NAANTALIN VIIMEISEN NUNNAN VIHINTÄ.
Äkkiä narahti kirkon raskas, lukuisilla rautaleikkauksilla ja naulakuvioilla koristettu ovi, joka näkyi romaanilaistyylisen, vihreästä vuolukivestä veistetyn porttaalin perällä. Se työntyi selkosen selälleen ja hämärässä oviaukossa näkyi piispa Martti Skytte täydessä ylimmäispapillisessa ornaatissaan. Tuo kahdeksankymmenvuotias hinterä vanhus aivankuin hukkui avaran, maata laahaavan ja kärpännahoilla reunustetun, tulipunaisen piispanmanttelinsa poimuihin. Raskas hiippa painoi hänen päänsä kumaraan ja lumivalkoisina haituvina näkyivät sen alta hänen harvenneet hiuksensa. Päivänsäteet alkoivat leikkiä hänen hiippansa ja piispansauvansa kultauksissa, rinnalla riippuvassa ristissä ja manttelin hopeaompeleissa, kun hän porttaalin läpi astui kirkon ulkoportaille. Hänen takanaan näkyi kaksi hänen seurueeseensa kuuluvaa kaniikkia, luostarin kenraalikonfessori sekä yksi pappisveli, kaikki täydessä messupuvussa. Munkki kantoi punaista lippua, jonka toisella puolella oli ristiinnaulitun, toisella neitsyt Maarian kuva.
Hitaasti laskeutui piispa portaita alas ja joka astimen kohdalla vilahtivat vuorotellen manttelin alta hänen punaiset, pehmeät kartuaanikenkänsä. Hiljaa kolahteli sauva porraskiviin. Kirkkaat, siniset ja lapsenomaiset silmänsä kiinnitti hän lempeällä tarkkaavaisuudella noviisiin, joka seisoi katse maahan luotuna ja kiivaasti hengittäen.
Kun piispa pysähtyi hänen eteensä, laskeutui noviisi polvilleen ja hänen paljaat jalkansa katosivat hameen poimuihin.
"Isän Jumalan, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen, amen! Mitä tahdot sinä, tyttäreni?" kysyi piispa.
Hiljaisena kuiskauksena kuului noviisin vastaus:
"Tahdon päästä Kristuksen morsiameksi ja Pyhän Birgittan sisarkunnan jäseneksi, palvellakseni Jumalaa köyhyydessä, nöyryydessä ja siveydessä aina kuolemaani saakka."
"Nouse siis ja käy sisälle Herran temppeliin, tullaksesi vihityksi
Kristuksen morsiameksi!"
Piispa ojensi hänelle kätensä, nosti hänet seisomaan ja alkoi taluttaa ylös portaita. Munkki kantoi lippua heidän edellään, kaniikit ja kenraalikonfessori järjestyivät heidän jälkeensä.
Vielä kerran, heidän kulkiessaan porttaalin läpi, suutelivat auringonsäteet noviisin ruskeita kiharoita ja valkoista kaulaa. Sitten katosi hän loistavapukuisine saattajineen kirkonhämärään ja ovi sulkeutui.
"Sinne se nyt meni!" sanoi merimies, joka oli tätä katsellut, ja lyöden kätensä toverinsa kaulaan jatkoi hän: "Mutta me mennään krouviin ja otetaan kaunisten nunnain ja hyvän purjetuulen malja."
Kaulatusten lähtivät he sitten mennä retuamaan kaupunkiin, laulaen mennessään haikealla äänellä:
"Seljällä tuulet puhaltaa ja vihurit purjetta pieksää, vaan rannalla tytöt vetistää ja poikia kotiin vuottaa."
* * * * *
Munkit seisoivat kahdessa rivissä kirkon eteläisessä laivassa. Heitä vastapäätä, pohjoisessa laivassa, olivat nunnat, muodostaen pitkin seinustaa kolme tiheätä riviä. He seisoivat liikkumattomina kuin harmaat kuvapatsaat. Hämärässä kirkossa näkyivät heidän kasvonsa tiukkaan kiedotun hunnun keskeltä ainoastaan epäselvinä täplinä.
Täysilukuiseen birgittalaisluostariin tuli kuulua kuusikymmentä nunnaa ja abbedissa sekä viisikolmatta munkkia. Viimemainittuja tuli olla kolmetoista pappisveljeä, neljä diakoonia ja kahdeksan maallikkoveljeä. Mutta käynnissä oleva uskonpuhdistusliike oli saanut aikaan melkoisia muutoksia Naantalinkin luostarissa, huolimatta siitä että vanha katolilaisuus siellä teki uudelle ajalle kaikista lujinta vastarintaa. Vesteråsin recessin nojalla olivat entisten nunnien ahnaat sukulaiset riistäneet luostarilta melkoisen joukon sen maatiloja. Luostarin tulot olivat vähentyneet ja sen veljes- niinkuin sisarkonventtikin harventunut. Ainoastaan pari sisarta oli kuluneina vuosina jättänyt luostarin ja mennyt naimisiin. Suuremman harvennuksen sen sijaan oli aiheuttanut se, että uusia sisaria ei enää tullut luostariin, sikäli kuin vanhoja kuoli. Abbedissaa lukuunottamatta oli luostarissa nykyään enää kolmekymmentäviisi nunnaa.
Toista vuotta sitten oli kuollut iäkäs abbedissa Valpuri Torkilintytär. Hänen seuraajakseen luultiin yleisesti tulevan Birgitta Kurjen, joka oli kuudennella kymmenellä oleva nainen ja ollut luostarissa jo lähemmäs kolmekymmentä vuotta. Kaikki sisaret pitivät hänestä hänen lempeän ja äidillisen mielenlaatunsa takia, jota paitsi hän oli nunnien joukossa suvultaan ylhäisin. Hänen isänsä oli Pohjanmaan ja Satakunnan laamanni, Knuutti Eerikinpoika Kurki, samalla kuin hän oli piispa Arvid Kurjen sisaren tytär sekä kuuluisan Klaus Kurjen tyttärentytär. Sitäpaitsi oli hän eläkkeekseen luostariin tuonut kaikista suurimmat myötäjäiset. Hänellä oli siis ollut kaikki edellytykset päästä abbedissaksi Valpuri Torkilintyttären jälkeen. Mutta vaali, jonka toimittivat munkki- ja nunnakonventti yhteisesti ja jonka piispa vahvisti, olikin päättynyt niin, että abbedissaksi tuli Birgitta Fleming.
Hän oli hurjuudestaan kuuluisan Friskalan herran, Pietari Flemingin tytär. Suvultaan oli hän suunnilleen yhtä mahtava kuin Birgitta Kurkikin, sillä hänen isänsä oli valtaneuvosten Iivari ja Eerikki Flemingin orpana, mutta varallisuudeltaan ei hän vetänyt vertoja kilpailijattarelleen. Hänen velipuolensa oli ollut kymmenisen vuotta sitten kuollut tuomiorovasti Johannes Petri, jyrkkä katolilainen ja Pietari Särkilahden kiivas vastustaja.
Nykyään oli Birgitta Fleming neljänkymmenen vuotias ja luostarissa oli hän ollut kymmenen vuotta. Nuoruudessaan hän oli kerran rakastunut, mutta, kun hänen rakkautensa esine, Särkilahden nuori Kustaa-herra, ei ollut häneen mitään huomiota pannut, oli hän katkerana vetäytynyt luostariin. Häneltä puuttui melkein tyyten kaikki naisellinen sulous. Hän oli kapealanteinen, vailla rintoja, suora, luiseva ja miehekäs. Kapeiden kasvojen keskeltä ulkoni terävähkö suora nenä, joka pitkin harjaansa hiukan punersi ja antoi yhdessä mustien kulmien, ohuiden, miltei värittömien huulten ja voimakkaan leuan kanssa hänen kasvoilleen kovan ja käskevän leiman. Hänessä oli jotakin kylmää ja järkähtämätöntä ja sen vuoksi kaikki sisaret häntä pelkäsivät. Luostariin tultuaan oli hänen ainaisena päämääränään ollut päästä Valpuri Torkilintyttären seuraajaksi. Ja hän oli osannut laittaa asiat niin, että hän oli tullut valituksi, vaikka tuskin kukaan luostarin jäsenistä oli sitä oikeastaan tahtonut. Vanhempi ja ansiokkaampi Birgitta Kurki sai tyytyä olemaan priorissana, joka ei ollut muuta kuin ensimäinen nunna abbedissasta lähtien ja joka nunnien ruokasalissa istui toisen pöydän yläpäässä.
* * * * *
Jäykkänä ja liikkumattomana seisoi abbedissa etumaisen nunnarivin korkeakuorin puoleisessa päässä ja tähysti ulko-ovelle, josta piispa seurueineen astui sisälle. Noviisi jäi oven eteen seisomaan, mutta piispa, kaniikit ja kenraalikonfessori astuivat keskilaivaa pitkin korkeakuoriin, laulaen edelleen virttä, jonka he ulkona olivat alkaneet. Pappisveli lippuineen asettui eteläisen laivan keskimmäisten pilarien väliin.
Kun virsi oli tauonnut, astui abbedissa alttarin eteen ja ojensi piispalle kultasormuksen, jolla noviisi oli vihittävä luostarin asukkaaksi. Asettaen sormuksen alttarille alkoi piispa lukea sormuksen vihkimissanoja.
Kaarina seisoi paljaine jalkoineen kylmillä lattiapaasilla ja yli hänen ruumiinsa kulki yhtämittaisia väristyksiä. Hän siristeli silmiään nähdäkseen paremmin eteensä. Kapeista, lasimaalauksilla varustetuista akkunoista pääsi kirkkoon hyvin niukasti valoa. Sen vuoksi paloi kullakin kirkon kolmestatoista alttarista kaksi paksua vahakynttilää. Niiden keltaisessa valossa kimaltelivat alttareilla olevat hopeiset kalkit, kupariset suitsutusastiat, kapeakaulaiset hopea- ja kristalliampullat, joissa säilytettiin pyhää öljyä, sekä kullatut krusifiksit. Kaarina seisoi sylen päässä ovesta ja hänen oikealla puolellaan oli aitauksella erotettu munkkien kuori. Sen keskellä olevan alttarin päällä seinässä oli parin sylen levyinen alttarikaappi, jonka tammipuusta veistettyjen pyhimysten kruunut ja manttelit säteilivät tuhansin värivivahduksin. Hänen vasemmalla puolellaan ovipielessä lähellä vihkivesiastiaa oli ruumispaarit, joilla näkyi kasa multaa.
Korkeakuori, jota myös nimitettiin nunnakirkoksi, muodosti kirkon läntiseen päätyyn erikoisen, viidellä akkunalla varustetun ulkoneman. Se oli rautaisella ristikkoaidalla erotettu muusta kirkosta ja sen lattia oli kirkon lattiaa ylempänä. Siellä olevan alttarin eteen oli piispa klerkkiensä kanssa asettunut.
Kaarina painoi päänsä alas ja hänen poskensa hehkuivat, sillä hän tunsi, että kaikki silmäparit tuossa harmaassa ja liikkumattomassa nunnajoukossa olivat häneen kiinnitetyt. Tunto siitä, että hän itsekin oli kohta häviävä tuohon samaan joukkoon kuin pisara mereen, pusersi omituisesti hänen sydäntään.
Piispa laskeutui alttarilta kädessään vihitty nunnansormus. Hän astui pitkin keskilaivaa noviisia kohti ja hänen manttelinsa liepeet kahisivat pitkin lattiapaasia. Kolmiona seurasivat pienen välimatkan päässä hänen jälessään kaniikit ja konfessori. Kun piispa pysähtyi Kaarinan eteen, laskeutui tämä jälleen polvilleen. Lippua kantava pappisveli asettui heidän sivulleen, niin että lipun poimut riippuivat noviisin yli. Konfessori ojensi piispalle pergamenttiliuskan, johon oli kirjotettu birgittalaisnunnain vihkimäkaava.
"Ego soror Katharina Thomae facio professionem —" alkoi piispa sanella, ja matalalla, värähtelevällä äänellä toisti Kaarina hänen jälessään valan sanat. — "Minä sisar Kaarina Tuomaantytär lupaan ja vannon kuuliaisuutta Jumalalle kaikkivaltiaalle ja Pyhälle Neitsyelle, Pyhälle Augustinukselle ja Pyhälle Birgittalie ja Sinulle, heidän sijaiselleen, ja Abbedissalle ja sinun seuraajillesi; ja edelleen lupaan minä elää kuolemaani saakka köyhyydessä ja siveydessä Pyhän Augustinuksen ja Pyhän Birgittan sääntöjen mukaan."
Tämän jälkeen lausui piispa:
"Kaikella kilvoituksella tulee sinun panna luottamuksesi Jumalaan ja luvata, ettet mitään niin rakasta kuin Herraa sinun Jumalaasi, johon sinun tulee kaikella ikävöimisellä liittyä."
Kaarina vastasi, kuten hänelle edeltäpäin oli opetettu:
"Minä liityn Jumalaan koko sydämelläni ja sielullani ja annan itseni hänelle kaikessa sydämen yksinkertaisuudessa."
Piispa:
"Ja minä kaikkivaltiaan Jumalan ja hänen ainokaisen poikansa, meidän herramme Jesuksen Kristuksen, sijaisena liityn sinuun."
Tämän jälkeen luki piispa lyhyen rukouksen ja otti sitten sormuksen oikean kätensä hyppysiin. Kaarina ojensi ylös vasemman kätensä. Hiha valahti lähelle kyynärpäätä ja paljasti hänen pyöreän, valkoisen ranteensa. Piispa pujotti sormuksen hänen nimettömäänsä ja lausui:
"Minä vihin sinut Jumalan morsiameksi ja hänen ikuiseksi omaisuudekseen. Nimeen Isän j.n.e."
Kaarina nousi jälleen seisoalleen, mutta sai jäädä entiselle paikalleen, samalla kuin piispa seuralaisineen vetäytyi takaisin korkeakuoriin. Abbedissan viittauksesta erkani rivistä priorissa ja neljä häntä lähinnä olevaa nunnaa, mennen korkeakuoriin ja pysähtyen alttarin eteen. Kukin heistä kantoi käsissään yhtä nunnanpuvun osaa, jotka nyt olivat vihittävät puettaviksi uuden luostariasukkaan päälle.
Avaraan, valkoiseen dalmatikaan puettu diakooni käveli sillä välin hitaasti ympäri kirkkoa kädessään soikea kuparinen suitsutusastia. Sen vitjat helähtelivät ja sinertävinä tupruina pöllähteli hyvänhajuinen suitsutus. Maallikkoveljet poistuivat hiljaa lounaisessa kirkonkulmassa olevan pienen munkkioven kautta. Heidän harmaat kaapunsa ja keltaisina kumottavat tonsuurinsa vilahtelivat oviaukossa.
Kun puku oli vihitty, palasivat nunnat korkeakuorista riviinsä. Abbedissa lähti sen jälkeen liikkeelle, astuen suorana ja jäykkänä Kaarinan luo, jota hän otti kädestä ja lähti taluttamaan korkeakuoria kohti. Alas luoduin katsein, punastuneena ja kiivaasti hengittäen seurasi Kaarina saattajaansa. Näytti kuin tyly vanginvartija olisi taluttanut nuorta rikoksentekijätärtä rangaistuspaikalle.
He pysähtyivät keskilaivan perälle korkeakuorin eteen. Piispa, kaniikit, pappisveljet ja diakoonit olivat kuorissa, seisoen päin alttariin sekä alottaen messun vuorolauluineen.
Abbedissa antoi merkin ja molemmat nunnarivit lähtivät liikkeelle, ympäröiden hänet ja Kaarinan moninkertaiseen piiriin. Sisimmässä piirissä olivat ne viisi nunnaa, jotka kulettivat Kaarinalle tulevaa nunnan pukua. Mykällä viittauksella komensi abbedissa Kaarinan riisuutumaan. Hän värähti kuin unesta havahtuen ja avasi nopeasti vyönsä hopeisen soljen. Ja samanlaisella hätäilevällä kiiruulla riisui hän päältään vaatekappaleen toisensa jälkeen, kunnes hän liikkumattoman nunnajoukon keskellä seisoi alastonna kuin merestä noussut Venus.
Abbedissa viittasi priorissalle, jonka käsivarrella oli pitkä, lumivalkoinen pellavapaita. Se hulmahti levälleen ja priorissa pujotti sen Kaarinan päälle. Siitä levisi puhtaan pellavan ja mintun tuoksu. Seuraava nunna auttoi Kaarinan päälle pitkän, ohuesta harmaasta sarasta ommellun, hihallisen hameen. Se kiristettiin vyötärölle mustalla, rautasolkisella nahkavyöllä. Tämän jälkeen kiinnitettiin skapulaari, rinnasta hameenhelmaan ulottuva, vapaana riippuva, korttelin levyinen kangassuikale. Sen tuli estää naisellisia muotoja pääsemästä kaapun aukosta näkyviin. Nyt seurasi järjestyksessä pääilyskaapu, avara, nilkkoihin ylettyvä harmaasarkainen vaippa, joka heitettiin hartioille ja kiinnitettiin rinnan kohdalta yhdellä ainoalla, soikealla puunapilla. Kaapun vasempaan rintamukseen, sydämen kohdalle, oli ommeltu punainen risti. Niskaa, kaulaa ja hartioita suojaamaan kiinnitettiin valkoisesta villakankaasta valmistettu kaulus.
Jälellä oli vielä kaksi pukija-nunnaa, pitäen käsissään molempia päähineitä. Toisella oli valkea pellavahuivi, jolla hän peitti Kaarinan pään, osan otsaa, poskipäät ja leuan, kiinnittäen huivinnurkat neulalla niskan taa. Toinen heitti tämän valkoisen huivin päälle mustan hunnun, velum'in, jonka hän pyhän kolminaisuuden mukaan kiinnitti kolmella neulalla. Huntu verhosi vain päälaen ja korvalliset, laskeutuen vapaina poimuina taakse hartioille. Nyt kumartui Kaarina abbedissan eteen ja tämä kiinnitti hänen päälakeensa Kristuksen kruunun. Siihen kuului kolme valkoista nauhankappaletta, joista pisin kulki vanteena päälaen ympäri. Toiset kaksi muodostivat sen keskelle ristin. Nauhojen viiteen yhtymäkohtaan oli Kristuksen viiden haavan mukaan kiinnitetty pienet punaiset tilkut, jotka valkoiselta pohjalta näkyivät kuin veripisarat.
Nyt oli Kaarina ulkoasunsa puolesta täydellisesti sulautunut häntä ympäröivään nunnajoukkoon. Mutta vihkimistoimitus ei ollut vielä lopussa. Abbedissa talutti hänet entiselle paikalleen oven lähellä, nunnat palasivat kahtena rivinä pohjoislaivaan ja yhtyivät vuorolauluillaan messuun.
Diakooni kiersi jälleen pelmuttamassa suitsutusta ympäri kirkon. Siniset, hyvänhajuiset savutuprut vaippuivat pilarien välissä ja kohosivat hiljalleen holveihin. Vahakynttilät liekehtivät raskaasti. "Veni, sancte spiritus!" kaikui korkeakuorista ja siihen vastasi nunnain kuoro: "Veni, Domine, veni!"
Kun messu päättyi, astui yksi pappisveljistä kuorin eteen ja lausui kuuluvasti:
"Astu, Kristuksen morsian, Kristuksen alttarin eteen'" Kankeana ja jäykkänä uudessa nunnanasussaan kulki Kaarina noiden monien silmäparien editse. Alttarin eteen tultuaan kumartui hän kasvoilleen. Piispa seuralaisineen laskeusi polvilleen ja samoin kaikki nunnat.
"Kyrieleison! Christeeleison! Kyrieleison! Christe audi nos!" alkoi piispa apulaisineen. Ja sitten seurasi pitkä, yksitoikkoinen ja. uuvuttava litania, jossa kolminaisuuden, profeettain ja apostolein lisäksi nimeltään mainittiin yli kuusikymmentä roomalaisen kirkon pyhimystä, avuksi huutaen heitä kutakin erikseen ja kaikkia yhteisesti.
Kun se vihdoinkin päättyi ja piispa lopen uupuneena nousi seisoalleen, kantoi yksi pappismunkki esiin hostian. Nyt julisti piispa vastavihitylle synninpäästön sekä antoi hänelle herranehtoollisen. Sen jälkeen asetti hän Kaarinan käteen palavan vahakynttilän ja talutti hänet abbedissan luo. Tämä otti nyt vuorostaan Kaarinaa kädestä ja lähti taluttamaan nunnaluostariin, jonka käytäviin aukeni ovi pohjoisesta kirkon seinästä. Muut nunnat seurasivat heitä parittain. Sopiakseen säännöllisissä riveissä liikehtimään, kaarsivat he keskilaivan kautta, kynttilää kantava Kaarina ja abbedissa etumaisina. Pehmeät ruojuskengät sihahtelivat lattiapaasia vasten ja pitkät kaaput kahisivat.
Kun molemmat rivit olivat ehtineet päästä liikkeeseen, alkoi koko nunnakuoro laulaa:
"Vanitatum vanitas, omnia sunt vana, nil sub sole stabile in vita humana, velut fumus transiit gloria mundana. Ista cur amplecteris, o tu, mens insana?"
(Turhuuksien turhuus on kaikki elo mainen, on onni, rikkaus ja maine katoovainen, kuin sauhu ilmaan tyhjäks raukenee ne vainen. Miksi niitä halajat, sa sydän riehuvainen?)
Pari parin jälkeen katosivat he matalan oven taakse ja raskaina, tukahtuneina aaltoina vierivät kirkkoon etääntyvän laulun sävelet. Viimeisen parin jälkeen sulkeutui ovi.
Ovesta, jonka kautta abbedissa talutti Kaarinaa, tulivat he pitkään, matalaan ja hämärään käytävään, joka vähitellen kaareutui vasemmalle. Nunnaluostarin kaksikerroksinen päärakennus, jonka toinen pääty yhtyi kirkon pohjoisseinään, oli pyöreän kukkulan reunaa noudattaen rakennettu kaarevaksi. Sen ulkopäässä oli hiukan leveämpi, sen kanssa suoran kulman muodostava siipirakennus, josta edelleen ulkoni toinen siipirakennus. Viimemainitussa, joka oli yksikerroksinen, oli nunnain refektoorio eli ruokasali, jonne saakka kirkosta lähtevä käytävä monia mutkia tehden ulottui.
Käytävä rajottui oikealla puolen ulkoseinään, jossa oli tavan takaa pieni ikkuna. Himmeiden sarvilevyruutujen läpi pääsi käytävään kuitenkin sangen niukasti valoa. Vasemmalla kädellä oli pienten välimatkojen päässä ovia niin pitkälle kuin käytävää riitti. Ensimäinen ovi kirkosta tullen johti niin sanottuun auditoriaan. Siellä oli saanut sijansa luostarin kirjasto ja siellä saivat tehdä kirjallista työtä ne sisaret, jotka siihen pystyivät. Seuraava ovi vei avaraan kapitulihuoneeseen, johon sisaret kokoontuivat neuvottelemaan yhteisistä asioistaan sekä päättämään niiden rankaisemisesta, jotka olivat jollain tavoin rikkoneet nunnavelvollisuuksiaan vastaan. Sitten seurasi käytävän vasemmassa seinässä ovi oven vieressä, kaikki kapeita, maalaamattomista laudoista kyhättyjä ja ilman lukkoja. Ne johtivat nunnien selleihin. Ennenkuin käytävä aukeni ensimäisen siipirakennuksen koko alakerran täyttävään konventtitupaan, kääntyi abbedissa vasemmalle ja alkoi, tällä kertaa Kaarinan edellä kulkien, kiivetä ylös kapeita kiviportaita, jotka johtivat toiseen kerrokseen. Laulu oli vaiennut ja muut nunnat jatkoivat matkaansa konventtitupaan.
Toisessa kerroksessa oli samanlainen käytävä kuin alhaallakin ja samalla tavalla tuoksahti sielläkin vastaan raskas, ummehtunut ilma, jossa tuntui muurikalkin hajua. Käytävä kulki täällä vastakkaisen ulkoseinän vierustaa ja johti kirkon pohjoislaivassa olevalle lehterille, josta nunnat kanoonisina hetkinä ottivat osaa jumalanpalvelukseen. Yläkerta sisälsi yksinomaan nunnain sellejä.
Abbedissa pysähtyi käytävän keskivaiheilla, avasi yhden ovista ja ohjasi Kaarinan sisälle. Sitten otti hän kynttilän omaan käteensä ja lausui:
"Jätän sinut, sisar, yksiksesi nona-soittoon saakka, saadaksesi rukouksessa ja pyhissä ajatuksissa alottaa luostarielämäsi. Kun kello kutsuu messuun, niin silloin tulet alas konventtitupaan."
Abbedissa jätti huoneen ja sulki oven jälkeensä. Kaarina oli yksin tulevassa asuinmajassaan. Hän seisoi hetkisen liikkumatonna alallaan ja katseli ympärilleen. Huone oli noin seitsemän kyynärää pitkä ja niin kapea, että kun levitti kätensä, koskettivat sormien päät sivuseiniin. Kynnyksestä peräseinään kävellen saattoi siinä ottaa kymmenisen lyhyttä askelta. Katto, veistetyistä laudoista, oli sekin niin matalalla, että siihen huoleti ulottui kädellään. Peräseinän muodosti kivinen ulkomuuri, joka oli aikanaan kalkilla sivelty, mutta nyt jo harmaantunut ja täynnä kosteuden synnyttämiä täpliä ja juovia. Muut seinät olivat pyöreistä hirsistä, joiden lomista näkyivät sammalet.
Valo huoneeseen tuli ulkoseinässä olevasta korttelin laajuisesta aukosta, jossa ei ollut minkäänlaista ruutua, vaan sulettiin se eteen lykättävällä puuluukulla. Valo oli sitäkin niukempi, kun tuo vähäinen aukko oli kyynärän vahvuisessa muurissa. Hiukan alempana ja ihan sivuseinän vieressä näkyi toinenkin, mutta pienempi luukku, jonka ympäriltä muuri oli mustunut. Kaarina työnsi luukun syrjään ja sen takaa tuli näkyviin nyrkin mentävä nokimusta aukko. Se vei pitkin muurin sisustaa alakerrassa olevaan suureen tulisijaan, josta kylmänä aikana lösyinen lämmin levisi noita johtoja myöten sisarten selleihin.
Huoneen ainoana kalustona olivat vuode ja pieni rukousjakkara. Vuode, toisella sivuseinällä, lähellä ovea, oli laudoista pitkulaisen laatikon tapaan kyhätty ja kiinni seinässä. Kaarina kohotti sen sarkapeitettä. Alustana olkien päällä oli niinikään sarkaa. Ainoastaan tyynynpäällinen oli puhtaan valkoisesta pellavasta.
Vuoteen päällä seinässä oli yksinkertainen, puusta veistetty ristiinnaulitun kuva. Sen vieressä puunaulassa riippui rukousnauha. Se oli arvatenkin kuulunut sellin entiselle asukkaalle, joka näiden samojen ahtaiden seinien sisällä oli ties kuinka kauan huokaillut ja rukousnauhaansa sorminut ja sitten hävinnyt kuin varjo — aivan samoin kuin monen monet tuntemattomat sisaret vielä ennen häntäkin.
Kaarina tunsi kurkussaan omituista kuristusta ja raukeutta jäsenissään. Hänen ympärillään oli niin hiljaista, että hän kuuli korvissaan vielä kaiun äskeisestä laulusta: "Vanitatum vanitas, omnia sunt vana."
"Iäksi vanki!" kuiskasi hän ja hänen rinnastaan kohosi nyyhkytys. Hän meni sellin perälle ja painoi kasvonsa aukkoa vasten, niin että karkeat muurinkulmat tekivät kipeätä hänen otsalleen ja poskipäilleen. Edessään näki hän vain pienen, rajotetun palan ulkomaailmaa. Lähinnä alhaalla näkyi ulkosyrjä nunnaluostarin suuresta vesikaivosta, sitten suuri pihlaja, joka oli täpö täynnä punaisia marjaterttuja. Sen lehvistössä pelmasi joukko pikkulintuja. Pihlajan ympärillä näkyi sikin sokin kaali- ja sipulipenkkejä. Sitten oli korkea puutarhamuuri, sen takana pajupensaita kasvava notko, jonka takaa taas kohosi louhuinen katajikkokumpu. Äärimmäisenä oikealla pisti silmänurkkaan kappale Tuulensuun torpan peltoa ja osa harmaata, tuohikattoista navettaa, jonka kupeella näkyi räystääseeu ulottuva tunkiokasa.
Jostain kuului lasten ääniä ja pihlaja, puutarhanmuuri sekä notkon takainen kunnas uivat auringon valossa. Mutta Kaarinan pieneen ikkunaan eivät päivänsäteet ulottuneet. Ensi kerran ja vaativana nousi hänen mieleensä kysymys, miksi hän oli tänne tullut ja antanut itsensä elävältä haudata. Hyvänen aika, hänhän oli vasta kahdeksantoista vuotias eikä enää koskaan saisi nähdä maailmasta muuta kuin tuon saman pikku täplän, joka sopi korttelin laajuisesta muurinaukosta näkymään! Oliko tämä hänen syytään vai jonkun toisen?
Äkkiä kohosi hänen silmäinsä eteen, aivankuin ikkuna-aukko olisi ollut taikapeili, teininpukuun puetun, keltakiharaisen nuorukaisen kuva. Hänen sydäntään vihlasi, hän purskahti itkuun ja heittäytyen vuoteelle suulleen toisti hän kiivaasti: "vihaan! vihaan!" Hän kouristeli sileän tyynynpäällisen ryppyyn ja toisti nyyhkyttäen noita sanoja, olematta kuitenkaan selvillä, ketä hän niillä erikoisesti tarkotti, itseäänkö vai tuota keltatukkaista teiniä.
Maaten kasvot tyynyyn painettuina rupesi hän muistelemaan kaikkea alusta ja siten kiihottamaan sydäntuskaansa kaksinkertaiseksi.
* * * * *
On sunnuntaiehtoo varhain keväällä. Kupittaan lähteelle on kokoontunut suuri joukko kaupungin nuorta väkeä leikkimään. Ilmassa tuntuu vasta puhjenneen lehden tuoksu ja se ikäänkuin huumaa kaikkia. Iloisia, nauravia ääniä, laulua, rallatusta ja vallattomia hoilauksia kajahtelee tyynessä iltailmassa. Eräs pitkä teini puhaltaa säkkipilliä ja hänen ympärillään pyörii sikin sokin joukko pareja. Ne kieppuvat toistensa ympäri kuin hyttyset auringonpaisteessa. Se näyttää niin hullunkuriselta, kun hän syrjässä kivellä istuen katselee heitä. Hän on vasta täyttänyt kuusitoista vuotta ja ollut hyvin vähän nuorten mukana. Niin mielellään tahtoisi hän itsekin heittäytyä tuolla tavoin pyörimään, mutta hänellä ei ole yhtään tuttua noiden nuorten miesten joukossa. Hän keinuttaa hiljaa ruumistaan ja seuraa hymyillen toisten karkeloa.
Sitten kiintyy hänen katseensa erääseen teiniin, joka myöskin istuu kivellä yksinään ja hymysuin seuraa toisten karkeloa. Se on tavallista siistimmin puettu ja baretin alta valuu olkapäille keltainen tukka. Kalpeine kasvoineen ja kirkkaine, hymyilevine silmineen näyttää se Kaarinasta niin ylhäiseltä ja saavuttamattomalta. Mutta äkkiä käy se levottomaksi, aivankuin olisi tuntenut että häntä syrjästä katsellaan, ja kääntää silmänsä häneen. Heidän katseensa yhtyvät, hän vavahtaa ja nuorukainen vavahtaa myös. ikäänkuin heissä kummassakin olisi yhtaikaa herännyt jotakin uinuvaa. Mutta keltatukkainen teini tulee yhtäkkiä aivankuin virmapääksi, karkaa kiveltään ja alkaa vallattomasti remuta karkelijain joukossa. Sitten se yhtäkkiä ja odottamatta, aivankuin sattumalta, karkaa häntä kohti, tempaa häntä kädestä ja vie keskelle tanssivia pareja sekä alkaa pyörittää. Teini ei osaa tanssia, mutta pyörittää vain häntä, katsoo silmiin ja nauraa ja kaikki nauravat heidän mukanaan. Kun hän viimein lopen hengästyneenä hellittää, joutuu hän yhtäkkiä suunnattomasti hämilleen, sopertaa jotakin käsittämätöntä ja poistuu kiiruusti toisten taakse. Ja kun hän, Kaarina, etsii häntä silmillään, ei häntä näy enää missään.
Kun hän sitten seuraavina päivinä istuu yksinään tai äitinsä kanssa heidän pienessä laskupuodissaan torin varrella, tähystelee hän kaikkia ohikulkevia teinejä. Ja kahden päivän päästä kulkeekin ihan puodin editse se keltatukkainen. Hän sävähtää aivan kuumaksi ja yrittää piilottua tavarakääröjen taakse, mutta samassa kääntääkin teini päätään — aivan kuten sunnuntaina siellä Kupittaalla — ja huomaa hänet. Se nyökäyttää hymyillen päätään, punastuu ja jatkaa kiiruusti matkaansa. Hän pistää päänsä puodin myymäaukosta ja katsoo hänen jälkeensä, silloin vilkasee teini taakseen ja nyökäyttää uudelleen päätään, samalla kuin hän itse häpeissään vetää nopeasti päänsä takaisin. Ja sitten kulkee teini joka päivä heidän puotinsa ohi, tervehtien toisinaan päännyökäyksellä, mutta toisinaan vain ujosti vaihtaen silmäyksen hänen kanssaan. Sitten huomaa hän eräänä ehtoona teinin etäällä seuraavan häntä ja äitiä, kun he puodista palaavat kotiinsa Luostariyläkadulle. Niin saa teini selville hänen kotinsa ja kulkee sen jälkeen aina, milloin hän ei puodissa ole, heidän talonsa ohitse. Ja hän aivankuin tuntee itsessään milloin teini lähenee, menee akkunaan ja — eikös se kohta tulekin siitä ohi ja tapansa mukaan katsahda ylös häneen.
Eräänä sunnuntaina asettuu hän akkunanpieleen niin, ettei teini voi nähdä häntä, mutta että hän itse näkee kadulle. Silloin huomaa hän teinin katseessa suurta pettymystä ja voi kuinka iloiseksi hän siitä tulee. Illalla, myöhään hämärässä nousee hän sitten Vartiavuorelle, istuu siellä kivelle, painaa kädet silmilleen ja ajattelee, että teinin täytyy seisoa tuossa hänen edessään, kun hän ottaa kädet silmiltään. Ja hän ihan kirkasee hämmästyksestä, kun hän hetken päästä avaa silmänsä ja teini todellakin seisoo hänen edessään. He katsovat toisiaan, tulevat yhä enemmän hämilleen eikä kumpikaan tiedä, mitä sanoa tai mitä tehdä. Vihdoin änkyttää teini:
"Suutuitko sinä silloin sunnuntaina… siellä Kupittaalla?"
"Suutuin", vastaa hän hiljaa, tietämättä itsekään mitä sanoo. Mutta kun hän hetken päästä nostaa katseensa ja vilkasee teiniä, purskahtaa hän nauruun, sillä niin hullunkuriselta näyttää tämä avuttomuudessaan. Silloin leimahtavat teinin silmät ja se tulee taas yhtäkkiä hurjapäiseksi, tempaa hänet kiveltä, pyöräyttää häntä moniaan kerran ympäri ja sanoo: "Etpäs suuttunut!" Vaan samalla se taas tulee ujoksi, ei tiedä mitä edelleen sanoa tai tehdä ja kysyy lopuksi sopertaen: "Mikä sinun nimesi on? Tahtoisin mielelläni tietää sen."
"Kaarina minun nimeni on, Kaarina Tuomaantytär Sakko", vastaa hän nauraen, "entäs sinun?"
"Antti", vastaa teini, "alias Andreas Petri."
"Elä soperra sitä latinaasi" sanoo hän, tuntien yhtäkkiä vapautuvansa ujoudesta. Ja kun teini ei vieläkään tiedä mitä sanoa, auttaa hän häntä kysymällä:
"Pappiko sinusta tulee?"
"Pappi", vastaa teini ja lisää sitten kiiruusti: "mutta minä olen agricolalainen."
Hän purskahtaa uudelleen nauruun, sillä hän paikalla tajuaa, mitä teini noilla sanoillaan tarkoittaa. Mutta hänen haluttaa kiusata ja hän sanoo:
"Minä en pidä ollenkaan mestari Agricolasta enkä hänen papeistaan, kun ne menevät naimisiinkin. Hyi, eihän se papille sovi. Paljon somempia ovat nuo vanhauskoiset papit paljaine päineen…"
Mutta taas saa teinin avuttomuus hänet nauramaan ja siitä tulee teini niin hurjapäiseksi, että suutelee häntä suut silmät täyteen ja vakuuttaa rupeavansa papiksi eikä ottavansa vaimokseen ketään muita kuin hänen.
Sitten tapaavat he joka ilta Vartiavuorella toisensa, kunnes Antti lyhyen kesäloman ajaksi lähtee kaukaiselle kotiseudulleen. Silloin on hänellä niin ikävä eikä hän tahdo mitenkään saada aikaansa kulumaan. Tulee sitten viimein syksy ja teinit kokoontuvat kaupunkiin. Nuorta väkeä on taas eräänä sunnuntaina leikkimässä Kupittaan lähteellä. Hän on jo pari kertaa saanut tavata Anttia ja hän on tavattoman iloisena. Pyöritään piiriä ja hän joutuu erään pitkän teiniroikaleen pariksi, saman, joka silloisena sunnuntai-iltana keväällä puhalsi säkkipilliä. Silloin huomaa hän ohimennen, että Antti katsoo karsaasti teinitoveriaan. Sekös on hänestä niin hauskaa ja Anttia kiusatakseen tekeytyy hän hyvin huomaavaiseksi sille pitkälle roikaleelle. Aina kun hän on piirin keskellä, ei hän ole Anttia huomaavinaankaan — vaikka hän kyllä aivan tarkkaan näkee Antin ilmeen, jopa hänen ajatuksensakin —, vaan valitsee aina parikseen sen pitkän ja hymyilee hänelle. Se on niin suloisesti jännittävää!
Kun piirileikki sitten päättyy, näkee hän Antin lähenevän itseään, mutta hän vain katsoo sitä pitkää kohti, vaikka tekisikin mieli karata Antin kaulaan.
"Kovinpa sinä näyt tuohon roikaleeseen mieltyneen!" sanoo Antti katkerasti.
"Mitä, eikö se sitten sinustakin ole miellyttävä poika?" vastaa hän ja on yhä katsovinaan Antin ohi sitä toista.
"Kuinka se nauraakin! Aivankuin hevonen hirnuisi… ja venyttää kurkkuaan niin ilettävästi!" sanoo Antti yhä katkerammin.
Nyt hän ei varmastikaan enää kauan voi pidättäytyä heittäytymästä Antin kaulaan, mutta vielä pikkusen tahtoo hän jännitystä jatkaa. Kun tanssi samassa alkaa, juoksee hän kuin huumeessa sen pitkän luo, pyöräyttää sitä käsivarresta ja sanoo vallattoman kuuluvasti: "Hei, etkös jaksa enää tanssia!" Ja sitten he tanssivat ja hän hakee koko ajan syrjäsilmällään Anttia, mutta sitä ei näy enää missään. Silloin hänen jännityksensä laukeaa, hän kääntyy ja jättää pitkän teinin siihen paikkaan kesken tanssivuoron. Mutta Anttia ei löydy karkeloivien joukosta ja silloin hän lähtee itkien ja onnetonna kotiin. Anttia ei näy seuraavana päivänä torilla eikä hän tule illalla Vartiavuorelle, vaikka hän vilusta väristen odottaa siellä monta tuntia.
Kun hän sitten seuraavana iltana kulkee katua kotiinsa, ilmestyy siihen se pitkä roikale kuin ilmasta pudoten ja lyöttäytyy hänen seuraansa. Ja silloin tulee Antti heitä vastaan! Hän yrittää jättämään Pitkän siihen juostakseen Antin luokse, mutta Antti ei katsokaan heihin, vaan kulkee kiiruusti ohi. Silloin sivaltaa hän Pitkää korvalle, juoksee kotiin ja itkee koko illan, antamatta huolestuneelle äidille mitään selitystä.
Kuluu sitten syksy edelleen eikä hän saa tavata Anttia. Kerran pyryisenä marraskuun iltana uskaltautuu hän Mätäjärven kortteliin, jossa Antti asuu nahkapeitturi Ruotsalaisen tuvassa. Hän kiertelee Ruotsalaisen talon ympärillä ja kastuu läpimäräksi, mutta Antista ei hän näe vilahdustakaan. Ja niin kuluu aika lähelle joulua. Silloin esittävät teinit koulutuvassa tavanmukaisen joulukomedian, jota porvarit miehissä saapuvat katsomaan. Hän menee sinne myös ja siellä näkee hän Antin, mutta Antti ei näe häntä. Pyytävin rukoilevin silmin etsii hän lakkaamatta Antin katsetta, mutta Antti katsoo aina muualle ja näyttää niin jääkylmältä. Silloin valtaa hänen mielensä kolkko epätoivo, hän lähtee koulutuvasta kesken iltaa pois, tulee kotiin ja vuoteelle heittäytyen itkee niin, niin… Äiti rientää hätään, utelee ja houkuttelee ja silloin sanoo hän yhtäkkiä, muistaen isoäitinsä Marketta Sakon elämäntarinan:
"Äiti, minä lähden nunnaksi Naantalin luostariin'"
"Hyvä lapsi, mitä sinä nyt oikein hourit?" hätääntyy äiti, "eihän nyt enää nunnia… poishan ne luostarit häviävät."
"Mutta eipähän Naantalin luostari", tiukkaa hän nyyhkytystensä lomasta, "eihän siitä ole kauan, kun sinne vielä vihittiin nuori tyttö nannaksi."
Ja hän kiintyy yhä enemmän tuohon päähänpistoonsa. Oikeastaan ajattelee hän sitä kostoksi Antille. Isoäidistään hän oli kuullut kerrottavan, että hänkin oli onnettoman rakkauden takia lähtenyt luostariin. Miehessä oli viime hetkessä herännyt vastarakkaus ja kun Marketta oli jo nunnaksi vihitty, oli hän kuin mielipuoli kierrellyt luostarin ympärillä, mutta Marketta oli ollut hänelle kuin kuollut. Tuntui niin katkeran suloiselta kuvitella, että Antissa herää syvä katumus kuullessaan hänen menneen luostariin. Ja sitten tapahtuu, että eräänä päivänä ilmoitetaan hänelle, että luostarin puheluportissa on eräs nuori pappi, joka pyytää puhutella sisar Kaarinaa. Hän arvaa, kuka se on, sillä sitä juuri hän on odottanut, ja hän menee portille, avaa puheluluukun ja siellä seisoo Antti nöyränä, katuvaisena ja armoa pyytävänä. Mutta hän katsoo vain kylmästi hänen ohitseen, sulkee luukun ja palaa jäykkänä sisälle, vaikka katkera tuska kaihertaakin sydäntä.
Mielikuva syöpyy hänessä yhä syvemmälle, hän kuvittelee elämää luostarin yksinäisyydessä suloisen katkeraksi lemmentuskaksi ja yhdistää tähän kuvaan vähitellen muutkin luostarisisaret sekä itse pyhän neitsyenkin. Hän puhuu asiasta yhä uudelleen äidille ja jouduttaa asiaa kuumeisella kiiruulla, ikäänkuin peläten Antin ennen aikojaan ilmestyvän katumuksentekijänä hänen eteensä. Ja vihdoin äiti, se hellä ja aina myötenantava äiti, suostuu, sillä pohjaltaanhan hän vielä on puhdas katolilainen, joka kunnioittaa luostareita ja vanhoja muotoja. He päättävät antaa kaiken omaisuutensa luostarille ja itse lupaa äiti, heti kun on heidän kauppansa lopettanut, tulla luostariin ulkojäseneksi, viettääkseen vanhuutensa päivät tyttärensä läheisyydessä.
Kiiruusti lähtee hän käymään Naantalissa ja ilmoittaa luostarin portilla haluavansa päästä nunnaksi. Hänen käsketään tulla uudelleen kolmen kuun perästä. Mutta päätös pysyy hänessä vahvana ja hän käy uudelleen ilmoittamassa sekä taas kolmen kuun perästä vielä kolmannenkin kerran, kuten luostarin säännöt määräävät. Koko koetusvuoden ajan on hänellä kuitenkin Antti mielessään ja iltaisin asettuu hän usein ikkunanpieleen kadulle katselemaan. Muutaman kerran hän näkeekin Antin kulkevan ohi ja tähyävän ylös, mutta silloin vetäytyy hän kiiruusti syrjään ja koettaa näyttää "jääkylmältä". Suurta, sykähtelevää riemua tuntee hän silloin sydämessään, mutta hänen luostariinmenopäätöksensä siitä vain vahvistuu. Kesällä sitten, kun teinit ovat lomalla, alkaa tuo päätös hänessä arveluttavasti horjua, hän käy tuskaiseksi ja tuntee pelkoa ja epäilystä. Mutta kun teinien paluuaika lähenee ja hän tietää Antin kohta ilmestyvän kaupunkiin tuleekin hänelle taas kuumeinen kiiru päästä luostariin ja joutua ennen Antin tuloa pois Turusta. Niin lähtee hän Naantaliin piispantalossa nunnanvihkiäisiä odottaakseen.
Koko ajan on hän siis mielikuvituksessaan leikkinyt eräänlaista piilosilla-oloa Antin kanssa. Vasta nyt, jouduttuaan näihin hämäriin käytäviin, tähän alastomaan ja ahtaaseen vankikomeroon sekä kylmän ja jäykän abbedissan välittömään komentoon, on hän ikäänkuin havahtunut ja tullut siirretyksi mielikuvamaailmasta todellisuuteen. Entäpä Antin sydämestä ovatkin sammuneet kaikki tunteet häntä kohtaan eikä hän koskaan tulisi vähintäkään piittaamaan hänen kohtalostaan? Kenties ei hän välitä edes tiedustella, mihinkä hän on kaupungista hävinnyt. Ja hän on tuomittu eliniäkseen näiden ahtaiden muurien sisälle ja täydelliseen eroon muusta maailmasta!
Vihan sijasta täytti hänen rintansa lohduton epätoivo ja hiljaa uikuttaen kuin hylyksi jäänyt lapsi itki hän kauan, maaten yhä suullaan tyynyä vasten.
(Kyösti Vilkuna: Viimeiset luostarin asukkaat.)