KURKI-PIISPAN HAAMU.
Myöhäinen syksy oli käsissä, mutta keväisen kirkas ja tyyni oli merenpinta eräänä aamupäivänä, jolloin Pietari Särkilahti pienessä soutuvenheessä kulki Piikkiön salmen yli Kuusiston saareen. Salmentakaiselta rannalta kuumotti vanha piispanlinna korkeana ja harmajana, taustanaan kellastuva, keskipäivän valossa helakoiva lehto. Keväisen lämpimästi paahteli päivä venheen perässä istuvan papin soikeiksi solahtaneita hartioita, ja vahva meren tuoksu uuvutti kapearintaista miestä. Siksi lepäili hän mela kädessä rentonaan venheen perässä, vain harvakseen puhutellen vanhaa kalastajaa, jonka hän manterelta oli saanut saattajakseen.
— Aivan autionako siis on koko tuo suuri linna? kyseli hän. — Eikö elävän sielua asu noissa jyhkeissä rakennuksissa?
— Kukapa siellä ottaisi asuakseen, murahti ukko.
— Miksei vaikka vouti, — olihan siellä ennen ylhäisetkin eläjät.
— Ennen oli. Se aika olikin toinen, toinen meillekin köyhille ihmisille. Nyt siellä mitkä lie omat asukkaansa…
Ukon välttelevät vastaukset saivat Pietarin uteliaaksi, — hän muisti nyt kuulleensa kerrottavan, että vanhassa piispanlinnassa kummittelee. Senjälkeen kun tanskalaiset karkoitettiin Kuusiston linnasta, — jolloin he antautumisensa merkiksi nostivat hatun lipputangon nenään, — ei Ruotsin hallitus enää ollut tätä linnaa luovuttanut kirkollisille viranomaisille. Jonkun aikaa oli siellä pidetty Kustaa Vaasan sotaväkeä tanskalaisten uudistuvain hyökkäysten varalta, mutta kun sitä väkeä oli vähän ja se kaikki tarvittiin Turun linnassa, olivat Kuusiston varustukset pian siirretyt Aurajoen suuhun. Siitä pitäin oli vanha piispanlinna ollut kylmillään — hyljätty suuruus! Ja kummitusjutut olivat lähteneet liikkeelle, henget ja haltijat olivat majoittuneet vanhaan piispainkotiin.
— Minkälaisia ovat sitten nuo linnan uudet asukkaat? uteli Pietari salaperäisen näköiseltä soutajaltaan.
Tämä keskeytti sountinsa, teki ristinmerkin ja näytti ihmettelevän, ettei perääpitävä pappi tehnyt samoin. Sylkäsi sitten kouriinsa, tarttui airoihinsa ja vastasi, taas vetämään käyden:
— Kukapa heitä lie vierestä katsellut; kaukaa me verkkoja laskiessammekin aina tämän niemen kierrämme. Portit ovat kiinni, huoneet lukossa, mutta sittenkin siellä liikutaan. Tohinaa ja jyryä olen kuullut sieltä selälle asti, — eikä tyhjä jyrise!
Ei ollut Pietari Särkilahtikaan vapaa aikansa yleisestä taikauskosta, vaikkakin hän käsitti monet katolilaisten kummitusjutut ja ihmetarinat munkkien ja pappien keksimiksi, tarkoituksessa säikyttää ihmiset sitä herkemmin kirkkojen ja luostarien helmaan. Paholaisen uskoi hänkin kyllä pitävän peliään ihmisten joukossa, mutta silloin aina jotakin omaa mustaa tarkoitustaan varten.
— Kun et liene kuullut tuulen tohinaa, virkkoi hän epäillen äänettömäksi käyneelle äijälle. — Miksikä hurskaiden ja hyvien kirkonmiesten henget siellä rauhattomina liikkuisivat?
— Hyviäkö lienevät vai pahoja henkiä, vastaili soutaja. — Eipä näissä kylissä ihmetelläkään, ettei esimerkiksi entisen linnankappalaisen sielu saa rauhaa. Mies kun rupesi herraansa hädän hetkellä ryöstämään, niin putosikin omaan kuoppaansa…
— Kurki-piispan kotikappalaisestako puhut? kysyi Pietari vilkastuen.
— Niin, rahasäkkien seastahan hänet juutit löysivät — vainajana tietysti.
— Tännekö hän siis kuoli? Häntä piispavainaja kaipasikin…
Pietarin kysymysten johdosta kertoi nyt soutaja tarkemmin tuon kappalaisen tarinan. Siihen aikaan kun Koroisissa odottelevan piispavainajan tavaroita kiireellä sälytettiin laivaan Kuusistossa, jota jo tanskalaiset uhkasivat, oli kappalainen sieltä kadonnut. Luultiin hänen paenneen, ihmeteltiin vain, kun ei häntä myöhemminkään kuulunut. Juutit ottivat linnan haltuunsa ja olivat siinä jo vuoden isännöineet, kun heikäläiset palkkasoturit kerran pimeän tornikäytävän mutkasta löysivät salaoven. Mursivat sen auki ja tapasivat pienessä, umpinaisessa komerossa papin kontallaan kahden rahasäkin välissä. Se oli kappalainen taikka kappalaisen luuranko, — siihen oli nahkasäkin syrjää jyrsien kuollut. Oli arvattavasti tahtonut itselleen ryöstää ja kätkeä osan piispan aarteista, mutta miten lie häneltä ovi lipsahtanut umpilukkoon, — siihen jäi, apua ei tullut!
— Ja juutit veivät sitten nekin aarteet? uteli Pietari.
— Veivät… Mutta kuka sen tietää, mitä kaikkea tuon vanhan linnan sokkelot vielä kätkevät…
Soutumies leväytti taas airojaan, tehdäkseen uudelleen ristinmerkin. Mutta ennenkuin hän sen teki, lisäsi hän vielä, sulkeakseen senkin asian yhteiseen siunaukseensa:
— Kerrotaan siellä mahtavampainkin haltijain liikkuvan — ja nähtykin niitä on. Itse piispavainaja kuuluu siellä öisin ajelevan…
Kuinkas muuten, ajatteli Pietari epäuskoisena, ja kysyi välinpitämättömästi:
— Kuka hänet on nähnyt?
— Monikin saarelaisista, mutta onnettomuudeksi se heille on ollut. — Soutaja viittasi kuin varoskellen taakseen. — Eräskin Piikkiön mies katseli muutamana iltana akkoineen selältäpäin tuohon muurinreunalle nousevaa haamua, — molemmat tunsivat piispan vanhastaan hyvin. Viikon perästä akka kuoli.
— Ja minkänäköinen oli ollut piispa?
— Ankarannäköinen, niinkuin aina eläessäänkin, mutta murheellinen…
Merelle oli viittonut.
— Siksikö, että hän mereen hukkui? arvaili Pietari,
— Mene, tiedä, — eihän Kurki-vainajaa saatu haudatuksi siunattuun maahan, siksi kai hänen henkensä kulkee rauhatonna entisillä elinmaillaan. Pyhä Maaria avuksi, ennen iltaa tästä pitää ehtiä kotiin takaisin!
Ukko souti taas tarmonsa takaa, mutta kertoi sitä tehdessään vielä kotvan kuluttua:
— Öisin kuuluu muurin takaa kuin kavioiden jyskettä, — sitä kolinaa paeten kai ne huovitkin pari vuotta sitten muuttivat pois Kuusistosta. Liian kaamea oli tämä linna ollut heillekin, vaikka he joukolla liikkuivatkin.
Perämies oli vaipunut tähystämään sitä muurinmutkaa, josta piispavainajan kerrottiin selälle viittovan, ja hänen mietteensä palasivat niihin aikoihin, jolloin tuo voimakas mies täältä Suomea hallitsi. Ankarana kyllä, mutta aina varmana… eikö todella hän saisi rauhaa tuonen mailla…!
Mutta soutaja pyörähtikin yhtäkkiä kuin aavistuksen pistämänä keulaanpäin katsomaan ja keskeytti säikkyneenä äkkiä ja armotta Pietarin mietteet:
— Ei sinne, — oikealle laskekaa!
Oli jo katkaistu suurin osa tyyntä selkää, läheltä jo vastasi Kuusiston korkea ranta. Pietari oli ohjannut venheen ihan tuon harmajan linnan alle, jonka rosoiset kiviseinät ja pykäläiset muurinsärmät jo selvästi silmiin erottuivat.
— Pelkäätkö joutuvamme liian likelle piispavainajan öisiä vaellusteitä, kysyi Pietari naurahtaen, mutta käänsi kuitenkin samalla venheen soutajan osoituksen mukaan linnan sivulle, alavampaa notkorantaa kohden.
— Ei sinne linnanrantaan enää kukaan laske, vastasi soutaja melkein suuttuneena. — Niemen ohi on ohjattava, jos karjatalolle aiotte.
Venhe solui korkearantaisen linnaniemen ohi, jättäen vasemmalle kolkon, paksun, harmaakivimuurin, jonka rakentamiseen aikoinaan varmaankin oli tarvittu pitkien vuosikymmenien raskaat päivätyöt. Muuri kiersi soikeana vyönä väljän linnanpihan, ja sen molemmissa päissä oli jykeä, pyöreä torni. Mutta maanpuolelta oli muuri jo yhdestä paikasta revitty rikki, ja sen aukon edustalla näkyi laituri, johon linnanpihalta suuntausi tiilenpölystä punottava tie. Pihalta näkyi pitkä, ruskea talo, — varmaankin myöhempinä aikoina rakennettu väentupa —, joka jo oli puolitiehen purettu.
— Tästäkö siis nyt kiviä Turunlinnaan soudetaan? kysyi Pietari, joka muisti nähneensä tiilivenheitä linnansatamassa.
— Tästä, ja ensi kesänä puretaan täältä jo useampia taloja, vastaili soutaja-ukko. — Mutta kiire on purkajilla aina iltaisin pois linnanpihalta, sen olen monesti nähnyt…
— Entäpä jos henget pahoittelevatkin sitä, että heidän asumuksiaan näin revitään?
— Repikööt pois koko komeuden haltioineen, kaikkineen! uhmaili ukko nyt rauhallisena, kun venhe jo laski lahdenpohjaan ja kaislikon ohitse suhahti valkamaan.
Perillä näet jo oltiin. Lahden perukasta vei tie Kuusiston vanhaan karjakartanoon, jonka ympärille kasvanut pienoinen kylä jo näkyi nuottalahden takaa. Sivulle jäävän linnan varjosti vesakko, ja ylempänä rinteellä, maanpuolisen muurin kupeella, oli puistikko, jossa näkyi hedelmiä kantavia omenapuita. Pietari hymähti astellessaan rantapolkua pitkin kartanoon päin. Tuolla varmaankin säilyvät omenat varastelematta, ainakin öisin…
Ilta oli jo käsissä, kun Pietari Särkilahti palasi Kuusiston kuninkaankartanosta ja käveli takaisin rantaan. Soutajia odotellen seisoi Pietari hetken nuottatalaan viereisellä törmällä katsellen matalan, kellertävän vesakon takaa kohoavia piispanlinnan muureja. Auringon laskettua näyttivät ne nyt paljoa synkemmiltä ja jylhemmiltä kuin päivällä; tuo möhkäle, tuo ennen rientoisan elämän äänetön kuori, teki nyt todellakin melkein pelottavan autiuden vaikutuksen. Muurin kupeilla kasvoi muutamia korkeita haapoja, joiden latvat kohosivat rintavarustuksen yläpuolelle, ja iltatuulen niitä huojuttaessa näyttivät ne todellakin tummilta, liehuvilta olennoilta, — kai ne myrskyn aikana kohisevatkin! Lounaiselta taivaanrannalta nousi tuulen mukana mustanpuhuvia, pilkottuja pilvenlonkia. Olipa muuankin muurin takaa kasvava pilvi kuin jättiläisratsastaja, joka istui loimipeitteisen hepohirviön selässä.
— Siinähän nyt onkin Kurki-piispa, huudahti Pietari itsekseen. — Ainakin voisi säikkyvä mielikuvitus helposti tehdä haamun tuosta hirviöstä!
Hän istahti mättäälle ja katseli kauan verkalleen kohoavaa kuviota, puhuen itsekseen:
— Miksi ratsastelet siellä rauhatonna, sinä Suomen mahtava kirkkoruhtinas? Suretko sitä, Arvid Kurki, että uusi aika kalvaa vanhaa, hierarkista mahtiasi ja kaatelee sen haurastuneita pylväitä? Tyynny, vanhus, näethän: mitä vikoja uudella ajalla lieneekin, se on kuitenkin elävämpi, välittömämpi ja rehellisempi kuin se teidän ulkokuorinen, kuollut aikanne, — tunnusta pois se, Arvid Kurki!
Hämäräksi kävi syysilta, ja tuijottavan istujan silmissä rupesi taivaalle kohonnut pilvenlonka yhä enemmän saamaan leveän, ankaran ratsastajapiispan muodon, — niin, olihan kuin suippopäinen hiippakin olisi pilvikuvan kiireelle kasvanut.
— Älä kiivaile, ymmärränhän sen kylläkin, että olet meihin ja työhömme tyytymätön, puheli Pietari itsekseen. — Enkä siitä moiti sinua, joka ehyeltäsi olit oman aikasi edustaja. Jos vielä olisit elävien ilmoilla täällä Suomen kirkon päämiehenä, niin tuiman taistelun saisimme sinua vastaan kestää ja vaikeammin pääsisi puhdistettu oppi hiippakunnassasi siementymään. Usein sinun rautakourasi meitä kiristäisi, ehkä hetkeksi kuristaisikin. Itse johdit kirkossasi kaiken, itse halusit kylvää, mitä oli kylvettävä, — toisten kylvön olisit aina armotta kitkenyt pois! Sitäkö nyt tuskailet, että katoliset jälkeläisesi eivät osaa olla yhtä kovia kuin sinä? Mutta ajatteleppas, rautakoura: kenties oli sentään onneksi sinullekin, että juuri oikeaan aikaan sait hautasi Pohjanlahden laineissa. Sillä olisihan sinun, kovuudestasi huolimatta, kuitenkin lopulta ollut kaaduttava suuren, voittavan aatteen tieltä. Mutta sinun jäykän niskasi olisi ollut vaikea taipua, sinun ylpeän mielesi olisi ollut raskas kestää romahdustasi, joka vielä olisi saattanut käydä pienelle kansallemmekin liian rajuksi…!
Pilvi oli jo kohonnut muurinreunan yläpuolelle ja hajaantui vähitellen veljiensä joukkoon hallavalle taivaalle. Pietari lausui sille vielä ikäänkuin iloisemmat, sovinnolliset tervehdykset:
— Haihdu rauhassa taivaalle, sinä Arvid Kurjen ankara haamu, elä suotta levottomilla retkilläsi pelottele kotiseutusi taikauskoisia pikkueläjiä. Aika on nyt kuitenkin taittunut, et voi sille enää mitään. Omana aikanasi saatoit esiintyä juhlallisena ja jyrisevänä niinkuin tuomion Jehova, — nyt elä enää jyrise! Uusi aika tarvitsee omat, uudet miehensä, suo heillekin työpäivänsä, jolloin he omilla aseillaan taistelevat totuuden puolesta!
Soutajat saapuivat rantaan. He katselivat kummissaan kanunkia, joka noin jäykästi tähysteli vanhaan linnaan päin, ja hekin kääntyivät säikähtäen katsomaan, näkyisikö muurinharjalta taas joku kamala kuvatus… Ei toki näkynyt nyt Kuusiston harjoilta mitään kummituksia, ja he tarttuivat rivakasti airoihinsa.
Taas istui Pietari perässä, nyt selkä linnaan päin. Mutta vielä kerran hän, venheen jo lahdensuulla halkoessa nousevia laineita, kääntyi silmäilemään taakseen, ikäänkuin jälellejäävää tuttavata hyvästellen. Ja hämärään häipyvän linnan näkymättömälle haltijalle hän hiljaisissa mietteissään lausui:
— Emme saaneet, Kurki-piispa, koskaan tietää, annoitko, Hautasaaren rannassa erotessamme, meille siunauksesi vaiko kirouksesi. Mutta kumman tahansa annoitkin: Lepo sielullesi, piispavainaja!
(Santeri Ivalo; Pietari Särkilahti.)