti seurasi hänen jälkiänsä, vastasi lyhyellä haukahduksella.

Lavanalustan puolella istui Lyyli työnsä ääressä. Palvelija näytti valkeata leimuavalla soihdulla, ja lisäksi paloi viereisellä pöydällä kynttiläkin semmoinen, jonka käyttämisen uuden uskon kirkolliset menot olivat Suomenmaahan tuoneet. Lyyli oli kalpeampi kuin ennen, iloinen lapsellisuus oli kasvoista hävinnyt; suru ja kaipaus asui silmissä.

— Mitä sinä teet? kysyi Kurki pysähtyen. Hänen äänessään ei enää ollut havaittavana entinen lempeys tytärtänsä kohtaan.

— Hää-ohjaksia sulholleni, vastasi tytär vakavasti.

— Se on oikein, jatkoi isä leppeämmin; tänä ehtoona jo tulee Harald ritarinensa Birger Jaarlin linnasta. Huomispäivän pidämme iloa täällä ja aikaisin ylihuomen-aamuna ajamme juhlallisessa häämenossa Sastamalan [tämä oli Karkun pitäjän sen aikuinen nimi] kirkolle vihkiäisiin. Sitten odottavat komeat tuliaiset nuorta linnanrouvaa Hämeenlinnassa. Et taida tietää, että koko Pohja on laskettu Haraldin läänin alle. Harald on mahtavin ritari koko Suomenmaassa. Ruotsin marskin omaa sukua — —

— En tunne ritari Haraldia, enkä tahdo häntä tuntea, sanoi neito punastuen mielipahasta. Olen jo sen usein sanonut teille, olen toisen oma.

Kurjen ukko polkasi jalkaansa permantoon, niin että rautarenkaat helisivät ja salin laki kajahti. Palvelija hämmästyksissänsä päästi soihdun maahan, johon se sammuneena jäi karrestansa suitsemaan.

— Jos et käskyäni noudata, lähetän sinut vetten ja vuorten taa Saksan synkimpään naisluostariin. Olet jo liian kauan kärsivällisyyttäni koetellut. Sinä olet äitisi kaltainen, mutta minäkin olen se sama Matti Kurki mikä ennen. Tiedä se, että äitisi on verellänsä maksanut ynseytensä.

— Minä tiedän sen, enkä pelkää, vastasi Lyyli jäisellä äänellä, lähtien ulos salista. — Sanomaton viha valtasi vanhuksen. Hän istuutui lavitsalle uupuneena. Hämmästyen hän tunsi, että entinen jäntevyys oli jäsenistä poissa, että ikä oli kuluttanut hänen voimansa.

Mutta nyt kuului ulkoa hevosten astumista. Ritari Harald seurueinensa oli tullut. Kurjen ukko virkosi uupumuksestaan ja vieraat johdatettiin juhlasaliin pitkän peräpöydän ääreen. Se oli vahva roteva mies tämä aiottu Kurjen vävy, ei enää aivan nuori, täydessä ritarin asussa, kopea käytökseltään ja katsannoltaan. Hänen seurassansa oli useita ritareita ja asemiehiä. Muutamat näistä seuraajista olivat suomalaista sukua ja näitä Harald varsinkin kielen vuoksi tarvitsi; sillä itse hän oli äskettäin tullut Ruotsista eikä osannut meidän maan kieltä.

Knaapit ulkona riisuivat herrojensa hevosia ja saivat sitten hekin sijansa juhlasalissa, vaikka oven puolella. Riemu oli pian ylinnä vierasten kesken; sillä olut suurissa hopeajalkaisissa sarvissa kulki ahkerasti kädestä käteen ja väkevää kryydittyä saksan viinaa hopeisessa maljassa oli jokaiselle tarjona, jos olueen ruvettiin kyllästymään. Riemu vaikeni vaikenemistaan. Matkasta väsyneet ja juomien voittamat miehet olivat oijenneet mikä mihinkin.

Sydänyön aikana syntyi äkkiä meteli makaavien joukossa. Knaapeista oli yksi ollut vahtina ja toi nyt hätäisen sanoman, että suuri joukko kummallisia eläimiä, joiden päät olivat pensailla koristetut, läheni järven jäältä kartanoa, ja että kunkin vedettävänä oli reki täynnänsä miehiä, jotka eivät suinkaan rauhallisessa aikomuksessa näin tulleet. Ritarit olivat pian pystyssä ja pihalla, missä hämmästyen katselivat tulijoita, joiden reet kulkivat kuin yhdellä jalaksella ja joiden hevosia ajettiin kuin yhdellä ohjaksella. Kohtapa havaittiin, että ensimäisen sanan tuoja oli liikoja nähnyt; sillä rekiä oli ainoastaan kymmenkunta, ja kussakin vain yksi mies. Mutta kammottihan kuitenkin tämä outo näky, — nämä hennot ja kepeät, pensaspäiset elukat kummallisine ajokaluinensa, — ja moni ritareista teki ristinmerkin, luullen tässä alkavan taistelun paholaisten kanssa.

Ainoastaan Matti Kurki tunsi tulijat lappalaisiksi, vaikka hänkin kummasteli, mitä asiata nämä Laukon kartanossa kävivät. Hän meni siis heitä vastaan ja kyseli tylyllä äänellä, ketä he hakivat, näin yösydännä tullessansa. Kohta nousi ensimäisestä ahkiosta lyhytläntä vanhus ja laski syvästi kumartaen kihtelyksen näädän-nahkoja kysyjän jalkain juureen. Tämä lahja lepytti vanhaa lapinkävijäin päämiestä, joka nyt ystävällisemmin käski tulijain johdattaa peuransa pihaan ja itse astua katon alle. Mutta vanha lappalainen sanoi itsensä mahdottomaksi oleskelemaan katon alla siinä talossa, missä kuninkaat ja ylimykset ilojansa viettivät, vaan pyysi kuitenkin saadaksensa alhaisilla lahjoillansa kunnioittaa sitä suurta linnanhaltijaa, joka nyt oli hänen ja koko Lapinkansan herraksi asetettu. Ritari Harald, jolle tämä lause selitettiin, veti suunsa sääliväiseen hymyyn, mutta muutti muotonsa nähdessään ne kalliit nahkat, joita hänen eteensä ladottiin; — ja kuullessansa, että tämän joukon matka ei tarkoittanut muuta kuin kunnianosoitusta hänelle, hän jalosti suvaitsi luvata näille raukoille korkean suojeluksensa. Sitten ritarit taas palasivat oluenjuontiinsa. Ainoastaan Kurjen ukko jäi hetken ajaksi vanhan lappalaisen puheille, onkiakseen häneltä kuulumisia Pohjan pirkkalaisista. Niistä ei kuitenkaan lappalainen sanonut paljon tietävänsä. Ainoastaan kaukaisena huhuna oli hän kuullut, että riita ja eripuraisuus oli ylinnä lapinkävijäin seassa, ja että he tältä riidaltansa eivät tänä talvena malta käydä veroansa kokoilemassa lappalaisilta. Tämä sanoma ilahdutti Kurkea enemmän kuin lappalaisten tuomat lahjat ja hän käski tuoda matkalaisille vaahtoavaista olutta, ennenkun taas lähtisivät salomaihinsa palaamaan. Se oli Lyyli, joka suurissa haarikoissa tarjosi vieraille virvoittavaa mallasmehua, ja Lapin vanhus osoitti tarjoojalle ja tarjottavalle kaikkea kunniaa, tyhjentäen haarikan pohjaan asti.

Mutta mikä oli tuo kiiltävä esine, jonka hän kenenkään huomaamatta päästi haarikan pohjaan, antaessaan astian tyhjänä takaisin tarjoojalle? Ja mikä leimaus loisti Lyylin surullisissa silmissä? — Se oli lahja, jota ei olisi lappalaisen kädestä osannut odottaa, lahja luultavasti neidon hääpukuun aiottu, — vahvat hopeiset ritarivitjat.

— Jos joskus tarvitsette hevostanne syöttää Kauraharjun kukkulalla, niin minä teidän hyvyytenne tahdon palkita, korkea neito! lausui lappalainen jäähyväisiksi — ja pian oli taas koko seurue paluumatkalla.

Mutta juhlasalissa oli taas ilo alkanut ja kesti koko päivän. Ritarit, asemiehet, knaapit ja muut palvelijat tyhjentelivät kilpaa Laukon oluttynnöreitä, ja itse isäntäkin oli paremmalla tuulella kuin moneen aikaan. Hän oli jo kohta pääsemässä toivonsa perille tyttärensä naittamisasiassa; hänen kostonhimonsa hehkui hekkumallisesti hänen ajatellessansa Pohjan miesten nykyistä eripuraisuutta, josta vanha lappalainen oli tiennyt jutella, ja vielä enemmän lupasi lähin tulevaisuus tyydyttää hänen mielensä tuimuutta. Vanhan päämiehen synkät kasvot selkenivät, kun Lyyli täydessä juhlapuvussa astui vähäksi aikaa vierasten joukkoon, täyttäen kohteliaasti emännän velvollisuudet.

— Minä juon teidän terveeksenne, korkea neito, lausui Harald ritari, tyhjentäen yhdellä henkäyksellä sarvellisen olutta. — Se on oikein, että olette pukeunut ritarillisiin vitjoihin; sillä mahtavan ritarin morsiamen sopii ritarillisissa pukimissa käydä. Mutta koska teillä on vitjat ennestään, annan minä teille toisen kannukseni. — Näin sanoen hän riisui kannuksen jalastansa.

Lyylin poskipäihin olivat kaikki ruusut palanneet.

— Se on totta, hän lausui ylevästi, vitjain omistaja ansaitsee kyllä kantaa ritarillisen kannuksenkin. Tämän omistajan puolesta minä teille, korkea ritari, lahjoitan kiistakintaan. — Näin sanoessaan neito päästi rautakiskoilla päällystetyn kintaan ritarin jalkain juureen.

Sumu hetkeksi lensi Kurjen kasvojen yli, huomatessaan hopeavitjat tyttärensä kaulassa. Joku hämärä muisto oli riehahtanut hänen mieleensä. Mutta kaikki selkeni, kun Harald naurusuin nosti kintaan, lausuen:

— Siinä kiistassa toivon molempien tulevan voitetuiksi. Minä jo olen voitettu kauneuden voimalla.

Ritarin seuraajat, joissa mallasmehu jo oli tehnyt vaikutuksensa, lisäsivät näihin sanoihin leikillisiä selityksiänsä, jotka pian ajoivat Lyylin pakoon juhlasalista.

Illan tullessa nousi naittajan ja ylkämiehen välillä puhe myötäjäisistä ja huomenlahjoista. Kurjen ukosta oli ensimmältä kovin outoa, että Harald ensiksi aikoi viedä tyttären ilman hinnatta ja vielä päälliseksi vaati tavaroita morsiamen myötä. Päinvastoin oli hänen nuoruudessansa ollut Suomen miehillä tapana, että kosija maksoi morsiamen sukulaisille kalliin hinnan vietävästään, ell'ei nähnyt soveliaammaksi ottaa naistansa väkisin ja sitten pitää miekalla puoltaan morsiamen sukua vastaan. Että kosija nyt tahtoi myötäjäisiä, oli ikäänkuin halveksimista, ja vähällä oli, ett'ei koko kauppa olisi mennyt rikki. Kuitenkin, kun vanhukselle selitettiin, että myötäjäiset olivat annettavat morsiamen omaksi eikä ylkämiehen, ja että jälkimäisen piti samoin antaa puolisolleen samanarvoinen huomenlahja maatiluksina tai muuna omaisuutena, niin Kurki myöntyi ja lupasi tuoda semmoiset aarteet, joita harva Ruotsin ritari vielä oli morsiamensa kanssa saanut myötäjäisiksi. Nämä aarteet hän tahtoi nyt kaikkien ritarien läsnäollessa jättää vävymiehen käsiin ja häneltä taas ottaa juhlallisen vakuutuksen huomenlahjasta. Hän käski vierasten viljellä olutvaroja ahkerasti ja lähti itse valitsemaan soveliaita kalleuksia niistä aarteista, jotka Laukon kellarissa säilytettiin.

Vuoden pisin yö oli jo ruvennut hämärtämään, ja aikaisin aamupuolella yötä piti hääseurueen lähteä Laukosta Sastamalaan. Knaapit ja palvelijat valmistelivat herrojensa hevosia juhlamatkan komeutta varten.

— Kuka tuo pitkä ritari on, joka sivutsemme kävi; se ei ole meikäläisiä? puhui yksi knaapeista toiselle, heidän askaroidessaan pihalla hevostoimissa.

— Ritari, eikä meikäläisiä! vastasi toinen — puhutpa joutavia! Luuletko Saksassa olevasi, vai missä? Eihän Suomen miehissä ole ritareita, ei sukuakaan, ell'et ritariksi sano sellaista tervaskantoa kuin tuo vanha Kurki on. Mutta sinäpä aina loruja latelet.

— Sanon kuin sanonkin, että se oli ritari, koska näin kultakannuksenkin hänen kantapäässään. Ja eikö hän nyt tuolla toisella puolella pihaa, sininen vyö hartioillaan, valjasta reen eteen yhtäläistä kummallista elukkaa kuin minkä viime yönä näimme, silloin kun nuo linnunkotolaiset, tai mitä lienevät olleet, kävivät —?

— Ja kun sinä peloissasi luulit koko sotajoukon paholaisia karkaavan päällemme ja vähissä hengin tulit turmelemaan hyvää yöuntamme. Sopisihan sinun nytkin juosta tärkeän tietosi kanssa ritarien puheille. Ha, ha, ha! Tekisi mieleni nähdä, kuinka palaisit uudestakastettuna oluella.

Toinen knaappi, jolle nämä pilkalliset sanat lausuttiin, oli vetää miekkansa tupesta vastaukseksi, kun samassa juhlasalin ukset ulvahtivat ja talonisäntä soihtu kädessä astui ulos, käyden pihan poikki vahvan rautaoven luo, joka vei Laukon kellariin. Totki, joka seurasi hänen jälkiään, ärähti pahasti pihalle tullessa, mutta vaikeni kohta isännän käskystä. Totutetun tapansa mukaan se jäi ulkopuolelle oven vartijaksi, kun Kurki itse kellariin astui.

Tämä Laukon kellari oli alkuansa luonnollinen vuorenluola, joka pienestä suustaan ulottui syvälle maan uumeniin. Jo siihen aikaan kun ensimäinen siirteleväinen lappalainen oli tälle paikalle laukkunsa laskenut, lausuen, kuten tarina mainitsee: "Tähän lasken laukkuni; tämä Laukko olkoon", oli tätä avaraa rotkoa ruvettu käyttämään kellarina, johon lappalaiset kesän aikana laskivat kalansaaliinsa säilytettäväksi. Mutta kalliimpia tavaroita oli Matti Kurki tiennyt siihen koota ja vahva rautainen ovi telkeinensä, lukkoinensa oli nyt luolan suuhun sovitettu. Jyrkät portaat veivät kohta ovelta alas avaraan kehään, jonka perällä pimeä aukko johdatti teihin tietymättömiin. Mutta sivupuolella tästä yleni toinen yhtä avara kellari, johon alisesta kehästä päästiin portaita myöten ikäänkuin lavalle. Siinä Kurjen ukko säilytti kaikki ne kalliit kalut, mitkä hän koko ikänsä kuluessa oli koonnut, milloin sotaretkillänsä, milloin veron- ja kaupankäynnillä pirkkalais-aikanansa. Kaikki muistojen haahmot astuskelivat tässä vanhuksen silmien eteen, mitkä hymyhuulin hänelle muistuttaen entisiä iloja ja maineita, mitkä taas irvihampain soimaten häntä monesta julmasta ja tunnottomasta teosta. Kullat ja hopeat, vaatteet ja kalliit nahat, aseet ja sotakoristukset, mitkä seinissä riippuivat, — kaikilla oli jotakin juttelemista vanhalle uroolle lohdutukseksi tai kiusaksi, hänen kuluneen elämänsä tarinasta.

Soihdun liekki valaisi naisen vaatepartta, joka riippui perimmäisessä sopessa, ikäänkuin kätkettynä. Hunnussa näkyi vielä ruskeita verentahroja ja hame oli revitty ja rikki leikattu. Toinenkin huntu riippui siinä vieressä, melkein yhtäläinen, ja sekin verellä soaistu! — Kurjen synkimmät muistot astuivat tässä hänen eteensä ja hänen vanhaa syyllistä sydäntänsä tuimasti pöyristytti. Hänestä oli ikäänkuin molemmat hänen naisensa olisivat siinä seisoneet surmapuvussansa, odotellen sitä aikaa, milloin täydellinen kosto antaisi heille rauhaa Tuonen tyynissä tuvissa.

— Olenko koskaan naisia pelännyt? hän murahti, vihaisesti kääntäen selkänsä vainajien luultuja haahmoja kohden. Mutta kuinka hän yrittikin karaista sydäntänsä ylenkatsomaan vainajien vihaa, täytyi hänen kuitenkin taas palauttaa silmänsä heidän puoleensa. Hän oli selvästi kuullut kahinan jonkinmoisen, ja riehaantuneessa mielessään hän oli tuntevinansa, ikäänkuin haahmot olisivat lähteneet häntä takaa ajamaan. Kuitenkin veriset hunnut yhä olivat asemillaan. Mutta luultavasti Totkikin yhtäläisiä kummia kuuli tai näki, koska häneltä kuului outo ärinä, missä oven edessä vartioi.

Tuskin oli Kurki ennättänyt ruveta tätä uutta kummaa kuuntelemaan, kun Totki viskattiin voimakkaasti kellarin portaita alas, ovi paiskattiin kiinni ja telkeet lukkoinensa pantiin eteen. Kurki riensi soihtu kädessä aliseen kellariin ja siitä portaita ylös ovea vastaan, jota tömistytti, kunnes havaitsi sen olevan täysissä telkeissä. Raosta oven ja pielen välistä loisti palo. Se oli juhlasali, joka oli sytytetty. Kauhea viha vimmasi Kurjen päätä. Olivatko hänen ruotsalaiset vieraansa hänet pettäneet, ryöstäneet hänen tyttärensä, niinkuin Kurjen omassa nuoruudessa oli ollut tapana, ja teljenneet hänet itsensä vuoren luolaan? Tämä ajatus pani hänen verensä kuohumaan. Oven tukevuuden hän kyllä tunsi ja tiesi siis poispääsönsä mahdottomaksi.

Mutta Laukon pihassa oli knaappien toraa vielä jatkettu, kunnes molemmat tulivat siihen vakuutukseen, että se outo mies, jonka olivat nähneet hämärässä askaroivan, oli vain joku Matti Kurjen palvelijoita. Oli jo niin pimeä, ett'eivät he voineet mitään eroittaa. Yht'äkkiä kuului kauhea ärinä, ikäänkuin koiran, joka oli kuristumaisillaan. Samassa rautaovi kuului rämähtävän kiinni. Molemmat knaapit juoksivat lentämällä herrojensa luo näitä kummia ilmoittamaan. Saliin tultuaan näkivät he tulen syttyneen useassa paikassa. Ritarit olivat jättäneet juominkinsa ja kiiruhtaneet paloa pakoon pihalle. Haettiin Laukon isäntää; — hän oli poissa. Poissa oli Lyylikin, morsian, jonka tähden vieraat olivat tulleet. Ritarit eivät tienneet mitä ajatella näin kummallisesta seikasta. Oliko Kurjen ukko ollut naimisehtoihin tyytymätön ja lähtenyt tyttärensä kanssa pakoon — ja minne pakoon? — Näillä arvoituksilla päätänsä vaivaten seisoi Harald miehinensä tulipalon loistaessa Laukon pihalla.

Mutta jäätä myöten pohjoiseen kulki vihurina hirven vetämä reki, kaksi henkeä nahkapeittojen välissä. Se oli Pohjan piltti, joka "vuoden pisimpänä yönä" vei morsiamensa appelasta Pohjan aukeille rämeille takaisin. Se oli Lyylin hirvi, joka ilosta päristen palasi syntymämailleen.

(Yrjö Koskinen: Pohjan piltti.)

PIKAKUVA PIISPA MAUNU I:stä.

Vähän matkaa satamapaikasta sorjan kuusimetsän takana oli kunnaan rinteelle rakennettu Kuusiston hovi, jonka Maunu piispa oli omilla varoillansa ostanut, mutta antanut lahjaksi Pyhälle Henrikille, se on Turun uudelle tuomiokirkolle ja Suomen piispanistuimelle. Tämän hovin asuinhuoneet eivät tähän aikaan vielä olleet mitään loistavia, vaikka monessa kohden tarpeen mukaisia. Avara sali eli pirtti, joka pidettiin palvelijain olinpaikkana sekä kokoussalina juhlatiloissa, oli vahvoista honkahirsistä salvettu eri kehänä, josta ovi vei korkeaan esikkoon eli porstuaan. Toisella puolella porstuata oli jotenkin yhtäläinen kehä, mutta sivuseinällä jaettu neljään kammioon, joissa arvokkaammat vieraat saivat yösijansa. Piispan omat huoneet olivat eri kehässä, jonka etuseinä pisti vähän matkaa sisään muiden kehien väliseen porstuaan, jotta tämä salvos käänsi päätynsä porstuan perään ja siitä ulkoni rannan puolelle. Kaikki nämä kolme kehää muodostivat yhdessä ikäänkuin linnun, jonka vartalo oli tuo keskellä oleva porstua, johon piispan huoneet liittyivät nokkana ja muut salvokset siipinä. Porstuanperäinen rakennus oli oikeastaan tehty kahteen kerrokseen, josta alinen ja matalampi oli hovin kellari, missä oluet ja viinivarat talletettiin maanalaisessa holvissa. Ainoastaan ylinen kerros oli asuttavana ja muutamat porrasasteet veivät porstuasta pirtin seinustaa myöten ylös tämän ylisen kerroksen tasalle, missä vähäinen käsipuilla varustettu sola oli oven edustana. Ovesta sisään mentyä tultiin ensin isompaan huoneeseen, jonka perällä oli soukka kammio salvoksen ulommaisessa päädyssä. Nämä huoneet olivat varustetut pienillä lyijynliitteisillä lasi-ikkunoilla. Mutta muissa asuinhuoneissa oli ainoastaan tavalliset laudalla tai ohuella nahalla peitetyt ikkunat.

Tämmöisessä asunnossa asui Maunu-piispa, kun virkatoimet eivät vaatineet häntä olemaan Räntämäellä tai Turussa; mutta jälkipiispoillensa hän oli alkanut rakennuttaa komeampaa ja vahvempaa kivistä asumusta, jonka perustukset ja aliset kivikerrokset jo nähtiin vähän matkan päässä, itse mäen kukkulalla. Tämän nousevan linnan peruskivillä nähtiin vanha piispa usein istuvan yksin ajatuksissansa, hengessänsä miettien isänmaansa ja kansansa tulevaisuutta ja sivistyksen voitontoiveita tässä syrjäisessä maassa. Silloin hän tavallisesti äkkiä nousi seisomaan korkeimman muurikiven päälle, ikäänkuin avarampaa näköalaa etsien tulevaisuuden aavalla merellä, ja antoi silmänsä kulkea niemien nenitse salmien ja selkien yli. Hänen koko huolenpitonsa ja rakkautensa tarkoitti suomalaisten parasta. Heitä, omia kansalaisiaan, hän suositteli, eikä siinä pitänyt suurta lukua Ruotsin vallasta, eikä aina kirkonkaan eduista. Antoipa hän kerran hämäläisillekin anteeksi neljännen nahan omista piispansaatavistansa siitä ainoasta syystä, että nämä olivat kärsineet venäläisten hävityksestä. Hänen alinomainen lauseensa oli, että tämä kansa on leppeydellä ja hellyydellä johdatettava kristillisyyteen, ja että tässä maassa ei vielä sovi vaatia täydellistä katoolista vanhurskautta. Mutta erittäin hän pelkäsi ja kammoi ruotsinväen muuttamista tähän maahan; siitä hän pelkäsi tämän kansan sortuvan. Hän oli salaisesti Ruotsin vallan vastustaja, ja paavillisen istuimen läheisyydessä oli hänellä puolustajia, jotka ajoivat hänen asioitaan. Hän oli Roomassa tehnyt muistutuksia Liivin papiston ja ritariston menettelystä sen maan asukkaita kohtaan. Mutta tulevaisuus oli hänelle sumujen ja hämärien peitossa, joissa ainoastaan ihmisen omat toiveet kangastuvat, ja piispa Maunu istuutui taas lepäämään, jättäen isänmaansa asiat kaikkivaltiaan huomaan.

Tänä aamuna varhain näemme taaskin vanhan piispan kävelevän linnan asemilla, ei kuitenkaan yksinänsä, vaan nuoren nepaimensa, Lauri nimisen koululaisen eli "scholarin" seurassa. Piispa itse oli vanhahko harmaapäinen mies, jonka pienet siniset silmät leppeästi pilkistelivät siniharmaan patalakin alta. Musta kauhtana, jonka rintaan valkoinen risti oli ommeltu, välähteli hartioilta alas hänen vartensa ympäri ja hänen kädessään oli pitkä valkoiseksi maalattu sauva, jota hän piteli melkein keskeltä, nojaten sillä askeleitansa, jotka kuitenkin olivat jokseenkin vilkkaat ja voimalliset. Hänen nepaimensa oli 18-vuotias nuorukainen, jonka keskeltä jaetut keltaiset hapset käherinä vierivät olkapäille. Hänen pukunsa oli muutoin melkein yhtäläinen kuin sedänkin, ilmaisten, että hengellinen sääty oli hänelle elämäntoimeksi aiottu.

— Omatuntoni minua vaivaa, virkkoi piispa alakuloisesti, kun olen tähän linnan rakentamiseen ryhtynyt, ennenkun Pyhän Henrikin temppeli Unikankarilla on valmiina. Suokoon Jumala ja Pyhä Henrikki laupiaasti, ett'ei tätä tekoani luettaisi minulle kuolemansynniksi.

— Isä, virkkoi nuorukainen nöyrästi, eikö Jumala ja kaikki Pyhät tunne sydämmenne puhdasta tarkoitusta?

— Siitäpä tarkoituksesta, vastasi piispa, päätänsä pudistaen, olen juuri itsekin epätietoinen. Tämän linnan olen tosin Pyhälle Henrikille aikonut, hänen seuraajoillensa ja maalliselle tavaralleen turvapaikaksi. Mutta tällä lahjallani on toinenkin salainen tarkoitus, jota sieluni vapisee ajatellakaan. Minä tahtoisin lepyttää Pyhän Henrikin vihaa murhaajaansa kohtaan, — minä tahtoisin Pyhän Henrikkimme omilla esirukouksilla lunastaa Lallin sielun helvetistä. Minä olen aikonut — Jumala minua armahtakoon — asettaa tässä syrjäisessä paikassa jokapäiväiset messut Lallin sielua varten. — —

— Lallia varten sielumessuja? virkkoi säikähtyen nuorukainen; Lalli oli murhamies, marttyyrin surmaaja!

— Hän oli syntinen niinkuin me kaikki, vastasi leppeällä vakavuudella vanhus. — Kaikki olemme synnillämme Kristuksen surmanneet ristin hirsipuussa. — — Eikä Lallikaan ollut muuta kuin ihminen: hän oli omaa vertasi, — minun ja sinun sukua. — Hänen sydämmensä tosin oli sokea, mutta juuri siitä syystä lienee syntinsä vähempi, ja mekin kaikki olisimme hänenä saattaneet saman tehdä. Vieras valta ja vieras usko oli kaksi asiaa, jota eivät esi-isämme silloin vielä eduksensa ymmärtäneet. —

— Jumala sen nähköön, lausui hän juhlallisella äänellä, syvästi huoahtaen, — Jumala nähköön, kuinka näitä suomalaisia kansoja on käännetty rakkauden uskoon. Liiviläiset ovat tässä kaupassa kaiken maallisen onnensa kadottaneet, virolaisten on melkein samoin käynyt ja täällä Suomessa ajettiin Hämeen miehet merensyrjästä takamaihinsa. Ovatko nämä rakkauden töitä? Tahdotaanko sillä tavoin perustaa rakkauden oppi sydämmiin? Tämä kansa on harras ja sydämmellinen, siveä, vakava ja uskollinen; mutta hellästi sitä on kohteleminen, muutoin se muuttuu julmaksi ja taipumattomaksi. Tätä pitäisi valtiasten muistaman. Mutta — — oi, milloinka on heikon hätähuuto liikuttanut mahtavan sydäntä!

(Yrjö Koskinen: Pohjan piltti.)