MURROSAJAN MIES.
Maa oli jo sulana, ilmassa oli lauhkea tuntu ja tuomiokirkon sekä kapituli- ja koulurakennuksen katoilla räpsähtelivät naakkojen siivet. Piispantalossa, joka oli koillispuolella parikymmentä askelta kirkonmuurista, loimotti ilta-auringon säteissä punaiseksi maalattu porttitorninkatto kuin suuri rovio. Portissa oli vilkas liike, yhtä menoa kulki siitä sisään ja ulos pappeja, munkkeja, aatelismiehiä ja talonpoikia. Arastellen puikkelehti muiden kulkijain lomitse rääsyisiä naisia lapsi käsivarrellaan sekä rampaantuneita miehiä kainalokepein tai sokeita kalvakan lapsukaisen taluttamina, sillä oli perjantaipäivä ja silloin jakeli piispa almuja köyhille. He eivät menneet pääovesta sisälle, kuten muut, vaan kiersivät pihalle odottamaan, kunnes piispa vanhus tulisi ulos heidän luoksensa.
Piispa Martti Skytte, dominikaanimunkiston entinen ylivikarius, istui työhuoneessaan raskaassa, korkeaselkäisessä nojatuolissa. Hän oli puettuna dominikaaniveljen yksinkertaiseen mustaan kaapuun, jota hän arkioloissa vieläkin käytti, ja ainoastaan rinnalla riippuva kultainen risti osoitti hänen korkeata arvoaan. Hänen sileäksi ajetut kasvonsa kirkkaine sinisine silmineen tekivät lapsenomaisen vaikutuksen, mutta mustan kalotin alta olkapäille valuva tukka oli läpeensä harmaa. Ikkunan edessä oli kirjotuspulpetti ja sen ääressä istui iäkäs sihteeri Johannes Erasmi sekä teinin puvussa oleva nuori Agricola, joka toimi piispan kirjurina. Uunin luona penkillä istui harmaapartainen taloudenhoitaja.
— Hyvä on, hyvä on, kirjoitan sitten sen alle yhdessä toisten kirjeiden kanssa, — sanoi piispa Agricolalle, joka juuri lopetti vasta kirjottamansa kirjeen lukemisen. — Laskekaahan sisään seuraava odottaja, — nyökäytti hän taloudenhoitajalle päätään.
Huoneeseen astui keski-ikäinen, köyhästi puettu ja laiha pappismies. Hän kumartui suutelemaan esimiehensä pientä ja valkoista kättä, jonka etusormessa kimalteli leveäkantainen, Pyhän Henrikin kuvalla varustettu piispansormus.
— Valituksiako, poikani? — kysyi piispa vanhus ja hänen suunsa ympärille ilmestyi tuskallinen piirre.
— Niin, teidän isällisyytenne, — myönnytti pappi aralla ja valittavalla äänellä. — Kymmenysosuuteni viime vuodelta ovat vielä suurimmaksi osaksi saamatta ja ruokaveron tältä vuodelta olen ainoastaan kahdesta talosta saanut.
— Onko seurakunnassa niin suuri köyhyys? — kysyi piispa jotakin sanoakseen, vaikka hän arvasikin syyn.
— Ei läheskään, — kiiruhti pappi selittämään, — mitäs vielä, sillä viime kesänähän saatiin harvinaisen hyvä sato. Mutta talonpojat eivät tahdo maksaa sen jälkeen, kun kuninkaan asiamiehet korjasivat kirkon hopeat ja toisen kelloista. Sanovat sen olevan kuninkaan tahdon, ettei papeille enää veroa makseta. Olen heitä pannallakin uhannut…
— Pannallako? — keskeytti piispa vakavasti.
— Niin, teidän isällisyytenne, pelotellut vain olen, mutta ei sekään ole auttanut.
— Antakaa sellaisten uhkausten olla, pannan aika on ollut ja mennyt eikä kuningas, kuten kyllä tiedätte, sellaista hyväksy.
— Mutta entäs pyhä isä Roomassa? — uskalsi pappi hiljaa väittää.
— Hm, kuningas on meitä paljon lähempänä, poikani, — sanoi piispa kartteliaasti. — Ja siksi toiseksi ei kuningas myöskään hyväksy eikä salli, että talonpojat jättävät pappinsa leivättömiksi. Siitä asiasta olemme juuri kirjoittaneet kuninkaalle ja hän kyllä laittaa niin, että se asia tulee korjatuksi. Ilmoittakaa se ynnä minun varoitukseni seurakunnalle!
Kun pappi viipyi vielä huoneessa, kysyi piispa:
— Mutta kenties sinua painostaa kovempikin hätä?
— Kyllä, tai ei niinkään minua itseäni kuin…
Hän vaikeni punastuen.
— Hm, sinulla on siis perhettäkin?
— On, — sanoi pappi maahan katsoen, — enkä minä suinkaan ole ainoa, — yritti hän puolustautua.
— Kyllä tiedän, kyllä tiedän, — keskeytti piispa. — Onko perhe sinun luonasi pappilassa?
— Ei, eihän toki, sillä piispa Hemmingin statutithan kieltävät sen, — ehätti pappi selittämään.
— Hm, hm, niin kyllä, mutta mitäs kanoninen laki siinä asiassa säätää?
Pappi katsoi vaieten jalkoihinsa.
— Se kieltää papilta kokonaan yhteyden vaimon kanssa, sekä julkisen että salaisen, — sanoi piispa, — ja Hemmingin statutit ovat vain hätäkeino, joka koettaa korjata tuon vanhemman määräyksen rikkomisia. Mutta jos nyt kerran on hankkinut lapsia maailmaan, niin eiköhän jumalallinen laki, joka on näitä molempia vanhempi, velvoita niistä myöskin huolta pitämään? No niin, jos hätäsi on kova, niin taloudenhoitajani tuossa saa tehdä hyväksesi niin paljon, kuin katsoo muilta tarvitsijoilta liikenevän.
Hän ojensi kätensä papille, joka yhdessä taloudenhoitajan kanssa jätti huoneen. Piispa käveli muutaman kerran lattian yli, istui sitten entiselle paikalleen ja sanoi huoaten isä Johannekselle:
— Milloinka nämä ristiriidat loppunevat? Tarkastusmatkoillani olen melkein jokaisella papilla huomannut olevan lapsia, joita he eivät uskalla luonansa pitää. Mutta ehkä pian tulee se aika, jolloin he julkisesti saavat mennä avioliittoon ja elää oikeata perhe-elämää. Minun aikani on vielä puolinaisuuden aikaa eikä Jumala ole minua asettanut uusia uria avaamaan, sen minä kyllä itsestäni tunnen.
Sisään astui nyt muuan dominikaanimunkki, jolla oli side otsan ympärillä ja kaapu useammasta kohti repeytynyt. Haikealla äänellä alkoi hän valittaa, kuinka häntä keruumatkalla ollessaan markkinarahvas Halikossa oli pahoinpidellyt ja kuinka kuninkaan veronkantaja oli hänet sen jälkeen väkisin kulettanut Turkuun.
— Mutta onhan sinulla, poikani, kai tieto siitä, että kuningas on kieltänyt munkkeja keruulla kulkemasta muuna kuin kymmenenä viikkona vuodessa? Nyt on luvaton aika ja vouti on siis noudattanut vain kuninkaan käskyä estäessään sinua toimestasi, — vastasi piispa.
— Mutta pitääkö meidän totella enemmän kerettiläiskuningasta kuin pyhää isää Roomassa? — sanoi munkki kiivaasti.
— Siinä ollaan taas, poikani, — huokasi piispa. — Mutta voitko sinä, joka olet minua kolmekymmentä vuotta nuorempi, vakuuttaa minulle, että näissä meidän oloissamme on viisaampaa ja Jumalalle otollisempaa totella enemmän pyhää isää Roomassa kuin kuningasta?
Munkki pysyi vaiti. Piispa jatkoi:
— Minä en ymmärrä muuta kuin kehoittaa sekä sinua että muita veljiä pysymään luostarissa ja lähtemään maaseudulle ainoastaan luvallisena aikana.
— Mutta luostarihan on typö tyhjä ja jos meidän harvojen, jotka olemme pysyneet munkkilupauksellemme uskollisina, täytyy siellä värjötellä, niin kuolemme me nälkään, — väitti munkki.
— Hm, sekin on totta, — myönsi piispa ja katsahti epäröiden taloudenhoitajaansa, joka sillä välin oli palannut huoneeseen. Tämä pudisti päätään.
— Olen itsekin tällä haavaa voimaton teitä aineellisesti auttamaan, mutta minä kirjoitan vieläkin kerran puolestanne kuninkaalle, ja jollei hän suostu teille apua osoittamaan, niin… aina kun minun hinkaloni täyttyvät, tulen minä teitä muistamaan, sillä Pyhän Dominicuksen veljeskunta on minulle rakas. Villiintynyttä markkinarahvasta meidän on mahdoton rangaista, mutta voutia minä olen nuhteleva hänen käytöksestään. Ja muutoin on teillä jälellä-olevilla tällaisina aikoina kahta suurempi syy viettää nuhteetonta elämää rukouksessa ja paastossa.
Hän ojensi siunaten kättään ja nöyrästi kumartaen jätti munkki huoneen. Piispa nojautui tuolinselustaa vasten, peitti käsillä silmänsä ja sanoi valittaen:
— Puolinaista, puolinaista kaikki' Minun tulisi auttaa ja minä olen kuin paaluun sidottu.
Hän antoi isä Johannekselle ohjeet kuninkaalle dominikaanimunkkien asiassa kirjotettavasta kirjeestä, ja huoneeseen astui linnasta saapunut voudinkirjuri, jolla oli kädessään paperikäärö.
— Herra Maunu Sveninpoika lähettää minut teidän isällisyytenne luo, — alotti hän, kehitellen auki paperikääröä, — kiirehtimään rästinä olevaa kruunun osuutta viimevuotisiin piispankymmennyksiin. Täällä rästien joukossa on ensinnäkin sata taaleria rahaa.
Kuin apua anoen katsahti piispa taloudenhoitajaan, joka virkkoi:
— Käsillä ei tällä haavaa ole niin paljoa.
— Rukiita puolitoista lästiä, — jatkoi kirjuri.
— Ainakin yksi lästi voidaan maksaa nyt heti, jos se on aivan välttämätöntä, mutta loput vasta syksyllä.
— Kaksi lästiä voita, lästi lohta, kolme kippuntaa haukia, — luetteli kirjuri rästilistasta.
Kun hän oli merkinnyt paperiinsa mitä taloudenhoitajan ilmoituksen mukaan saatiin tulla heti perimään, lähti hän tiehensä ja sisään astui samasta oven avauksesta tuomiorovasti Johannes Pietarinpoika. Hän oli kookas ja hillitysti esiintyvä mies, jonka olemuksessa oli jotakin synkkää ja painostavaa. Hän oli Flemingien sukulainen sekä uskonpuhdistuksen kiivas vastustaja, ja tultuaan piispannimityksessä sivuutetuksi osoitti hän iäkkäälle esimiehelleen mielellään katkeraa mieltä, milloin vain sopi. Tervehdittyään piispaa niukalla arvokkuudella sanoi hän:
— Tulin kuulemaan teidän isällisyytenne mielipidettä uuteen kaniikinvaaliin nähden. Se kai olisi toimitettava viimeistäänkin Valpurinmessuna?
— Minä luulen, että meidän on tällä kertaa jätettävä kaniikinvaali, sillä kuningas on minulle nimenomaan kirjoittanut, että kapitulin jäsenten lukumäärää on vähennettävä, — vastasi piispa hieman arastellen.
Tuomiorovastin suun ympärillä näkyi ivallinen piirre, kun hän vastasi:
— Sen jälkeen jätetään tietysti arkkiteinin, tuomiorovastin ja lopuksi kai piispankin virka täyttämättä, että kuningas voi korjata heidän palkkatulonsa.
— Kuinkas monta kaniikkia oli Hemming-piispan ja vielä Bero II:n aikanakin? — kysyi piispa.
— Se oli silloin, ja sadassa vuodessa muuttuu maailma paljon.
— Mutta jos silloin tultiin toimeen kuudella, tai tuomiorovasti ja piispa lukuunotettuna kahdeksalla kapitulin jäsenellä, niin eivät olomme sentään ole niin muuttuneet, että ihan välttämättä tarvitsisimme nykyään viisitoista jäsentä kapitulissa. Minun ymmärtääkseni me, katsoen valtakunnan hädänalaiseen tilaan, voimme jättää ainakin kolme kaniikin virkaa täyttämättä ja luovuttaa niiden tulot valtakunnan velkojen maksamiseen.
— Ja tehdä se pelkästään kuninkaan käskystä ilman pyhän isän suostumusta?
— Lähimpänä miehenäni kysyn teiltä vilpittömästi, mitä te minun sijassani tekisitte, kun olisi valittava kuninkaan ja pyhän isän välillä? — kysyi piispa vuorostaan.
— Ainoan autuaaksi tekevän kirkon jäsenenä ja katolilaisena pappina minä ehdottomasti noudattaisin pyhän isän määräyksiä, — vastasi tuomiorovasti varmasti.
— Seurauksiinko katsomatta?
— Ne minä jättäisin Jumalan huomaan.
— Hm, mutta jospa me, niin monet esimerkit silmäimme edessä, emme enää niin ehdottomasti voisikaan luottaa pyhään isään?
— Enemmänkö sitten kerettiläismieliseen kuninkaaseen ja kirkonryöstäjään?
Piispa kohotti varottaen sormeaan ja sanoi vakavasti:
— Muistakaamme, että Jumala on valinnut hänet pelastamaan valtakunnan muukalaisten sorrosta, ja jos hän yhdessä tai toisessa asiassa onkin erehtynyt ja mennyt liian pitkälle, niin siitä tuomitkoon Jumala. Että hän kipeästi tarvitsee rahoja valtakunnan tarpeisiin, sen me kyllä hyvin tiedämme, ja jos me vointimme mukaan häntä autamme, niin tulevat silloin rahat käytetyiksi paremmin Jumalan mielen mukaan kuin jos Roomaan lähettäisimme kaikenlaisia lahjuksia.
Tuomiorovasti koetti hillitä itseään ja päästä toiselta suunnalta esimiehensä kimppuun.
— Muutoin oli myöskin asianani, — sanoi hän, — saattaa teidän isällisyytenne tietoon eräs uusi kirkonomaisuuden ryöstö. Pari päivää sitten käydessäni Naantalin luostarissa valitti minulle abbedissa, että tuo kerettiläisoppeja levittävä maisteri Särkilahti on anastanut erään luostarille kuuluvan talon Taivassalon Tammistossa.
— Se on oikeastaan hänelle kuuluvaa perintöä ja on hän sen peruuttanut itselleen kuninkaan luvalla.
— Aina vain kuningas? Mutta saanko tiedustella, onko teidän isällisyytenne tehnyt mitään sitä estääkseen?
— Maisteri Särkilahti on köyhä perheellinen mies ja Naantalin luostarilla on tiloja yllinkyllin, — vastasi piispa vältellen.
— Se ei puolusta ollenkaan kirkon omaisuuteen kajoamista, kaikista vähimmän silloin, kun on kysymyksessä luvattoman perheen elättäminen.
— Mitkä ovat luvattomia perheitä?
— Teidän isällisyytenne tietänee sen yhtä hyvin kuin minäkin, että papiksi vihityt eivät saa perheitä perustaa. Ja muutoin oli tarkotukseni valittaa sitä, että tuon Särkilahden toiminta käy yhä julkeammaksi. Juuri kouluhuoneen sivu kulkiessani tuli kansaa kuulemasta hänen saarnaansa ja kauhistuen kuulin minä niitä sanoja, joita he käyttivät katolilaisesta kirkosta ja sen päämiehestä. Kuinka kauan häntä on kärsittävä koulun rehtorina?
— Minä olen muutaman kerran ollut kuulemassa Särkilahden saarnaa, mutta ainakaan silloin en huomannut hänen puhuvan raamatusta poikkeavasti.
Tuomiorovastin kasvoilla näkyi terävä ja pilkallinen piirre. Piispa jatkoi:
— Katsoen hänen tuliseen luonteeseensa olen häntä kyllä kehoittanut esiintymään maltillisesti, eikähän hän olekaan mitään häiriöitä matkaan saattanut. Hän hylkää kyllä monet kirkon hyväksymät käsitykset, mutta hänen oppinsa ydin on raamatunhengen mukainen, ja se sittenkin on tärkeintä.
Antamatta tuomiorovastille tilaisuutta vastata nousi piispa ja ojensi hänelle kätensä. Kylmästi tervehtien lähti prelaatti huoneesta.
— Nyt menemme köyhien luo, — sanoi piispa taloudenhoitajalleen ja yhdessä lähtivät he pihalle. Kaikki sinne kokoontuneet saivat osansa joko vaatteita, joita viikon varrella oli sitä varten valmistettu, tai ruokatavaroita ja pieniä hopearahoja. Varsinkin lapsia kohteli piispa vanhus hellien ja useita orpoja oli hän toimittanut kasvatettaviksi. Lopuksi hän luki siunauksen ja palasi sitten työhuoneeseensa, jossa hän kirjotti alle sihteerinsä ja kirjurin kokoonpanemat kirjeet.
Aurinko oli juuri laskemallansa. Pienten pyöreiden ruutujen läpi tullen loivat sen viimeiset säteet huoneen panelatulle seinälle haikeamielisen punerruksen. Vanhus näytti väsyneeltä ja raukealta.
— Päivätyömme on vihdoin lopussa. Huomenna alotamme taas Jumalan nimeen uusin voimin.
Kun sihteeri ja kirjuri olivat lähteneet, pukeusi piispa päällysnuttuun ja lähti ulos. Hänelle oli tullut tavaksi joka ilta pistäytyä yksinään rukoilemassa rakkaaksi käyneessä tuomiokirkossa, jossa hän kolmenakymmenenä miehuusvuotenaan oli alttaripalveluksia toimittanut.
Alkoi jo hämärtää, kun piispa astui ulos. Mielihyvin hengitti hän raikasta kevätillan ilmaa. Kohmettunut hiekka ritisi hänen hitaasti astellessaan kirkkoa kohti. Vanha kirkonvartija seisoi sakariston rappusilla kuten muinakin iltoina ja avasi hänelle oven. Hiljaa kuin omien askeltensa kaikua peläten kulki piispa avaran sakariston läpi suoraa kirkkoon. Alttarit, jykevät pilarit, ristiinnaulitun ja pyhimysten kuvat olivat kätkeytyneet puolipimeään. Päivällä näytti kirkko entiseen verraten kuin alastomaksi riisutulta, sillä Otto Rudin ja Söyrinki Norbyn ryöstöjen sekä Kustaa kuninkaan anastusten jäleltä olivat poissa hopea- ja kultakalleudet alttareilta ja kuorien seiniltä. Mutta näin hämyssä saattoi vanhus kuvitella kaiken olevan ennallaan ja siksi nämä lyhyet hetket iltaisin tuomiokirkossa olivat hänelle kuin käyntejä entisyydessä.
Pyhän Pietarin kuorissa paloi vahakynttilä. Se loi himmeän valojuovan keskilaivan lattian yli vastakkaiselle seinälle, jossa näkyi varjo miehen hartioista ja kumartuneesta päästä. Kuorista kuului matalalla, laulavalla äänellä:
— Pie Jesu, Domine, dona ei requiem… [Pyhä Herra Jeesus, anna hälle rauhas] ja kun kuorissa messuavaa pappia ei näkynyt keskilaivaan, tuntui kuin hänen seinällä näkyvä varjonsa olisi nuo sanat lausunut.
Yksityismessut olivat kielletyt, mutta joku aika sitten oli piispa erään hurskaan porvarinlesken rukouksista heltyneenä suostunut siihen, että tämän miesvainajan autuudeksi luettaisiin sielumessuja. Toimituksen suoritti joka päivä iltamessun jälkeen eräs lähes piispan ikäinen pappi ja tapahtui se puolittain salassa. Tämän messun aikana saapui piispa tavallisesti kirkkoon ja se oli omiaan tuntuvasti täydentämään hänen entisyystunnelmaansa.
Hetken pimennossa seisten kuunneltuaan messua astui piispakin kuoriin, jonka lattian alla lepäsi hänen entinen esimiehensä Konrad Bitz. Ristinmerkin tehden polvistui hän alttarin ääreen. Kauan ja hartaasti rukoiltuaan nousi hän ja papin jatkaessa messua lähti hitaasti kirkosta. Mutta sakaristoon tultuaan tunsi hän suurta väsymystä ja istahti yhteen pitkin seiniä olevista nojatuoleista. Huoneessa oli jo hyvin hämärä ja seinällä häntä vastapäätä oleva ristiinnaulitun kuva häämötti enää mustana, epäselvänä kuviona. Ovi kirkkoon oli raollaan ja hiljaisena hyminänä kuului sieltä vanhan papin messu.
Piispa painoi päänsä käsiin ja huokasi. Tässä samassa huoneessa olivat liikkuneet ja näillä samoilla tuoleilla istuneet hänen edeltäjänsä aina Maunu I:n, ensimäisen suomalaissyntyisen piispan ajoista saakka. Ja siitä oli jo kolmatta sataa vuotta. Tuolla kirkon lattian alla he kaikki nyt lepäsivät ja sinne oli hänenkin hartain halunsa jo päästä…
Mutta miten olikaan? Hämärä tuolien yllä ikäänkuin liikkui ja tiheni ja sen keskeltä selkeentyi yksi toisensa jälkeen päitä, harteita ja vähitellen koko vartaloita. Ja niin istui puoliympyrässä pitkin seinustaa liikkumattomia vanhuksia ummistetuin silmin. Kaikilla oli yllään piispallinen viitta ja viitanpoimut ympäröivät heidän yhteen puristettuja polviaan. Vaikka heidän piirteensä sakenevassa hämärässä näkyivät epäselvinä ja vaikka he istuivat pää kumarassa ja ummistetuin silmin, tunsi piispa heidät järjestään kuin olisi eilen viimeksi ollut heidän parissaan, eikä hän tuntenut mitään ihmetystä, että he siinä istuivat.
Perimpänä ja enimmän pimennossa istui Suomen kirkon perustaja, Pyhä Henrik, ja hänen rinnallaan molemmat venäläisten vankeudessa kuolleet käännytystyön jatkajat, Rodolf ja Folkvino. Muista vähän erillään istui vaskenkarvaisin kasvoin Tuomas ja häntä seurasivat kolme Räntämäen piispaa sekä niiden rinnalla kuusitoista muuta Suomen piispanhiipan kantajaa. Lähinnä Skytteä istui viisi hänen lähintä edeltäjäänsä, joiden kaikkien aikana hän oli kaniikinvirkaa hoitanut. Tuimin piirtein ja muita ryhdikkäämpänä istui viimeksi mainittujen joukossa unioniajan sotainen piispa Konrad Bitz, ja hänen piispallisen pukunsa päällä häämötti rintahaarniska sekä kupeellaan miekanponsi.
Mutta Tuomas piispa kohotti hiukan päätään, avasi hitaasti silmänsä ja kysyi:
— Ovatko Häme ja Karjala saatetut jo kirkon kuuliaisuuteen?
— Ne ovat, mutta onko minun huolehtimani tuomiokirkon rakentaminen päätetty ja onko kaniikkien lukumäärä pysynyt neljänä, joksi minä sen järjestin? — vastasi piispa Katillus.
— Tuomiokirkko on valmistunut ja minä olen vihkinyt sen toimeensa, — ilmotti Maunu I.
— Minun piispauteni aikana hävittivät venäläiset Turun ja polttivat tuomiokirkon. Onko se korjattu? — kysyi Ragvald II.
— Minä olen korjauttanut tuomiokirkon ennalleen ja laajentanut kapitulia kahdella uudella kaniikinviralla, — vastasi tarmokas kirkkovaltias Benediktus. — Minä järjestin kymmennysverot ja pidin ensimäisenä piispankäräjiä sekä pappeinkokouksia. Ovatko laitokseni pysyneet voimassa?
Sanan vuoron otti hänen lähin seuraajansa, Hemming piispa, jonka pään ympärillä näkyi pyhimyskehä. Hän lausui:
— Ne ovat sekä pysyneet voimassa että lisääntyneet ja kasvaneet. Huolimatta siitä, että minun piispauteni aikana riehui Mustasurma maassa, olen minä syventänyt ja vahvistanut kirkollista järjestystä. Minä olen kaunistanut tuomiokirkkoa ja lisännyt siihen uusia kuoreja ja alttareita, minä olen laajentanut kapitulia ja perustanut tuomiorovastin viran, toimittanut tuomiokirkolle maatiloja sekä kallisarvoisia kirjoja ja lujentanut kirkon valtaa. Papiston velvollisuudet olen minä määritellyt statuteissani sekä saattanut käytäntöön pappien naimattomuuden. Piispanistuimelle minä olen toimittanut jalokivillä kaunistetun hiipan ja sauvan, puolustanut maani etuja kuninkaita vastaan sekä masentanut vastahakoisia pannakirouksella. Onko nämä kaikki säilytetty ja pidetty voimassaan?
— Olen koettanut vointini mukaan pitää yllä kirkon valtaa ja käyttänyt pannaa niskottelijoita vastaan. Tuomiokirkossa panin alulle pääkuorin rakennuksen, mutta minun sallittiin hoitaa korkeata virkaani ainoastaan kaksi vuotta, — ilmotti oppinut Johannes II, joka nuoruudessaan oli ollut Parisin yliopiston rehtorina.
— Minä olen sen työn onnellisesti päättänyt. Hiippakuntani rajoista olin riidassa Upsalan arkkipiispan kanssa, mutta suoriusin siitä voitolla, — täydensi hänen seuraajansa Johannes III Westfali.
Bero II Balk, joka oli tuomiokapitulin kiiruusti kokoon haalimalla rahasummalla saanut käydä pyhää isää Avignonissa suostuttelemassa sekaantumasta piispanvaaliin, lausui hiljaisella äänellä:
— Minun oli suotu onnettomana aikana kantaa Suomen hiippaa. Merirosvot ja venäläiset haaskasivat kilvan seurakuntaani, hävittivät Turun ja ryöstivät sekä tärvelivät tuomiokirkkoa. Voitavani olen tehnyt, mutta kaikkea en ole ehtinyt ennalleen saada.
Hänen lähin seuraajansa, Maunu II Tavast, jota Suomen aatelisto oli "palvellut kuin kuninkaallista majesteettia", lausui nyt lempeällä äänellä:
— Kaikki on jälleen saatettu siihen kuntoon kuin autuaan Hemming piispan aikana sekä runsaasti lisätty. Minun suotiin viipyä piispanistuimella lähes neljäkymmentä ajastaikaa. Minä vahvistin Kuusiston linnaa piispojen suojaksi, taistelin Ruotsin rauhattomia ylimyksiä vastaan ja tuin Kaarlo kuningasta hänen horjuvalla valtaistuimellaan. Minä kiertelin ahkerasti tarkastusretkillä ympäri maatani, suojelin talonpoikia aatelisten sorrolta ja valvoin pappieni elämää. Jerusalemin matkaltani toin minä runsaasti kalleuksia tuomiokirkolle, jota minun toimestani laajennettiin uusilla kappeleilla. Minä järjestin ja täydensin jumalanpalveluksen, niin että tuomiokirkossa kaikui messu pitkin päivää aamuvarhaisesta iltamyöhään. Kirkon asemaa minä vahvistin ja lisäsin sen tuloja, opetuksesta sekä köyhien ja sairaiden hoidosta pidin minä huolta ja hurskaiden naisten olinpaikaksi perustin Armonlaakson luostarin. Ovatko nämä kaikki pysyneet voimassaan?
Konrad Bitz, joka sotajoukkonsa etunenässä oli taistellut Kaarlo kuningasta vastaan, lausui lyhyesti ja karskisti:
— Minä olen säilyttänyt edeltäjäni perinnön ja unionikuningasten avulla lisännyt tuntuvasti Suomen kirkon etuja. Vastahakoiset ja niskottelijat olen pitänyt terveellisessä kurissa.
Hänen rinnallaan istui Maunu III Särkilahti, joka tuomiorovastina ollessaan oli Saksan keisarilta saanut Turun tuomiorovasteilla perintönä kulkevan palatsikreivin arvonimen. Hän lausui:
— Sotia, nälänhätää ja ruttotauteja on Suomi saanut kautta aikojen kestää ja mitä edeltäjät ovat rakentaneet, sitä seuraajat ovat saaneet jo nähdä raastettavan. Vointini mukaan puolustin minä kuitenkin maani etuja Ruotsin valtionhoitajaa vastaan, menetin varani ja sotajoukkoni taistelussa vanhaa vihollistamme venäläistä vastaan, jonka käsistä minä ystäväni Knuutti Possen kanssa pelastin Viipurin. Järjestystä ja kirkon valtaa olen koettanut ylläpitää ja syventää kristillistä valistusta määräämällä jumalanpalveluksissa käytettäväksi myöskin kansan omaa kieltä.
— Sodan ja sekasorron riehuessa olemme mekin lyhyen piispautemme aikana vointimme mukaan koettaneet säilyttää edeltäjäimme työtä, — ilmottivat Lauri Mikaelinpoika Suurpää ja Johannes Olavinpoika.
Viimeisenä lähinnä Skytteä istui Arvid Kurki. Hiljaa ja tasaisesti sanoi hän:
— Minä kannoin Suomen hiippaa kahtenatoista onnettomana vuotena. Turku ja tuomiokirkko olivat piispaksi tullessani vihollisen hävittämät ja uudet vielä raskaammat koettelemukset koittivat maalle. Uutta ei minun oltu suotu rakentaa, mutta entistä koetin minä voimaini mukaan säilyttää. Varani ja sotavoimani annoin maan puolustukseen, mutta ennenkuin vihollinen oli karkotettu, kutsui Jumala minut luokseen. Toivon kuitenkin, että uutta on ruvettu hävitetyn tilalle rakentamaan.
Nyt kääntyivät kaikkien katseet Skytte vanhukseen. Kolmekolmatta Suomen kirkon entistä päämiestä, joista useimmat olivat kirjottaneet nimensä: "Jumalan armosta Turun piispa", katsoi häneen, ja totisina ja kysyvinä näkyivät hämyn keskeltä heidän silmänsä. Vanhus kohotti kättään ja liikutti huuliaan, mutta samalla havahtui hän ja näki seinustoilla häämöttävän tyhjien tuolien. Kirkosta kuului vielä messun hyminä ja hän kertasi hiljaa:
— Pie Jesu, Domine, dona mihi requiem!
Hän nousi vaivaloisesti seisoalleen ja lähti sakaristosta. Portaille tullessaan näki hän edessään kirkkopihassa kaksi mustiin kaapuihin puettua miestä, joista vasta ylennyt kuu loi pitkät varjot. Toinen miehistä oli pitkä ja hoikka ja piispa tunsi hänet sekä ryhdistä että äänestä, kun hän hiljaa puheli toverinsa kanssa. Hän viivähti hetkisen pimennossa portailla ja tunsi kuin vastenmielisyyttä lähetä miehiä, joiden hän arvasi vartovan häntä. "Mutta sitten lepään kyllikseni, kun pääsen tuonne kirkon alle", ajatteli hän ja astui alas portailta.
Miehet tervehtivät häntä kunnioittavasti ja pitempi sanoi:
— Vaikka onkin jo myöhäinen, halusimme teitä, isä, tavata vielä erään asian takia.
Hän oli maisteri Pietari Särkilahti ja hänen toverinsa oli dominikaaniluostarin priiori, nuori Mikael Karpalainen.
— Käykäämme sisälle luokseni, niin saamme hetkisen puhella, — sanoi piispa ystävällisesti ja ääneti lähtivät he piispantaloa kohti.
Kun he olivat tulleet huoneeseen ja piispa istahtanut tuoliinsa, sanoi hän Karpalaiseen kääntyen:
— No, poikani, oletko jo tehnyt lopullisen päätöksen?
— Minä olen nyt päättänyt jättää luostarin.
Piispan kasvoilla kuvastui pieni pettymys, kun hän virkkoi:
— Et siis voi luopua Magdalenastasi?
— En, vastasi Karpalainen alas katsoen.
— Siitä huolimatta, että kanoninen laki kieltää hengelliseen säätyyn kuuluvaa menemästä naimisiin?
— Mutta tiedättehän, isä, että paljon vanhempi ja pätevämpi laki taasen sallii sen, nimittäin pyhässä raamatussa ilmoitettu jumalallinen laki, — sanoi nyt Särkilahti toverinsa puolesta.
— Niin, — sanoi piispa ja loi katseensa alas, — niin, niin, olette oikeassa, mutta minä, ukko polo, elän vielä entisissä.
— Lopullista askelta en kuitenkaan ole tahtonut tehdä, ennenkuin te, isä, annatte suostumuksenne, — sanoi Karpalainen. — Myöskään en tahdo ottaa sitä Taivassalon kirkkoherran virkaa yksistään kuninkaan suostumuksella, vaan…
— Ota se, poikani, ota minunkin suostumuksellani, — kiirehti piispa sanomaan, — ja Jumala askeleesi siunatkoon. Minun vain tulee surku nähdessäni, että rakkaiden dominikaanieni joukko yhä harvenee, mutta Jumalan tahdon täytyy tapahtua ja se vaatii uusia teitä kuljettavaksi. Minä näen sen, mutta itse olen juurillani kiinni entisessä. Te voitte kulkea ehyin sydämin uutta uraa, mutta minun on päivätyöni suoritettava jaetulla sydämellä. Minun on itsessäni koettava ja tunnettava vanhan mureneminen ja hajoaminen enkä pääse siitä, että se välistä koskee kipeästi. Tuolla kirkon sakaristossa äsken hetkisen viivähtäessäni ja kaikkea mennyttä muistellessani olin näkevinäni kaikki edeltäjäni piispanvirassa ja minusta tuntui niin vaikealta ajatellessani, etten ole kyennyt heidän työtään säilyttämään. Mutta teitä nuoria nähdessäni kirkastuu minulle tulevaisuus ja silloin tuntuu minusta aina, että vaikken olekaan mitään näkyväistä saanut aikaan, niin sentäänkin on Jumala minua laupiaasti tuomitseva, kun siirryn sinne edeltäjäini joukkoon.
Nuoret miehet olivat liikutettuja ja entistä kunnioittavammin tervehtivät he poislähtiessään vanhaa esimiestään. Yksin jäätyään otti piispa kynttilän käteensä ja siirtyi makuuhuoneeseensa. Se oli pieni kammio valkeaksi kalkituin seinin. Nurkassa oli matala ja kapea sänky kovine olkipatjoineen ja karkeine villapeitteineen. Lähellä sitä oli rukoustuoli ja sen päällä seinällä ristiinnaulitun kuva. Rukoiltuaan sen edessä polvillaan laskeusi piispa levolle, risti kätensä rinnalleen ja silmänsä ummistaen huokasi:
— Ah, Herra, päästä jo palvelijasi rauhaan!
* * * * *
Kaksikymmentä vuotta sen jälkeen, kun Mikael Karpalainen erosi luostarin esimiehyydestä, sai Skytte vanhus vielä kantaa päivän kuormaa ja hellettä ja vasta yhdeksänkymmenvuotiaana pääsi hän lepäämään edeltäjäinsä seuraan tuomiokirkon alle. Pietari Särkilahti oli jo paljon ennen iäkästä esimiestään mennyt lepoon. Mutta hänen työnsä jatkajaksi ja Martti Skytten seuraajaksi oli sillä välin kypsynyt Mikael Agricola.
(Kyösti Vilkuna: Aikakausien vaihteessa,)