JUNKER TUOMAAN MESTAUS.

"Tuima juutti, käy nyt kuolemaan!", puhui Eerik Fleming, "Junker Tuomas!" Junker Tuomas nousi hirttolavalle, yllään niiniköyden silmun huomas.

— "Junker Tuomas oon ja ritari,
Turun linnanherra enkä roisto,
tahdon kuolla niinkuin vapaasukuinen,
kuin suo synty, arvo sekä loisto.

Jos ma oisin Turunlinnassa,
varmaan oisitte nyt työssä muussa,
piispat, riikin herrat, sinä Fleming myös,
kurjat kuolisitte hirsipuussa!"

— "Tanskan Kristianin pyöveli,
tahra tarttui myydyn miekkas kahvaan,
tapoit ystäväni, jalot herrat muut,
raastoit naiset, lapset, ryöstit rahvaan.

Junker Tuomas, käyt nyt kuolemaan,
nyt kun iäks suljet silmäluomen,
muista, Suomen mies sun maahan musersi,
koska kauhuun saatoit kaiken Suomen!"

— "Junker Tuomas oon ja ritari,
kunnialla minun kuolla suokaa,
viekkaasti mun, Fleming, vainolaivaan sait,
viime pyyntö, hamppuköysi tuokaa!"

— "Niiniköysi sulle sopii vain,
Junker Tuomas, näin nyt maani kostaa
Mestari, te korkeahan asemaan
saatte kunnian nyt konnan nostaa!"

Tukholmassa torvet toitotti
yli valtakunnan illansuussa,
kuinka Junker Tuomas, julma juutti, näin
kuoli kunniatta hirsipuussa.

(Larin Kyösti.)

AAMUN MIEHIÄ

AAMUN MIEHIÄ.

Ilma matalassa luentosalissa, jossa oli tungokseen saakka tarkkaavasti kuuntelevia teologian ylioppilaita, kävi yhä raskaammaksi. Luennoitsijan muutoin kirkasta ääntä oli yhä vaikeampi erottaa, se tuntui kuin sammuvan ummehtuneeseen ilmaan. Syksyisen iltapäiväauringon säteet olivat onnistuneet pujahtamaan eräästä sivuseinän akkunasta sisään, erottaen näkyviin yli salin ylettyvän sakean pölyjuovan ja muodostaen sivuseinälle himmeän kuvion nelikulmaisesta, pyöreäruutuisesta ikkunasta.

Suomalainen ylioppilas Agricola oli hiukan myöhästynyt ja saanut sen vuoksi paikan ihan oven suussa. Melanchton oli lokakuun alusta selittänyt Roomalaisepistolaa ja Agricolalla oli edessään Erasmuksen baselilainen Uusi Testamentti — hänen arvokkain kirja-aarteensa, jonka hän edellisenä vuonna Wittenbergiin tultuaan oli ensi töikseen itselleen hankkinut. Mutta hän oli alakuloinen eikä voinut tarkkaavasti seurata oppinutta esitystä. Puolisen tuntia turhaan kamppailtuaan antoi hän kirjan painua polvilleen, sallien ajatustensa harhailla omia teitään sekä tuijottaen väsyneesti luennoitsijaan, joka pölyisen valojuovan läpi näytti korkealla katederillaan niin avuttoman pieneltä, kalpealta ja rasittuneelta. Lähes kaksikymmentä vuotta oli tuo kuuluisa jumaluusoppinut ja filologi työskennellyt Lutherin rinnalla Wittenbergissä ja nähnyt noiden vuosien kuluessa auditorionsa aina yhtä täynnä ympäri Keski- ja Pohjois-Europan kokoontuneita innostuneita kuulijoita.

Kun Agricola antoi silmäinsä painua puoli umpeen, näytti pitkän ja kapean luentosalin perällä istuva Melanchton tavallistakin pienemmältä ja hennommalta. Hänen matala, sointuva äänensä, jolla hän ikäänkuin hyväillen lausui rakasta kreikkaansa, tuntui tulevan kuin jostakin hyvin kaukaa ja se vaikutti Agricolan väsyneihin hermoihin omituisen uinuttavasti. Hän ei seurannut enää ollenkaan luennon sisällystä, tuijotti vain pölyjuovan läpi Melanchtoniin ja antoi korviensa omia aikojaan suhtautua hänen ääneensä, joka ilman saentuessa tuntui etääntymistään etääntyvän, kunnes se kokonaan sammui.

Melanchton oli keskeyttänyt luentonsa, hän ummisti silmänsä ja siveli kämmenellä otsaansa. Silloin alkoi Augustiinikirkosta kuulua kellonsoittoa. Melanchton avasi jälleen silmänsä, painoi kirjan kiinni ja sanoi hymähtäen:

— Johan me voimmekin lopettaa. Kovin se onkin tänään rasittavaa.

Hän nousi seisomaan ja auditoriossa syntyi liikkeen kohinaa. Mutta sitten taas kaikki vaikeni ja Melanchton piti lyhyen rukouksen, sillä tämä oli viimeinen luento sinä päivänä, Pyhäin miesten aattona 1537.

Kun rukous oli vaiennut ja sen jälkeen pieni hetki oltu kumarruksissa, laskeusi Melanchton katederista alas ja pieni mies katosi kokonaan kuulijainsa sekaan. Kaikki alkoivat tunkea ovea kohti. Työntäen kirjan kainaloonsa pyörähti Agricola ensimäisenä ulos, jääden portin pieleen vartomaan suomalaisia tovereitaan. Niitä olivat Martti Teitti, joka viime vuonna oli yhdessä hänen kanssaan Saksaan tullut, sekä Viipurin Simo eli Simon Viburgensis, niinkuin hänen nimensä virallisesti kuului.

Ennenkuin hän ohitseen rientävästä ylioppilasvirrasta sai näkyviinsä tovereita, tarttui joku hänen käsipuoleensa. Se oli eräs schwabilainen ylioppilas, joka oli viime kevännä jonkun aikaa asunut hänen ja Teitin kanssa yhdessä.

— Domine reverendissime, frater Michael finlandensis, ambulemus paullim? [Kunnioitettavin herra, suomalainen veli Mikael, kävelläänkö vähän?] — sanoi reippaalla äänekkyydellä tuo aina iloinen saksalainen.

Agricola hymähti vastaukseksi ja käsikkäin lähtivät he kävelemään ylös kapeata katua, joka kajahteli eri tahoille hajaantuvan ylioppilasjoukon askelista. Pyhätarpeita kantavia palvelustyttöjä ja perheenäitejä pujottelihe tuon iloisesti haastelevan nuorisojoukon läpi, ylhäällä päätyikkunoissa näkyi kadun yli toistensa kanssa juttelevia porvareita, kasvoilla edessä olevan sunnuntailevon hohde, ja yli kaiken täydensi lauantaitunnelmaa koko pikku kaupungin täyttävä kellojen humina.

Kirkon ohi kulettaessa pysähtyi schwabilainen äkkiä ja virkkoi:

— Ah, ollapa että me olisimme saaneet olla täällä tasan kaksikymmentä vuotta sitten!

Agricola katsoi häneen kysyvästi.

— Mitä? Pyhäinmiesten aattona silloin, anno domini 1517? — jatkoi schwabilainen.

Kun Agricola ei vieläkään näyttänyt olevan oikeilla jälillä, alkoi schwabilainen, jolla oli vilkas mielikuvitus ja eloisa esitystapa, havainnollistuttaa asiaa seuraavasti:

— No, ajattelehan: toria pitkin astelee nopein ja päättävin askelin laiha ja kalpea mies puettuna augustiinimunkin kaapuun. Hän pysähtyy kirkon ovelle, silmää ympärilleen ja vetää kaapunsa alta paperikäärön, levittää sen ovelle ja ottaa esille pieniä nauloja…

— Ahaa, teesit! — keskeytti Agricola innostuneena. Mutta schwabilainen oli päässyt vauhtiin ja jatkoi:

— … ja vasaran lyönnit kumahtelevat, kumahtelevat, kumahtelevat — kertasi hän tahdilleen — ja pelottavana kuuluu niiden kaiku Alppien yli Roomaan.

Samassa juolahti schwabilaisen mieleen vaaliruhtinaan uni, jonka tämä oli nähnyt vähää ennen teesien julistamista ja josta aikoinaan oli kerrottu ympäri Saksan, ja hän jatkoi:

— Niin, siinä seisoi peloton munkki ja kirjoitti kirkon oveen ja kynä hänen kädessään kasvoi ja kasvoi, kunnes ulottui Roomaan ja puhkasi korvat siellä istuvalta kruunupäiseltä leijonalta. Ja leijona alkoi huutaa niin, että vuoret vapisivat ja kaikki kuninkaat ja ruhtinaat riensivät vääntämään kynää munkin kädestä, mutta eivät onnistuneet.

Schwabilainen veti henkeä ja puhui edelleen:

— Silloin sitä olivat elementit liikkeessä ja silloin meidänkin olisi pitänyt olla täällä. Olisimme saaneet pertuskamiehinä seurata Martti ja Filippi tohtoreita Leipzigiin eckiläisiä rökittämään. Entä Wormsissa? Siellä jos missään olisi pitänyt saada mukana olla. Ajatella sitä hetkeä, kun yksinäinen kalpea munkki astuu keisarin, kuningasten, ruhtinasten, piispojen ja prelattien täyttämään valtasaliin…

Schwabilaisen isä oli palvellut Yrjö von Freundsbergin kuuluisassa keihäsmiesjoukossa ja ollut järjestyksen valvojana Wormsin valtiopäivillä. Lutherin esiintyminen siellä oli tuohon yksinkertaiseen sotamieheen samoinkuin hänen ritarilliseen päällikköönsäkin tehnyt syvän vaikutuksen. Poika oli usein kuullut isänsä siitä kertovan ja kun hän itse puolestaan oli lisäillen ja värittäen kuvaillut lukemattomia kertoja tovereilleen tuota valtavaa kohtausta, oli se juurtunut niin hänen mieleensä, että hän toisinaan melkein saattoi uskoa itse olleensa sitä kaikkea näkemässä. Usein oli Agricolakin sen kuullut, mutta yhtä tarkkaavasti kuunteli hän nytkin, osaksi hienotunteisuudesta reipasta toveriaan kohtaan, osaksi yhä uudistuvasta mielenkiinnosta, sillä siksi eloisasti ja värikkäästi esitti schwabilainen mieliaihettaan. Ja Agricola mittasi takaisin samalla mitalla, alkaen kuvailla usein ennenkin kuvailemaansa päivällisilläoloaan Lutherin luona sekä kertoen kaikki pienimmätkin asiat, mitä reformaattori oli pöydässä istuttaessa puhunut ja mitä sanoja hänenkin kanssaan vaihettanut. Ja yhtä tarkkaavasti kuunteli nyt vuorostaan schwabilainen. Näin innostuttuaan alkoivat he sitten vuorotellen muistutella toistensa mieleen kummallekin ja koko Wittenbergin ylioppilaskunnalle tuttuja legendoja uskonpuhdistajasta, joka oppilastensa silmissä oli kohonnut saavuttamattomaksi sankari-ihanteeksi.

Kun oli oltu hetki ääneti, lopetti schwabilainen:

— Sen miehen sanaa ei voi vastustaa, vaikka hyökkäisi hänen kimppuunsa filosofian, sofistien, scotistien, albertistien, thomistien ja kaikilla koko helvetin aseilla.

Viimeisiä sanoja lausuessaan teki hän kädellään suuren huitasevan liikkeen, puristi sitten hyvästiksi Agricolan kättä ja lausui:

— Täytyy tästä lähteä ukko Reuchlinin seuraan. Olen pannut päähäni vielä tänä iltana kamppailla loppuun Jesajan kolmannentoista luvun. Pax tecum, carissime!

Kun Agricola oli jäänyt yksin ja schwabilaisen rehevä ääni oli hänen korvistaan sammunut, valtasi hänet entinen alakuloisuus ja hän ikäänkuin kutistui pienemmäksi. Mitä tehdä ja minne kääntyä, sillä tovereineen oli hän tällä hetkellä ihan leivätönnä ja ilman tiettävää leivän saannin mahdollisuuttakaan? Viimeiset viikot he olivat eläneet melkein yksistään leivällä ja vedellä, mutta tänä aamuna he olivat saaneet tyhjin vatsoin lähteä luennoille. Jos toimeentulo alunpitäenkin oli tässä vieraassa yliopistokaupungissa ollut heille vaivaisen puoleista, niin ei heidän tähän asti ollut tarvinnut sentään yhtään paastopäivää pitää. Mutta nyt oli suoranainen nälänuhka edessä.

Alkoi jo hiukan hämärtää ja kaikkialla kuului akkunaluukkujen sulkemista. Pikkukaupungin porvarit vetäytyivät ystävällisiin koteihinsa aattoiltaa viettämään. Sitä yksinäisemmäksi tunsi Agricola itsensä lähtiessään hitaasti ja allapäin astelemaan Elben puoleiseen kaupungin laitaan, missä hän tovereineen asui erään köyhän lasimestarin luona. Hän näki mielikuvituksessaan toveriensa istuvan alakuloisina huoneessaan ja salaa odottavan häntä pelastuksen tuojaksi, sillä aamulla hajaantuessaan olivat he sopineet, että kukin tahollaan koettaa tehdä voitavansa edes lähimpien päivien turvaamiseksi. Mutta hän oli varma, etteivät toverit olleet onnistuneet paremmin kuin hänkään.

Hänestä tuntui vastenmieliseltä mennä kortteeriin niin tyhjänä ja ilman avun mahdollisuuttakaan näköpiirissään. Hän jatkoi kävelyään ilman päämäärää, kulkeusi kaupungin ulkopuolelle joen rannalle ja istahti väsyneesti lähellä vesirajaa olevalle hirsikasalle. Oli jo joltisenkin hämärä, vastapäisellä rannalla olevien kenttien ylle oli virrasta levinnyt valkoinen usvaverho, ja mustina ja raskaina vieritteli Elbe hänen ohitseen syksyisiä vesiään. Sumun takaa jostakin maalaiskylästä kuului yksinäisen koiran haukunta ja lännestä, Harzvuoriston takaa, kohosi täysikuu suurena veripunaisena pyörylänä.

Agricola unhotti nykyisen tukalan tilansa ja nälkänsä ja hänet valtasi eräänlainen kuulas apeamielisyys. Hän painoi päänsä käsiin, ummisti silmänsä ja etäinen koti kohosi elävänä mieleen. Sama kuu on sielläkin kohonnut saariston takaa ja pilkistää päärmäkaistan läpi hänen kotitupaansa, ja kuten ennenkin kuutamoisina iltoina, kuuluu Särkilahden kartanosta koiran haukunta. Hän on kuin ainakin entinen pikku Miika, joka äidin puuhatessa illallista istuu uinaillen penkillä, kuulee etäisen koiran haukunnan, näkee pienen himmeän akkunakuvion siirtyvän siltapalkilta toiselle, mutta mieli liitelee kaihoten muualla, jossakin epämääräisessä utumaailmassa. Ja kun perhe asettuu levolle ja päre pankonpuussa sammuu, kumartuu äiti vielä hänen ylitseen, korjaa peitettä ja lukee Ave Marian, ainoan, jonka hän on joskus lapsuudessaan oppinut. Se on kamalasti vääntynyttä latinaa, joka hänelle teinivuosinaan on tuottanut monta hupia, mutta äiti lukee sen niin hartaasti, että Jumala varmaankin kuulee sen paljon auliimmin kuin parhaimmallakin latinalla kuolleesti toistetun rukouksen. Se vuosien kumartama rakas äitivanhus, kuinka hän iloitsikaan, itki ja iloitsi, kun hän monen vuoden kuluttua poikkesi kotiin ollessaan piispan mukana tarkastusmatkalla; kuinka hellävaroen hypisteli hän ryppyisillä käsillään hänen mustaa barettiaan ja silitteli hänen matkalla rypistynyttä kauhtanaansa.

Kirja hänen polviltaan luisui maahan ja havahutti hänet todellisuuteen. Hän otti sen ylös ja käänteli sen vahvoja lehtiä. Sitä tutkiessaan oli hänessä edellisenä talvena herännyt eräs suuri aate, jota hän siitä lähtien oli hoitanut ja vaalinut mielessään kuin äiti lempilastaan. Se oli päivin ja öin kytenyt hänen mielessään, aste asteelta selviten ja kirkastuen sekä samalla kirkastaen hänelle hänen oman kutsumuksensa ja suoden voimaa tyynesti kestää taistelussa alati uhkaavaa puutetta vastaan, vieläpä ylläpitää ja rohkaista tovereitaankin.

Äsken oli kaikki ollut niin pimeää ja toivotonta, mutta nyt hän taas näki elämäntyönsä selvänä edessään ja se kohotti hänet aineellisten huolten yläpuolelle. Koko hänen entisyytensäkin oli kuin johdonmukaista valmistusta siihen, eikä hän voinut olla jo varhaisimmassa elämässään näkemättä korkeamman käden johtoa. Ensi kerran ilmestyi se hänen tielleen vanhan ja hurskaan saarnaajamunkin muodossa. Hän, kahdeksantoistavuotias poika, on kesäisenä ehtoopäivänä yksin kotona ja odottaa isää, äitiä ja vanhempia veljiä kalaretkeltä palaaviksi. Hän istuu pihakivellä ja puhaltelee ilmaan vesilinnun untuvia, joita pääskyset lennosta kilvan tavottelevat. Silloin laskee joku kätensä hänen päälaelleen niin hellästi, ettei hän ollenkaan säikähdä, ja kun hän kääntyy katsomaan, seisoo siinä hymyilevä munkki vanhus. Se istuu pihanurmelle, vapauttaa jalkansa tomuisista virsuista ja alkaa ystävällisesti jutella hänen kanssaan. Ja kun vanhemmat illan suussa palaavat kotiin, ehdottaa munkki, että poika seuraisi häntä Viipurin kouluun ja saisi valmistua hengelliseen säätyyn, sillä hänestä on Jumala aikonut varmaan jotakin tehdä, selittää vanhus. Äiti tulee liikutetuksi ja sanoo hartaimman toivonsa olevan nähdä poikansa pappina. Isä, jäkäläpartainen, harvasanainen Olavi-ukko, jonka suu on kuin vaikenemista varten muodostunut, murisee vastaan ja sanoo pojan kelpaavan elää kalamiehenä niinkuin vanhemmatkin veljet. Mutta munkki sovittaa sanansa viisaasti, hän puhuu pyhästä Pietarista ja jumalansanalla kalastamisesta ja paljosta muusta, ja niin tokasee isä lopuksi: "No, jos se on Jumalan tahto, niin menköön!" ja lähtee liikutusta salatakseen muka jollekin askareelle. Ja niin tapahtuu se ihme, että vanhemmat uskovat hänet vieraan munkin huomaan, ja että hän itse on valmis eroamaan rakkaasta kodistaan.

Monta kertaa on hän liikutuksella muistellut tuota ensimäistä kotoa lähtöä ja yhä ihmeellisemmältä on se hänestä alkanut näyttää. Munkki-vanhushan tuli kuin suorastaan häntä hakemaan! Ja samanlainen tapaushan uudistui sitten Viipurissa. Kun hän oli koulunsa päättänyt ja hänen isällinen opettajansa, Johannes Erasmi, lähti piispan sihteeriksi kutsuttuna Turkuun, kutsui hän luokseen hänet, parhaimman oppilaansa, ja kehoitti häntä seuraamaan mukana pääkaupunkiin, sillä siellä kyllä aukenisi hänelle jotakin. Ja hän seurasi ja sai kirjurinpaikan piispan luona sekä tilaisuuden jatkaa opintojaan. Mutta tärkeintä oli se, niitä tapahtui hänelle kohta Turkuun tulonsa jälkeen. Hän on ensi kertaa tuomiokirkossa, jonka mahtavat holvit ja pilarit, komeat kuorit, rekonditoriot ja pyhimysten kuvat sekä juhlallisessa hämyssä huokuva urkujen humina tekevät häneen valtavan vaikutuksen. Liikutuksesta väristen seisoo hän erään pylvään juuressa keskellä kirkkoa. Kun latinankielinen messu ja kuoripoikien laulu on tauonnut, kajahtaa hänen päänsä päältä miehekäs ääni, joka kirkkaasti ja läpitunkevasti lausuu selkeällä suomenkielellä: "Jumalan sana on elävä ja voimallinen ja terävämpi kuin kaksiteräinen miekka, ja tunkee lävitse siihen asti, kuin se sielun ja hengen erottaa ja jäsenet ja ytimet, ja on ajatusten ja sydämen aivoitusten tuomari." — Säpsähtäen luo hän katseensa ylös ja näkee saarnastuolissa papintakkiin puetun pitkäkasvuisen, nuorekkaan ja kalpean miehen, jonka silmissä palaa omituinen tuli ja joka hetken vaiettuaan sekä kuulijakuntaansa tarkasteltuaan kuin tilille vaatien alkaa saarnata tuon raamatunlauseen johdolla. Hän ei voi irroittaa katsettaan saarnaajasta, jonka tuliset sanat kaikuvat temppelin holveissa. Seuraamatta erikoisesti saarnan sisällystä tuntee hän, että se on jotakin uutta ja raikasta. Uutta ja samalla vanhaa ja tutunomaista, joka on ollut kauan unhotuksissa. Samoin on saarnaajan käyttämä kielikin. Ovathan dominikaanit ja fransiskaanitkin kyllä kansan kielellä saarnanneet, mutta se on ollut niin konstikasta ja aivankuin latinaa suomalaisin sanoin, kun tämä sitävastoin puhuu mitä tavallisinta ja yksinkertaisinta arkisuomea ja kuitenkin niin joka sanassaan elävää ja luonnonraitista.

Kuin huumautuneena lähtee hän kirkosta, ja ihmetellessään kuka tuo voimakas saarnaaja oli, kuulee hän ympärillään olevassa ihmisjoukossa toistettavan nimeä Särkilahti sekä mainittavan häntä milloin kerettiläiseksi, milloin oikeaksi herran papiksi. Särkilahti! Kyllä hän oli jo Viipurissa sen nimen kuullut, samoinkuin Saksassa vaikuttavan pääkerettiläisen Lutherinkin, ja Turussakin oli hän jo piispan luona ehtinyt kuulla kaniikkien harmistuneita puheita maisteri Särkilahden kerettiläisistä opeista. Mutta sitä mielikuvaa, mikä hänellä oli kerettiläisestä, oli hänen mahdoton sovittaa tuohon saarnaajaan. Ja intoa palaen riensi hän joka kerta kuulemaan, milloin Särkilahti saarnasi tuomiokirkossa tai katedralikoulussa ja yhä hartaammaksi kävi hänessä halu päästä samaa sanaa julistamaan. Sopivimpaan aikaan oli hän tullut Turkuun, sillä ei täyttä vuotta sen jälkeen sairastui Särkilahti äkkiä ja kuoli. Mutta kun hän sitten seisoi tuomiokirkon pääkuorissa papiksi vihittävänä ja hänen isällinen suosijansa piispa Skytte asetti kalkin hänen käteensä vanhoin vihkimyssanoin: "Accipe potestatem sacrificandi pro vivis et mortuis" [Ota voima uhrata elävien ja kuolleiden puolesta], tunsi hän elävänä mielessään kutsumuksen jatkamaan ja täydentämään Särkilahden alottamaa työtä. Ja tämä tietoisuus hänessä yhä vahvistui hänen ollessaan piispan mukana tarkastusmatkoilla ja nähdessään, kuinka valon tarve kaikkialla oli suuri. Hän ikävöitsi vain Wittenbergiin, uuden opin pääahjoon, ja kun aika oli tullut, aukeni hänelle pääsy sinnekin.

Oliko nyt sitten kaikki tähdännyt vain siihen, että hän olisi tullut tänne Wittenbergiin nälkään nääntyäkseen? Sehän oli mahdottomuus, jota vastaan puhui koko maailmanjärjestys. Hän oli ollut jo epätoivoon joutumaisillaan, mutta täällä yksinäisyydessä virran rannalla vietetty hetkinen oli hänelle taas kirkastanut hänen kutsumuksensa ja kohottanut etualalle hänen valoisan elämänkäsityksensä.

Hän nousi ja lähti nopein askelin kulkemaan takaisin kaupunkiin. Hänen tullessaan kortteeriin istuivat molemmat toverit loppumaisillaan olevan talikynttilän valossa, Teitti raapustellen hanhenkynällään jotakin kuviota hebrean kieliopin kanteen ja Viipurin Simo tutkien Tukydidesta. Se oli ainoa kirja, minkä hän joskus oli onnistunut itselleen hankkimaan ja tunsi hän sen jo kannesta kanteen, mutta siitä huolimatta seurasi se aina hänen mukanaan. Simo oli heistä kolmesta vanhin ja oli jo kolme vuotta heitä aikaisemmin tullut Wittenbergiin. Hän oli köyhän porvarin poika Viipurista, käynyt sikäläisen koulun ja ollut novisina fransiskaaniluostarissa, mutta jättäen luostarin ennen novisiaikansa päättymistä tullut Turkuun, missä sai tilaisuuden matkustaa Saksaan opiskelemaan. Kapeine hartioineen ja köyristyneine selkineen teki tuo hiljainen ja itseensä sulkeutunut mies, joka sitäpaitsi oli kivulloinen, hyvin avuttoman ja säälittävän vaikutuksen. Kreikka oli hänen mieliaineensa, josta hän sellaisenaan lienee saanut ruumiillisen ravintonsakin, kuten Teitti kerran oli leikillään sanonut, sillä oli aivan käsittämätöntä, millä hän oli itseään elättänyt niinä neljänä vuotena, jotka hän oli jo Wittenbergissä oleskellut.

Teitti oli heistä kolmesta nuorin, lyhyen vanttera, ruskeasilmäinen ja iloinen nuorukainen. Hän oli suomalaista aatelissukua, mutta siitä huolimatta yhtä varaton kuin toverinsakin. Hän oli kuten Agricolakin tullut Skytten kustannuksella Wittenbergiin ja valmistui yhtä rintaa tämän kanssa maisteritutkintoon.

Kumpikin istui synkkänä ja alakuloisena. Ääneti tervehtien katsahtivat he Agricolaan ja luettuaan hänen sulkeutuneesta muodostaan, ettei hänkään tuonut mitään iloista sanomaa, painuivat he uudelleen kirjoihinsa. Agricolan mieli kävi taas apeaksi ja häntä hieman hävetti, että hän tuli näin tyhjänä toveriensa luo, jotka pitivät häntä jonkunlaisena johtajanaan.

Teittiä kiusasi tämä kolmen miehen äänettömyys ja raaputustaan jatkaen virkkoi hän:

— Simo syöpi tuossa monikertaan kaluttua Tukydidestaan ja minä ravitsen itseäni muistuttelemalla olevani vapaasukuinen mies.

Hän näytti Agricolalle kirjan kantta, jossa oli kirjotus: "Martini
Laurentii Teijthi Liber, duodecim or. Emptus Abo Anno dei Mdxxxii" sekä
sen alla kaksi vasta piirustettua kilven kuvaa, kummankin keskellä
Andreasristi, jota Teitti-suku käytti vaakunanaan.

— Kävin ruotsalaisten kortteerissa, mutta kaikki he olivat melkein yhtä täpärällä kuin mekin, — jatkoi hän ja rupesi piirustamaan kolmatta vaakunaa.

— Kun uskaltaisi emännältä pyytää illallista, — huomautti Simo arasti.

— Siten syömällä maksaaksemme vuokravelkamme. Koetappas mennä etsimään, — vastasi Teitti ja Simo painoi nolona päänsä kirjaan.

Mutta Teitin halutti kiusata tuota avutonta vanhinta toveriaan ja hän jatkoi:

— Eikö kaduta, ettet sittenkin tehnyt munkkilupausta? Saisit ihan varmaan nytkin täydellä vatsalla lukea pater nosterisi ja oikaista itsesi levolle.

Agricola katsoi nuhtelevasti nuorinta toveriaan, nousi seisomaan ja sanoi:

— Minä lähden vielä apua etsimään, sillä eihän elämästämme näinkään mitään tule.

Hän lähti päättävästi ulos ja suuntasi kadulle tultuaan askeleensa entistä augustiiniluostaria kohti, missä Luther perheineen asui. Joen rannalta lähtiessään oli hänen mieleensä välähtänyt, että hänen on mentävä itse uskonpuhdistajan luo omaansa ja toveriensa hätää valittamaan. Silloin asian ensinnä mieleen iskiessä se oli tuntunut niin yksinkertaiselta, mutta nyt kuta lähemmäs määräpaikkaa hän tuli, sitä epävarmemmaksi tunsi hän itsensä. Oliko lainkaan soveliasta hänen pienine huolineen tunkeutua häiritsemään miestä, jonka harteilla koko paavin kahleista vapautunut kirkko lepäsi? Eikä hän ollut tullut ajatelleeksi sitäkään, kuinka sopimaton aikakin nyt oli sellaiselle käynnille. Kovin myöhäinen nyt ei tosin vielä ollut, mutta ihmiset olivat sulkeutuneet jo koteihinsa ja kaikkialla valmistauduttiin aattoillalliselle.

Hänen kätensä vaipui portinkolkuttimelta alas ja masentuneena jäi hän seisomaan autiolle kadulle, tuntien ettei uskaltaisi sisälle pyrkiä. Silloin kuului portin takaa askelia, salpa lykättiin syrjään ja kadulle astui nuori palvelustyttö toisessa kädessä lyhty ja toisessa kori. Lyhtyään kohottaen katsoi hän kummastuneena ja kysyvästi kuluneeseen papinkauhtanaan kääriytynyttä nuorta miestä, joka äänetönnä seisoi portin pielessä.

Agricola tunsi täytyvänsä sanoa jotakin ja hän kysyi tytöltä, saattoiko tähän aikaan enää tavata tohtoria. Tyttö, jossa Agricolan avonainen katse nähtävästi herätti luottamusta, ilmoitti hänen olevan huoneessaan ja kirjoittavan. Hän piti porttia auki ja odotti vieraan astuvan sisään. Agricolan täytyi käydä eteenpäin ja hän tunsi, kuinka sydämensä äkkiä alkoi rajusti lyödä. Tyttö jatkoi matkaansa ja hän hapuili yksinään pimeässä etehisessä. Kun hän oli ennenkin pari kertaa talossa käynyt, löysi hän pimeästä huolimatta tohtorin huoneeseen johtavan oven.

Hänen koputukseensa ei kuulunut mitään vastausta. Ympärillä oli aivan hiljaista, jostakin seinän takaa kuului vain kuin aavistuksena lapsen jokellusta ja oman sydämensä lyönnin kuuli hän selvästi. Hän koputti toisen kerran, mitään ei kuulunut. Pelonalaisessa jännityksessään luuli hän koputtaneensa kyllin lujasti, mutta todellisuudessa se oli tapahtunut siksi hiljaa, ettei se voinut sisälle kuulua. Mitä nyt tehdä? Tänne asti jouduttuaan tuntui hänestä mahdottomalta takaisinkaan palata. Hetken vielä epäröityään, jolla aikaa hänen levottomuutensa yhä vain kasvoi, hapuili hän käsiinsä kääkän, veti oven auki ja astui sisään.

Hän pysähtyi oven luo pimentoon ja räpytti silmiään nähdäkseen huoneen perälle. Kirjotuspulpetilla paloi kynttilä, joka valasi ainoastaan valkeaksi kalkitun perä- ja toisen sivuseinän. Muu osa huoneesta jäi sen leveän selän ja suuren, vahvatukkaisen pään varjoon, joka näkyi kumarruksissa pulpetin edessä. Ovi viereiseen huoneeseen oli hiukan raollaan ja sen takaa kuului nyt selvemmin äskeinen lapsen jokellus sekä varovaista pöytäkalujen asettelua. Hiljainen kärinä ilmotti siellä olevan tulella jotakin paistia, josta etäinen tuoksu tuntui tänne saakka ja sai Agricolan tuntemaan huikaisevaa nälkää. Mutta huoneen perällä rapisi ja kitisi hanhensulka vihaisesti karkealla paperilla. Välistä se pysähtyi kokonaan ja lihakas pää nojautui vasempaan käteen. Sitten narahti tuoli äkeästi, hanhenkynä sukelsi tuimasti mustetolppoon ja entinen kitisevä rapina alkoi kuulua. Tuo pelottava pää muodosti oikealle sivuseinälle jättiläissuuren, pyöreän varjon, joka synnytti Agricolassa omituisen ahdistavan tunteen ikäänkuin se olisi uhannut luhistaa hänet alleen. Hän tunsi itsensä niin tuiki vähäiseksi ja avuttomaksi. Pelonalaisessa neuvottomuudessaan ei hän uskaltanut ryhtyä mihinkään keinoon kääntääkseen huomiota itseensä, ja kiihtyneitä hermoja vihlova hanhenkynän kitinä ikäänkuin hoputti häntä poistumaan huoneesta, jossa punnittiin kristikunnan kohtaloita vuosisadoiksi. Pulpetin ääressä kirjoittava mies kasvoi hänen silmissään yhä valtavammaksi jättiläiseksi, samalla kuin hän itse tunsi pienenemistään pienenevänsä.

Ahdistuksessaan läheni hän ovea pujahtaakseen yhtä hiljaa ulos kuin oli tullutkin. Mutta hän kompastui kynnykseen ja aiheutti pientä kolinaa. Hanhenkynä huoneen perällä pysähtyi, tuoli narahti uhkaavasti ja lyhytkaulainen pää kääntyi puolittain ovea kohti.

— Kuka siellä? — kuului äreä ääni.

Agricola pysähtyi ja palasi hämmentyneenä äskeiselle paikalleen.

— Mitä, kuka se siellä hiiviskelee? — kuului pulpetin luota vieläkin äreämmin ja samalla nousi kirjoittaja ylös sekä läheni raskaskulmaisia silmiään siristäen ovea, kädessään vasta musteeseen kastettu kynä.

Agricola kumarsi syvään ja sopersi vapisevin äänin jotakin anteeksipyynnön tapaista. Luther tarkasti häntä hetkisen ääneti kuin ajatuksiaan kooten ja lausui sitten:

— Ah, tekö se olette, Agricola? Luulin täällä jo joitakin luvattomia vieraita hiiviskelevän.

Ystävällinen ääni, millä nuo sanat lausuttiin, melkein oudostutti
Agricolaa, jonka korvissa vielä eli äskeisten sanojen äkäinen sävy.
Mutta samalla tunsi hän ihmeellisesti vapautuvansa pahimmasta
ahdistuksestaan.

— Käykää lähemmäs valoa, tänne, — ja ystävällisesti työnsi hän Agricolan istumaan pulpetin päässä olevalle tuolille, asettuen itse omalle kirjotusjakkaralleen.

Nähdessään nyt kynttilän valossa selvemmin nuoren oppilaansa kasvot, huomasi hän heti niissä olevan masentuneen ja tuskallisen ilmeen. Ettei kysyvällä äänettömyydellä pakottaisi häntä heti asiaansa käymään ja antaakseen hänelle tilaisuutta rauhottumiseen, alkoi Luther leikillisesti kertoa, kuinka hänet melkein kammo valtasi, huomatessaan tuntemattoman miehen siellä ovipimennossa kähmivän. Jonkun aikaa sitten oli nimittäin hänen illalla istuessaan kirjotuspöytänsä ääressä aivan samalla tavoin outo mies ilmestynyt hänen huoneeseensa kuin maan alta kohoten. Mutta se oli paljon pelottavampi vieras, tuo jo viisi vuotta Sachsenin kauhuna ollut hevoskauppias ja kapinannostaja Hans Kohlhaas, joka oli tullut häntä välittäjäkseen pyytämään ja uhannut pistoolilla ampua itsensä siihen paikkaan, jollei uskonpuhdistaja suostuisi häntä kuulemaan.

Lopetettuaan kertomuksensa kumartui Luther lähemmäs vierastaan ja sanoi:

— Te olette avun tarpeessa, rakas ystävä, eikö totta? Näen sen päältänne ja ymmärrän, että teidän on ollut vaikea tulla tänne. Mutta paljastakaahan nyt sydämenne ja olkaa turvallisella mielellä, kyllä minä opiskelevaisen ohdakkeisen tien tunnen.

Agricolan valtasi äkkiä lämmin turvallisuuden tunto aivankuin lapsen, joka yksinään kylmässä väristyään löytää ymmärtävän ja suojaavan isänsä. Kostunein silmin alkoi hän kertoa omasta ja toveriensa hädästä, kuinka heidän suosijansa Martti piispan oli ollut mahdoton lähettää heille apua, kuinka hän oli kirjeellä kääntynyt kuninkaankin puoleen, mutta ainakin toistaiseksi ilman tulosta, ja kuinka hän viimein ei ollut tiennyt muuta keinoa kuin tulla tänne.

Luther istui edelleen samassa eteenpäin kumartuneessa asennossa, kädet polviin tuettuna, ja hänen jykevä leijonanpäänsä tärisi harvaan ja tasaisesti kuin voimakasten suonenlyöntien liikkeelle saattamana. Hänen mustan ruskeat, raskaiden luonten puolittain peittämät silmänsä olivat tarkkaavasti Agricolaan kiintyneet.

— Niin niin, sellaista se on, — sanoi hän Agricolan lopetettua ja lisäsi sitten puolittain leikillään: — Ansaitsette vain nuhteet siitä, että vasta niin viime hädässä ja pelolla käännytte minun puoleeni. Olenhan minä täällä tavallaan isän sijassa teille muukalaisille, vaikka, Jumala paratkoon, monesti lienenkin teille ynseä ja velvollisuuteni unohtava isä. Niinhän se on meidän ihmisten laita, että kun oma itsemme on pahimmasta hädästä päässyt, niin olemme kohta valmiit ummistamaan silmämme toisten hädälle. Mutta katsokaamme nyt, mitä voimme tehdä teidän pahimman puutteenne torjumiseksi.

Hän nousi ja meni toiseen huoneeseen. Ovi jäi hiukan raolleen, kuten se oli ollutkin, ja Agricola kuuli sieltä matalaa puhetta, sitten avattavan jonkun kaapin oven ja jotakin metalliastiain kilahtelua. Sen jälkeen kuului taas keskustelua, josta saattoi erottaa tuikeasti, mutta hillitysti puhuvan naisäänen. Agricolan valtasi taas tuskallinen mieliala ja häntä ikäänkuin hävetti siellä-olonsa. Hän ei olisi tahtonut kuulla mitään, mitä viereisessä huoneessa tapahtui, mutta hänen hermonsa olivat taas äkkiä jännittyneet eikä hän voinut olla kuulematta, kuinka Luther hymyilevällä äänellä sanoi: "Kuulkaahan, herra Käthe, näinhän me pääsemme yhdestä ylellisyyskapineesta, samalla kuin teemme Jumalalle otollisen työn."

Mutta naisen ääni, puhuen vieläkin kiivaammin vaikka yhä hillitysti, keskeytti hänet. Sen jälkeen kuuli hän Lutherin pari kertaa toistavan nimen Katharina sekä sitten puhuvan jotakin vakavalla äänellä. Naisen ääntä ei enää kuulunut, joku metalliesine vain kilahti hiljaa ikäänkuin kynnellä tai kantasormuksella olisi siihen lyöty ja kohta sen jälkeen palasi Luther omaan huoneeseensa.

Hänellä oli kädessä leveäjalkainen hopeapikari. Lyöden sitä valkoista turpeaa kämmentänsä vasten sanoi hän iloisesti:

— Kas tässä! On vain muutettava tämä kova ja ynseä metalli leiväksi, sillä puhdasta rahaa minulla ei tällä haavaa ole teille antaa. Ottakaa se! Te voitte mennä vielä tänään Fritz-mestarin luo ja vaihettaa sen rahaksi. Tervehtikää häntä Martti-tohtorilta, hän on rehellinen ja oikea kristitty, johon voitte luottaa.

Hän ojensi maljan Agricolalle ja nähdessään, kuinka vaikea tämän oli ottaa ja ylimalkaan koko asiaan suhtautua, jatkoi hän lyöden oppilastaan olkapäälle:

— Älkää tätä asiaa niin suurena pitäkö ja säästäkää kiitos kaiken hyvän antajalle! Olkaa rohkea ja tehkää työtä iloisin mielin! Puute ja vastukset, nehän kuuluvat asiaan, eikä meidän kilvotuksemme kuitenkaan ole sen miehen, jonka elämä kului työssä ja tuskassa, paljossa valvomisessa, nälässä ja janossa, paljossa paastossa, vilussa ja alastomuudessa.

Käsi vielä Agricolan olkapäällä katsoi hän tätä hetkisen ääneti ja jatkoi sitten:

— Te olette niin tyynen ja vakavan näköinen mies, joka ei ryöpsähtele ja sammu, vaan jossa palaa hiljainen, mutta kestävä tuli. Minusta tuntuu, että Jumala on juuri teidät kutsunut kansanne valistajaksi. Maisteri Särkilahdesta, joka kaksikymmentä vuotta sitten oli vähän aikaa oppilaanani, odotin minä paljon. Hän oli tulinen ja rohkea kilvoittelija, mutta herramme ei nähnyt hyväksi häntä kauemmin työmaallaan käyttää. Kansanne ja olonne kaipaavat ehkä toisenlaista menettelyä, kuin mihin hän olisi kyennyt. Työaseet tulee olla työn luonnon makaan. Jos täällä meillä on Rooman juonia vastaan täytynyt usein rautaisin kavioin potkia, on taas siellä, missä paavillinen hapatus ei niin haisevaksi ole käynyt, käytävä perkaustyöhön hellävaraisemmin käsiksi.

— Olkaa rohkea, sanon vielä, ja Jumala kanssanne! — lopetti hän puristaen Agricolan kättä ja saattaen hänet ovelle.

Tuskin koskaan oli Agricola tuntenut itseään niin huumautuneen iloiseksi ja omituisen keventyneeksi kuin nyt autiolle ja kuutamoiselle kadulle tultuaan. Hän oli kuin kohoutunut johonkin kuulaampiin ilmapiireihin, missä hengittäminen laajensi koko olemusta.

Kiirein, melkein juoksevin askelin harhaili hän ahtaita ja sokkeloisia katuja ilman päämäärää. Hän hymyili ja huitoi kädellään. Mutta sitten muisti hän toverinsa, jotka synkkinä ja nälkäisinä odottivat häntä. Hän pysähtyi ja huomasi kulkeneensa päinvastaiseen suuntaan. Yrittäessään kotiinpäin rientää muisti hän Fritz-kultasepän ja pysähtyi taas. Mutta tuliko hänen myödä lahja, jonka arvoista hän ei tulisi koskaan saamaan? Eihän toki, vaan kalliina muistona tahtoi hän sen säilyttää läpi elämänsä. Mutta leipä, leipä! Sitä tarvittiin ennen kaikkea ja kiiruusti tarvittiin. Itse hän tunsi voivansa elää syömättä vielä vaikka kokonaisen viikon, mutta ne masentuneet toveripoloiset, ne eivät voineet tulla osallisiksi hänen mielialastaan ja sillä elää.

Hän seisoi siinä naputellen kynnellään pikarin reunaa ja silloin juolahti hänen mieleensä onnellinen tuuma. Hän ehdottaa kultasepälle, että hän saisi tilaisuuden sattuessa lunastaa pikarin takaisin. Asia näytti hänestä mitä luonnollisimmalta ja kiiruusti lähti hän rientämään määräpaikkaan. Nyt tunsi hän rohkeutta tunkeutua vaikka itse Saksin vaaliruhtinaan luo, jos niin tarvittaisiin.

Martti-tohtorin terveiset tekivät Fritz-mestarin suopeaksi ulkomaalaista ylioppilasta kohtaan. Hän otti pikarin pantiksi sen täydestä raha-arvosta ja kiliseviä florineita taskussaan lähti Agricola juoksujalkaa kortteeriin, missä hän ensimäiseksi meni emännän puheille, suoritti hänelle vuokravelan ja pyysi häneltä illallista itselleen ja tovereilleen, sillä ulkoa ei enää voinut ruokaa saada.

Kun hän astui toveriensa luo, oli siellä pilkko pimeä. Nenään pisti kitkerä, loppuun palaneen talikynttilän käry.

— Mihinkähän vankiluolaan minä olenkaan joutunut? — sanoi Agricola, sillä hänelle tuli vastustamaton halu hieman leikitellä toveriensa kustannuksella.

— Ei, täällä on kaksi vapaata miestä, joita eivät mammonan kahleet sido, — kuului pimeydestä Teitin ääni.

— Ahaa, te istutte siellä yhä kirjojenne ääressä ja luette.

— Niin, minä luulen että Simo tuossa — hoi, Simo, oletko vielä elossa? — niin, että Simo tuossa juuri lukee Tukydideen viimeistä sivua. Paasto on näet teroittanut hänen katseensa. Minussa se taas on sytyttänyt mystiläisten sisäisen valon, niin että varmaankin sen avulla voisin lukea Taulerin kirjotuksia, jos niitä olisi tässä esillä.

— Mutta luulenpa, ettei hiukan enemmän maallista valoakin olisi haitaksi eikä häiritsisi teitä opinnoissanne. Etköhän menisi sinä, Simo, joka olet jo viime lehdelle ehtinyt, pyytämään emännältä kynttilää? — sanoi Agricola, joka oli hapuillut itsensä uunin kupeelle lavitsalle istumaan.

Siltä kohtaa, missä Simo oli hänen lähtiessään istunut, kuului kähmimistä ja hiljaista mutinaa, mutta sitten vaikeni taas kaikki.

— Simo, onko sinun vaikea kuulla näin niukassa valossa? Hakisit emännältä kynttilän, sillä omat jalkani ovat paljosta juoksemisesta niin puutuneet, etten kykene liikkeelle, ja Martti tuossa on vapaasukuinen mies, niin etten minä talonpojanpoika katso voivani häntä komentaa.

— Mutta kuinka häneltä uskaltaa mennä pyytämään? — kuului nyt Simon paikalta avuton ääni.

— Sano, että dominus Agricola käski antaa.

Simo kähni taas, mutta jäi paikalleen ja Teitti pisti väliin:

— Hän ei ole lukenut vielä loppuun eikä henno kesken jättää.

— Kuulehan, Simo, minä sanon sinulle vielä yhden rohkaisevan sanan.

Agricola pisti kätensä taskuun ja pudisti sitä. Kuului rahojen kilinää ja samalla häädettyä naurun tapaista kahdelta suunnalta. Simo alkoi kompuroida ovea kohti.

— Muistelen tässä jonkun kerskanneen, ettei täällä ole mammonan orjia, — sanoi Agricola tyhjentäen hyvän mielensä iloiseen nauruun.

Kohta palasi Simo, suu leveässä hymyssä ja kädessään palava kynttilä, joka sijoitettiin loppuneen tilalle rautajalustaan. Heti jälessä tuli lasimestarin muorikin kantaen höyryävää soppamaljaa, josta levisi suloinen tuoksu, saaden jokaisen kolmen sieramet laajenemaan. Hän asetti pöydälle maljan ja suuren tinalautasen, jossa oli lusikat ja kolme isoa leivänkimpaletta.

— Mutta olemmepa, veli Mikael, tainneet unhottaa kiittää sinua tästä, — kääntyi Teitti Agricolaan, sittenkun he olivat pahimman nälkänsä sammuttaneet.

— Ei minua, vaan aivan toista miestä tästä on kiitettävä ja sekin toinen käski kaikki kiitokset siirtää Jumalalle, — vastasi Agricola.

Täynnä yli pursuavaa onnellisuutta käveli hän edestakaisin ahdasta lattiaa ja mietti, eikö hänen olisi nyt kerrottava tovereilleen käynnistään Lutherin luona. Hän muisteli sana sanalta, mitä uskonpuhdistaja oli hänelle sanonut ja tultuaan siihen kohtaan, missä Luther puhui Särkilahdesta ja hänestä, juolahti hänen mieleensä toinen asia. Hän pysähtyi nurkassa olevan pienen kirstunsa eteen ja mietti, eikö nyt olisi soveliain hetki ilmaista suuri aatteensa tovereille ja valmistaa heille pieni yllätys. Kaipasihan tämä merkillinen ilta päättäjäisikseen jotakin erikoisempaa.

Tovereihinsa kääntyen sanoi hän:

— Nykyään emme ole moneen iltaan lukeneet yhteisesti raamattua.
Haluatteko kuulla, niin minä luen vähäisen?

Hänen huulillaan oli salaperäinen hymy ja hiukan ihmeissään myöntyivät toverit hänen ehdotukseensa. Mutta hän oli avannut jo kirstun, josta hän muutamien vaatekappaleiden alta veti esiin joukon kokoon käärittyjä paperiarkkeja. Hän toi ne pöydälle, selaili ja kehitteli niitä auki ja silmäsi välistä salaperäisesti tovereihinsa, jotka ääneti ja pyörein silmin seurasivat hänen toimiaan. Saatuaan paperinsa järjestykseen, sanoi hän:

— Jos minä alotan Mattheuksen yhdennestäkolmatta luvusta.

Hän silmäsi vielä tovereitaan ja alkoi sitten jännityksestä hieman värähtävällä äänellä lukea paperista:

Hän pysähtyi ja veti syvään henkeä. Heti hänen ensimäisiä sanoja lukiessaan oli Teitti pudottanut jalkansa lavitsalta lattiaan ja yrittänyt kavahtaa seisoalleen, mutta jäänyt sitten siihen asentoon ja henkeä pidättäen kuunnellut Agricolan lukemista. Nyt läheni hän pöytää ja yritti sanoa jotakin, mutta sai esille vain pari "muttaa" ja kumartui sen sijaan Agricolan olan yli katsomaan paperiin. Simo noudatti hänen esimerkkiään ja alkoi toisen olan yli tähystää tuota merkillistä paperia. Agricola otti hanhenkynän käteensä ja aivankuin olisi opastanut tovereitaan kirjalle, osoitti hän sillä sanoja, lukiessaan edelleen:

— Sinäkö sitä olet siihen kirjottanut? — keskeytti nyt Teitti ja haki rahinsa pöydän luo. Hän katseli Agricolaa kuin jotakin outoa ilmestystä.

— Minä, — myönsi Agricola ujosti, — ja minä olen päättänyt koko raamatun kirjoittaa suomenkielellä.

Hän punastui ja siirsi katseensa papereihin.

— Mutta miten… mistä se on sinun mieleesi tullut, taikka… miten sinä olet alkuun päässyt? — sammalsi Teitti, joka ei tiennyt, miten oikeastaan suhtautua tähän uuteen ja käsittämättömään asiaan.

— Se tapahtui kevätkesällä, kun minä opettajana ollessani asuin yksinäni. Eräänä iltana luin tohtori Lutherin saksalaista raamattua ja silloin, juuri kun luin tätä Mattheuksen yhdettäkolmatta lukua, välähti mieleeni kysymys, että emmekö me suomalaisetkin voisi saada jumalansanaa omalle kielellemme niinkuin saksalaisetkin. Ensinnä se tuntui aivan mahdottomalta, mutta se ei kuitenkaan jättänyt minua rauhaan ja minä päätin edes koettaa. Koetin ensin lukiessani miettiä, mitenkä se oikein tulisi suomenkielellä. Minä etsin ja hapuilin suomalaisia sanoja ja kun sain ensimäisen lauseen koossa pysymään, tuli minulle kova kiiru saada se kirjoitetuksi. Ja kun se oli paperilla, en tahtonut aluksi uskoa silmiäni ja minulle tuli niin eriskummallinen olo, aivankuin olisi samalla kertaa pitänyt itkeä ja nauraa.

Hän oli hiljaisella äänellä ja kostunein silmin kertonut tämän, kun
Teitti sanoi:

— Kyllä kai minäkin aina lukiessani ajattelen jollakin lailla omankielistä sisällystä, mutta ei minulle silti ole koskaan mieleen tullut, että se voisi olla suomeksi kirjotettukin.

Asia näytti lähemmin miettiessä niin yksinkertaiselta ja kuitenkin tuntui se samalla heistä kaikista ihmeeltä. Agricola kertoi, kuinka hän saatuaan muutamia lauseita paperille innostui siihen niin, että ahersi yökaudet suomentamispuuhassa ja käänsi siten yhtä menoa Matheuksen evankeliumin loppuun ja kappaleen Markusta lisäksi. Hän oli ilmoittanut siitä kuninkaallekin lähettäessään hänelle elokuussa kirjeen, mutta tovereilleen oli hän päättänyt paljastaa aatteensa vasta sitten, kun kuninkaalta oli tullut vastaus.

— Etköhän lukisi vieläkin? — huomautti nyt Simo arasti, ja liikutettuna siitä hartaudesta, millä toverit ottivat vastaan hänen uuden aatteensa, jatkoi Agricola lukemistaan. Vaikka he syönnin jälkeen olivatkin tunteneet itsensä raukeiksi, oli nyt uneliaisuus kaikonnut kauas ja hievahtamatta kuunteli kumpikin. Simo vain silloin tällöin ojentausi henkeään pidättäen niistämään rätisevää kynttilää, että valo lukijalle pysyisi tasaisena. Luvun toisensa jälkeen luki Agricola käsikirjotuksestaan, lausuen sanat harvaan ja eräänlaisella hellävaraisuudella, aivankuin olisi pelännyt niiden kosketuksesta särkyvän. Kun hän jälleen pysähtyi, olivat kaikki pitkän ajan ääneti ja antoivat viimeisten sanojen kaikua korvissaan. Sitten otti Teitti pöydältä suuren saksankielisen raamatun, pyöritti sitä käsissään ja sanoi:

— Aiotko sinä saada sen painetuksikin?

— Kuinkas muuten, — vastasi Agricola luottavasti, — vähänhän siitä ilman olisi Suomen kansalle hyötyä.

— Ajatelkaahan, meilläkin on sitten omalla kielellämme tällainen kirja, — sanoi Teitti saksalaista raamattua yhä käännellen.

Oltiin taas hetkisen ääneti, kunnes Simo virkkoi enemmän itsekseen kuin toisille tarkoitettuna:

— Se on sitten Biblia fennica.

Paremman ilmaisukeinon puutteessa tahtoi hän näillä sanoilla tulkita mielikuvansa siitä, että suomalainen kansallisuus sen kautta tulee ikäänkuin rajoiltaan selvemmin määrätyksi ja kohotetuksi esiin jostakin epäselvästä hämystä, ja samalla hekin, finlandenses, käyvät kaikille selväpiirteisemmiksi eivätkä ole enää joku epämääräinen heimokunta ruotsalaisten selän takana.

— Sittenkun meillä on raamattu suomenkielellä, niin… hm!

Toiset katsoivat kysyvästi Teittiin ja tämä täydensi hämillään lauseensa:

— … niin kukaties syntyy muitakin kirjoja suomeksi.

Kukaan ei vastannut, mutta kaikkien silmät kiilsivät, ja näkyi, että heille noiden sanojen johdosta aukeni uusia ja outoja näköaloja. Heissä liikkuivat voimakkaina samat tunteet, joita he eivät kuitenkaan osanneet lähemmin määritellä tai nimittää. Että he olivat suomalaisia, sehän heille oli tiettyä jo lapsuudesta saakka, mutta tieto oli nyt jollakin tavoin joutunut käymistilaan ja synnyttänyt heissä uusia sielunliikkeitä.

— Luehan, Miika, vielä, on niin omituista sitä kuunnella, — pyysi Teitti ja Agricola ryhtyi taas lukemaan ja jatkoi yhtä menoa siksi, kunnes käsikirjotus loppui.

Vaikka oli jo myöhäinen, eivät he kiirehtineet nukkumaan, vaan jatkoivat keskustelua tuosta suuresta tapauksesta ja kukin koetti parhaimpansa mukaan saada ulos sen, mitä mielessä liikkui. Vasta kun kynttilä alkoi lopulleen riutua, laittausivat he vaatimattomille ja koville makuutiloilleen ja huoneessa vallitsi taasen pimeä.

Kun kukaan ei tuntunut vielä nukkuvan, keskeytti hiljaisuuden Simon ääni, joka ujona kuului sanovan:

— Miika, etkö ole pater nosteriakin ajatellut suomeksi? Minä rupesin sitä juuri itsekseni lukemaan, mutta tuntuu kovin oudolta sitä tänä iltana latinaksi toistaa.

Silloin alkoi Agricola hiljaa ja hartaasti lausua isämeitää suomeksi, ja kun hän oli sanonut amen, ei hiljaisuutta häirinnyt enää mikään. Mutta kukin heistä tunsi toisensa vielä pitkän ajan makaavan valppain silmin ja ikäänkuin toistamiseen kuuntelevan sitä kirjotettua suomalaista sanaa, joka heidän huoneessaan tänä iltana oli ensi kerran kaikunut. Ja heistä tuntui kuin tuossa pimeässä hiljaisuudessa olisi ollut jotakin neitseellistä ja pyhää.

(Kyösti Vilkuna: Aikakausien vaihteessa,)