MIKÄ KATKERA ITKU JA KAIKERRUS.
Mikä katkera itku ja kaikerrus
Yhä kuuluvi Pohjolan mailta?
Mikä lasten ja vaimojen vaikerrus
Jokivieriltä viljakkailta?
Miks miehet äissähän nyrkkiä pui?
Miks hurmeissaan koko Pohjola ui?
Mikä on tuli tuo ihan loppumaton,
Joka taivahan rannan puuntaa?
Kun liekki jo missä sammunut on,
Se syttyvi toisella suuntaa.
Ylt'-ympäri roihuja loimottaa
Ja synkkänä suitsee ilma ja maa.
Oi onneton kansa, ken voimasi syö
Ja uhkaa kuoleman yöllä?
Se vainooja vanha taas uhkaa ja lyö,
Hän toimivi moisella työllä.
Sadat aastajat hän jo on toiminut näin,
Vaan vielä on Pohjola pystyssä päin.
Hän valtoaan tahtovi laajentaa
Ja kunniataan kohennella,
Ja helmi on "Kymmenen virran maa",
Joka kruunua voi koristella:
Lohivirrat Kainuhun viljavat on
Ja riista on metsissä loppumaton.
Hän Karjalan miehet kiihottaa
Sotavimmahan Kainutta vastaan,
Saman äidin lapset hän riitahan saa,
Saa taistelemaan asemastaan.
Niin rauhan kellot ei soida voi,
Oman voiton ääni kuin rintahan soi.
Myös Kristuksen usko, mi liittää vois
Eri kansoja veljeksiksi,
Se veljen veljestä työntää pois, —
Pyhä Luoja, oi miksi, miksi!
Ja vainon vimma on lauhtumaton,
Kun veljekset eri uskoa on.
Polo ponneton uhkaa Kainuhun maan
Perin turmion kuiluhun niellä,
Jalo kansa se sortuvi sortumistaan,
Sit' ei ykskään estä, ei kiellä;
Papin voima ja voudin tenhoton on,
Esivalta on heikko ja neuvoton.
Yhä murhan enkeli luokoa lyö —
Niin kolkkona viikate kiiltää:
Se Kainuhun parhaan kansan syö,
Ikihaavoja siihen viiltää;
Roviolla jo poltettu on tuhannet,
Muin surmin muut ovat sortunehet.
Nyt rimpinä soiluvat Pohjolan suot,
Jokivainiot martuvi vankat,
Ja jouten vyöryvi viljavat vuot,
Vaan Tuonipa saa sadot sankat,
Kun uljahat urhot Kainuhun maan
Nyt Tuonelan toukoja kyntävät vaan.
Sä Kainulaisparka, oi sua, oi!
Sä mistä nyt saat kotisuojaa?
Ja missä sun mielesi lohtua voi?
Sä missä nyt palvelet Luojaa?
Kodit, kirkot valkea saaliiks vei,
Salo synkkä on turvanas, muutapa ei.
Oi joudu, riennä, keinoon käy,
Sä Laurukainen oiva!
Sua auttajaa jo eikö näy,
Jok' oisit kansas hoiva? —
Ei viivy hän, hän läsnä on,
Hän saapuu, torjuu turmion.
Hänen voimansa on kuni kontion,
Hän kettuna, kärppänä liikkuu;
Hän milloin polulla vaanimass' on,
Hän milloin aalloilla kiikkuu;
Hänen tiensä on koston ja kuoleman tie,
Hänen jousensa joukkoja surmahan vie.
Monen mont' urotyötä hän suorittaa,
On kauhuna vainojakansan,
Ei iltikseen se nyt riehua saa,
Hän kietovi sille ansan.
Vihamies miten vikkelä lieneekään,
Se yhtynyt vielä on vikkelämpään.
Sadat sankarit muut taru mainita voi,
Jotka synnytti ankara aika;
Olot ounahat outoa voimaa loi
Ja voimaa virkisti taika.
Se aik' oli hurjaa vimmassaan,
Tuo sankariaika Kainuhun maan.
Ja urhous kestävä palkittiin:
Kun Ruotsin leijona varttui,
Se runteli vainojan vaivuksiin;
Niin Kainuhun onnikin karttui.
Nyt Suomen seppelen muodostaa
Jokihohtava Kainuhun maa.
Vaan Karjalan kansa, mi veikkoahan
Kera vierahan vainoten sorsi,
Se on kostonsa kohdannut korkeimman:
Se kaatuvi kuin kulokorsi. —
Se lempemme kuitenkin vaatia voi,
Ikilaulujen lahjat meille kun loi.
Sadat vuodet siitä jo vierinyt on,
Ajat nyt ovat auvoisammat:
Nyt Suomi on yksi ja halkioton,
Ja ehjät on Pohjolan vammat.
Tuli sortoa nyt mitä tulleekaan,
Ei säikkyä Suomi saa kohtaloaan.
(A.V. Koskimies.)