PAKOSAUNALLA.
Viipurista länteen kulkevaa vanhaa valtatietä taivalsi kolme miestä. Kaksi heistä hiihti paksussa kinoksessa, kolmas ajoi ratsun selässä, alituiseen koettaen hakea hevoselleen kovempaa keskitien paikkaa. Mutta sitä ei löytynyt. Hevonen kahlasi syvässä lumessa ja pääsi ainoastaan käyden etenemään. Ja uutta lunta tuprusi yhtämittaa, tuprusi hiljaa ja kuin hävittämällä valkoiseen metsään, mutta sakeasti, kinosta kohottaen.
Konttiselkäiset hiihtäjät odottivat verkkaseen joutuvaa ratsumiestä. Kun tämä vihdoin heidän kohdalleen ehti, virkkoi nuorempi matalampi suksimies:
— Taisi tulla sinulle erehdys, Pentti, kun hevosen otit. Raskasta on ratsun astua näissä kinoksissa.
— Niin tuli, Viljo. Kovin hitaasti edistyy taival, jos vain ei tie parane. — Ratsumies katseli synkkänä eteensä umpeen tuiskunnutta tieaukeata.
— Luulin hevosella pikemmin ennättäväni; vastahan nyt on joulukuu puolivälissä eikä Viipurin luona ollut näin paljo lunta.
— On sitä jo lunta metsissä, vaikkei siellä aavemmilla mailla näin upottanut, vastasi toinen hiihtäjistä, romuluinen, leveäharteinen mies, — Ilvesmäen Hintsa.
— Mutta eikö täällä valtatiellä ole ketään kulkenut? tuskaili Pentti.
— Ei näy uskaltaneen kukaan liikkeelle, sen jälkeen kuin ryssät ovat ryöstämässä käyneet.
Tyytymätön ilme kasvoillaan ratsasti Pentti Heinonpoika edelleen. Ei voinut kiirehtiä kahlaavaa hevosta, ei parannut upottava tie. Ja kuitenkin hän olisi tahtonut lentävän siivillä rientää viemään perille sen viestin, jota hän oli kuljettamassa. Tuskallista! — ja vielä oli matkakin malttamattoman miehen edessä niin pitkä, — Turkuun asti!
Pentti oli näet viemässä piispalle viestiä Viipurin pelastumisesta. Hän tiesi, että Maunu-piispa niinkuin koko Turunmaa jännityksellä ja huolella odotti tietoja piiritetyn kaupungin kohtalosta ja että hänen tuomansa uutinen tulisi poistamaan raskaan painajaisen ihmisten mielistä, ennen kaikkea se oli piispavanhusta sydäntä myöten ilahduttava.
Huolestuneena Pentti näki, kuinka valkoinen vaahto valui hänen laihan ratsunsa lautasilta, ja hän oli jo aikoja tähystellyt ummessa olevan tien varrelta ihmisasuntoa, missä saisi vaihdetuksi hevosen hiihtimiin. Mutta turhaan hänen katseensa harhaili jokaisessa tienmutkassa aukeavan maiseman yli.
— Eikö täällä ole taloista merkkiäkään jälellä? puheli hän kärsimätönnä tovereilleen. — Olihan täällä ennen vankat kylät.
— Ne on kai vainolainen polttanut, arveli Viljo.
— Ja asukkaatko tappanut?
— Taikka ovat he paenneet.
Kuolemanautio oli luonto. Metsä oli niin sakean lumen peitossa, että se paikotellen näytti miltei yhtenäiseltä, läpitunkemattomalta kinokselta, eikä kertaakaan katkaissut suksenlatukaan tienaukkoa. Väliin tosin valkeni metsästä pälvi, jossa aidanseipäitä tai suovapuita pistihe esiin lumesta, todistaen vanhaa viljelysmaata. Mutta rakennusta ei ollut yhtään pystyssä ja ainoastaan arvaamalla saattoivat matkamiehet päätellä jossakin aidankupeella näkyviä lumikumpuja tuvan tai riihenkiukaan raunioiksi.
Mutta Pentti koetti yhä lohduttautua:
— Jahka ehditään vähän edemmäs vainolaisten käymäpaikoilta, niin tullaan kai tästä kerran ihmisten ilmoillekin. Ovat kai he ainakin kirkoillaan käyneet.
— Taitavat olla tuhkana kirkotkin, arveli Hintsa, koettaen ohjaksista taluttamalla auttaa uupuvaa hevosta.
Tämä oli jo likomärkä. Pentti nousi selästä ja koetti tallata tietä, mutta siten edistyi matka vielä verkkaisemmin. Ilta rupesi olemaan käsissä.
— Pitäneekö palata Viipuriin, puhui Pentti aina vain synkempänä. Mutta hän lisäsi samassa: — Ei, ennen vaikka tähän näännyn…!
Hintsa hiihteli etäämpänä tieltä, tarkastaen muutaman järven rannalla olleen kylän raunioita. Se oli niin aukea ja lumipeittoinen sekin, kuin hyljätty kalmisto ikään. Joku kallistunut kaivonvipu näkyi vain lumen alta ja sen vierestä kasa hiiltyneitä hirsiä. Mutta alempaa järven rannalta, törmän katveesta, keksi hänen hakeva silmänsä vihdoin matalan mökin räystään. Hän hiihti lähemmäs: siinä oli toki polttamatta jäänyt yksinäinen pirtti, jossa saattoi yönsä viettää ja hevosta lepuuttaa. Sinne hän hankien halki opasti toverinsa, ja sinne Penttikin hitaasti talutti huuruavan ratsunsa.
Pimeä jo tapasi, kun he perille ehtivät. Mökin aukinaisesta ovesta oli lunta sisään kinostanut. Mutta halkopino oli tuvan seinämällä, ja pian valaisi roihuava valkea aution pirtin. Siinä olivat esineet huiskin haiskin kuin kiireisen paon jäliltä. Orsilta olivat leipävaikkanat ja päreet pudotetut alas, kehto oli kumossa, pata oli puolillaan jäätynyttä keittoa ja raanu roikkui rahilta lattialle, ikäänkuin siihen pudonneena hätäisesti poistuvan kädestä. Jo kauan aikaa sitten näkyivät eläjät talonsa jättäneen, sillä lintujen jälkiä oli perhepöydällä ja räppänän kohdalla oli jäätynyt lammikko.
Hyväpä siinä sittenkin oli lämmittävän pystyvalkean ääressä sekä matkamiesten että hevosen levätä. Pentti kävi tutkimassa tuvan vieressä olevaa omettaakin, hakeakseen sieltä heinätukon hevoselleen. Hän kopeloi pimeässä soimessa, ja hänen kätensä kosketti jotakin sileää ja kylmää, — kuin vainajan kasvoja. Pentti hätkähti ja haki tuvasta päresoihdun.
Sen valossa nähtiin, että siinä lehmänsoimessa todellakin makasi jäätynyt naisen ruumis, kytkyt vielä kädessään. Vainajan niskassa oli suuri, kuiville juossut kirveenhaava.
Kauhulla katselivat sitä matkamiehet tyhjän navetan kynnykseltä. He saattoivat varsin hyvin kuvitella, kuinka se kaikki oli tapahtunut. Ryöstäjä oli saapunut kylään ja tänne kylänlaitaan oli kuultu sen melua tai nähty sen nuotioita. Silloin oli mökin väki kiireellä hankkiutunut pakosalle, kantanut nähtävästi venheeseen lapsensa ja eväitä, minkä ennätti. Mutta paetessaan oli kai emäntä muistanut, että lehmä jäi navettaan vainolaisen saaliiksi. Hän oli vielä viime hetkessä palannut laskemaan elukan irti… mutta silloin olikin jo vainolainen mökkiin ehtinyt, emäntä sai soimessa surmansa ja lehmäkin meni ryöstäjille. Miten lie toisten pakoonpyrkijäin käynyt…
Aamun valjettua etsivät matkamiehet suksia autiosta talosta, mutta niitä ei löytynyt. Lienevätkö nekin vainolaiselle kelvanneet, vai lieneekö jo joku muu kulkija ne tarpeekseen hakenut, — entistä vaivaloista kulkuaan täytyi Pentin vain lähteä jatkamaan. Yöllä oli lumisade tauonnut, päivä valkeni puolikirkkaana, mutta se valaisi aina vain äänetöntä, autiota erämaanluontoa.
Taas sivuuttivat matkamiehet poltettuja kyliä, taas rupesi jo aamustapäivin sekä hevonen että mies kahlatessaan hiostumaan. Mutta erään talonraunion kohdalla pysähtyi Pentti melkein hämmästyneenä:
— Onpahan siinä vihdoinkin elävä olento, virkkoi hän.
— On totta tosiaan siinä koira kaivamassa, mitä kaivaneekin, vastasi
Viljo, kääntäen suksensa tiepuoleen. — Annas kun katson.
Hän hiihti koiran luo. Se kalvoi luuta kinoksesta, ihmisen sääriluuta näkyi ahnaasti jyrsivän. Vieraan nähtyään näytti se hampaitaan ja pakeni muristen metsään. Mutta Hintsa lähti viilettämään koiran perästä, virkkaen:
— Jos on koira hengissä, niin on kai silloin ihminenkin ääressä!
Ja niin olikin. Vainion yli vesakkoon ehdittyään näki hän hiihtävän jousimiehen, joka matalana kuin mäyrä huimaa vauhtia painoi oksain alitse pakoon metsän sydämeen. Hintsa huusi häntä pysähtymään, mutta mies vain pakeni kuin surmaansa, — luuli kai vainolaisen kintereillään olevan.
Siitä syntyi kipakka kilpahiihto tiheässä ryteikkömetsässä. Hintsa oli voimiltaan vankempi; hän vihdoin ehätti pakenevan, joka sen nähtyään nousi suksiltaan ja asettui palavin silmin tappeluasentoon. Hintsa koetti puhutella häntä rauhoitellen, ei aikonut häneltä henkeä viedä, suksia vain kysyi ja ihmisiä, joiden hoitoon voisi hevosen heittää. Mutta mies ei näyttänyt mitään ymmärtävän. Hän ei kuunnellutkaan eikä vastannut halaistua sanaa, läähätti vain ja luimisteli synkästi verestävin silmin, seisten kirves koholla syvässä lumessa. Ja koira haukkua räkätti hänen jalkojensa välistä hampaat irvissä…
Jo ehti Viljokin siihen yhtymäpaikalle, ja vihdoinpa kahluutti Penttikin, ymmärrettyään, että oli todella tavattu ihminen, siihen hevosensa. He koettivat yhdessä ystävinä puhutella metsämiestä, mutta tämän kuihtuneilla kasvoilla ei ilmekään värähtänyt, hänen silmistään vain kuvastui kauhu ja hätä. Vihdoin Viljo otti kontistaan leipäpalan ja tarjosi sen tuijottavalle miehelle. Tämä tempasi leivän, purasi sitä kerran ja näytti kuin humaltuvan sen mausta… Hän puri, ahmi, nieli! Ja sen syönnin varrella hänen silmistään vähitellen laukesi tuo epäilevä, hätääntynyt ilme, hän rupesi tointumaan ja sitä myöten myös uskomaan, etteivät matkamiehet olleetkaan verenjanoisia vainolaisia.
— Rihmoillasiko hiihtelet täällä? kysyi nyt Pentti rauhallisesti.
— Niin, vastasi mies, vieläkin sentään epävarmana.
— Teillä on siis pakosauna täällä lähellä?
Mutta taas kävi mies tuppisuuksi. Hän tietysti vielä epäili näitä outoja miehiä eikä tahtonut piilopaikkaansa ilmaista. Matkamiehet käänsivät silloin puheen toisaalle. Kyselivät saaliinsatoa ja toimeentuloa täällä metsässä. Ei ollut otuksia metsässä, vastaili mies, riistakin oli tänä talvena huvennut hävitystä ja ruttoa pakoon. Petäjänkuoren ja vehkan varassa oli eletty. Niin jousimies siinä rauhallisesti tarinoitaessa vähitellen jälleen suli, ja Pentti saattoi ruveta hänelle asiataan ajamaan:
— Tarvitsen sukset, en pääse hevosella kulkemaan umpiteitä. Jos hankit minulle sivakat, mies, niin saat pitää hevoseni kesään asti ja sillä ajaa hirsiä uuteen pirttiisi. Noh?
Mutta sitä puhetta ei jousimies näyttänyt taas ollenkaan ymmärtävän.
Pentti vakuutti:
— Usko pois, vihollinen on Viipurista karkoitettu, te voitte taas palata kyläpaikoillenne.
Pariin kertaan saivat matkamiehet kertoa Viipurin pelastuksesta ja vihollisten lähdöstä, ennenkuin jousimies otti sen uskoakseen. Mutta kun hän sen vihdoin uskoi, niin hän ihmeellisesti elpyi ja lämpeni. Ja nousten taas suksilleen kertoi hän nyt omasta ehdostaan kohtaloitaan.
Syksykesällä olivat vainolaisen ratsujoukot ruvenneet retkeilemään näissä Viipurin länsipuolisissa pitäjissä. Ryöstivät ja polttivat, kaiken syötävän keräsivät, karjan ajoivat matkassaan, ihmiset tappoivat, missä vain tapasivat. Ja yhden matkueen käytyä tuli vielä toinen ja kolmas. Metsiin olivat silloin asukkaat paenneet mikäli vain kerkesivät. Sinne olivat he suosaariin kyhänneet piilopirttejään ja koettaneet petäjänkuoren ja metsänriistan avulla pysyä hengissä. Mutta huonoa se oli ollut, varsinkin sittenkun pakkaset alkoivat ja tuli rutto… Poltettujen kylien paikoille oli harvoin uskallettu palata, vaikka siellä vielä kuopissa olisi ollut vähän nauriita elannon avuksi ja jollakin halmeella säilynyt puimaton aumakin…, kyliä täytyi välttää niinkuin valtateitäkin, ettei vainolainen jälille pääsisi.
— Nyt uskallat nauriisi hakea, lohdutti Pentti. — Ja minulle siis suksesi annat?
— On saunallamme toki suksia.
— Vaan onko heiniä hevoselle?
— Suon laidassa on suova, — eipähän niitä olematon karjamme tarvinne!
Mies lähti vihdoin opastamaan matkalaisia piilopirtilleen, josta Pentin piti saada nuo kaipaamansa hiihtimet. Hintsa jäi notkoon hevosta pitelemään, kunnes metsäläiset sen sieltä tulisivat hakemaan korjuuseen. Mutta Viljo ja Pentti hiihtivät jousimiehen mukana syvemmäs salolle.
Kappaleen matkaa samottuaan sakeaa metsää, jossa risukot ja murrokset kulkua hidastivat, näkivät he muutaman mäenrinteen kuusikossa matalan, pyöreistä hirsistä kiireellä kyhätyn majan, ja sitä kohti Viljo suon yli oikasi.
— Ei sinne! huusi jousimies melkein hätääntyneenä. Mutta Viljo oli jo ovella ja silmäili sisään.
— Onko se autio? huusi hän oppaalle.
— Siinä ovat kaikki kuolleet ruttoon…
Kamala olikin sen sisusta, kun silmä vihdoin pimeästä saunasta rupesi esineitä erottamaan. Lavitsalla ja lattialla makasi puolialastomia mustuneita ruumiita, muodottomiksi pöhöttyneitä, ihossa visvaankuivuneet paiseet. Lauteelta retkotti alas pienen lapsen pää, ja sen raukan luuta myöten kuihtuneissa kasvoissa oli niin tuskainen ilme, että Viljoa puistatti.
Ei ollut kukaan toisista pakopirteistä tullut kuolleita kuoppaamaankaan. Karttanut oli päinvastoin jokainen tätä kuoleman majaa, tietäen, että sieltä lähti rutto, ja että ken sen kerran sai, hän oli perheineen surman oma. Yksin metsän pedotkin lienevät tuota majaa väistäneet, koska eivät olleet käyneet sinne aterioimaan, — Tapio suojelee karjansa, väitti jousimies.
Kauhulla sulki Viljo oven ja kiirehti suksilleen. Mutta vielä hiihtäessäänkin tuo näkö häntä kiusasi ja hän kysyi oppaalta:
— Milloin kävi siellä surma?
— Jo sulan aikana, — taikka kukapa sen niin tarkoin tietää, milloin heistä kukin kuoli?
— Ja aivanko avutta kuolivat?
— Mikä heitä auttamaan, — se on Jumalan tauti! —
Edelleen hiihtivät miehet syvemmä saloon, hiihtivät vielä toisen suon poikki alavalle männikkökankaalle. Siinä oli notkossa toinen maja, äskeistä vielä matalampi, mutta sen lakeisesta tuprusi toki ikäänkuin arkaillen petäjänoksain alle ohkaista savua. Se oli jousimiehen pakosauna. Sen edustalla pilkkoi puita mies, jolla oli suuri villahuivi kasvojensa ympäri käärittynä. Pentti katsoi miestä, — hänen silmänsä olivat ihan pullistumaisillaan ulos muodottomaksi pöhöttyneestä päästä; ne muljottivat sieltä huivin alta kananmunan kokoisina pahkuroina. Sen oli pakkanen tehnyt, kertoi jousimies. Halonpilkkooja itse ei päätään kääntänyt, hän ei näyttänyt enää mitään ymmärtävän.
Saunasta lemahti oven auetessa imelänkostea ilkeä katku. Märistä hirsistä kyhätty seinä ja laipio valuttivat näet alituiseen vettä likaisille pahnoille, joita oli maanpohjaiselle lattialle levitetty, ja hirsien välisistä kuuraisista raoista huurusi pakkanen sisään. Pahnoilla makasi lapsia, joiden savenharmaat jäsenet olivat laihat kuin puikot; mutta vatsat heillä olivat luonnottoman pulleiksi pöhöttyneet ja silmistä hehkui kuumeinen, kaipaava katse, — se oli nälkää, jäytävää, kiduttavaa nälkää!
Vieraat pysähtyivät pakopirtin ovelle, välittämättä astua sisään. Liedellä paloi tuli, tulen päällä riippui hahlaimesta pata, josta nousi keskenkuivuneen petäjänjauhon äitelä höyry. Uuninkupeeseen kädellään nojaava, turkkireuhkaan puettu nainen hämmensi hierimellä nokista pataa, tuleen tylsästi tuijottaen. Mutta kun hän siitä silmänsä nosti ja näki vieraat ovella, niin hän säikähtyneenä hypähti, kiljasi ja juoksi hierin kädessään pahnoilla makaavain lastensa eteen, ikäänkuin naarassusi pentujaan puolustamaan. Ja hänen suuret, valkoiset hampaansa irvistivätkin kuin ärtyneen pedon kidasta.
— Eivät ole vieraat vainolaisia, selitti hiihdosta palannut metsämies.
— Viipurin miehiä ovat; sieltä on ryssä jo ajettu pois.
Naisen kasvoista laukesi pingoitus, ja taas niistä kuvastui tylsä välinpitämättömyys. Selvästi hän ei näyttänyt tajuavan, mitä mies kertoi vainolaisten lähdöstä ja maassa taas vallitsevasta rauhasta. Hän näkyi vaipuneen siihen yhteen ainoaan ajatukseensa, joka hänen mielensä oli täyttänyt; tuokion kuluttua läheni hän ahnaasti tutkimaan miehensä konttia, jota hän pohjaa myöten kopeloi. Ja tavattuaan sen tyhjänä hän ärtyisästi äyskäsi:
— Taaskaan… et mitään otusta tuonut, et lintuakaan…!
Mies vastasi alakuloisena ja ikäänkuin syytettynä:
— Luntakin on satanut lankoihin… Eikä otuksia ole…!
Kuului valittavaa vikinää pahnoilta, pettyneen toivon vaikerrusta. Lapset saivat silloin Viljon kontista kyrsäpalan kukin. Yksi tyttö oli maannut koko ajan liikahtamatta, ikäänkuin tajutonna…, nyt hänkin virkosi, ojenteli laihaa käsivarttaan, nousi istumaan, ahmi ahnaasti leipää. Kun pala oli loppunut, vaipui hän autuas hymy kasvoillaan pahnoille takaisin. Mutta tuokion kuluttua näkyivät suonenvedon kouristukset häntä täristävän… leipä oli kai ollut liian voimakasta hänen pitkän nälän heikontamalle ruumiilleen. Vieraat silmäilivät sitä säikähtäen. Vihdoin vavistukset loppuivat, lapsi makasi taas liikahtamatta… mutta Viljo ei uskaltanut astua katsomaan, vieläkö raukka hengitti, hänestä vain näytti, että se siinä kuolleena makasi.
Pentti sai sukset, ja vieraat hankkiutuivat kiireellä lähtemään tältä viheliäisyyden majalta, jatkaakseen pahasti viivästynyttä matkaansa. Pakopirtin ainoa terve mies lähti heidän mukanaan. Hänessä oli virinnyt toivo, toivo vielä päästä palaamaan entisille elonsa maille, ja se toivo häntä ihmeellisesti virkisti, kun hän nyt polki hankeen tietä tuodakseen sitä myöten hevosen mökilleen.
— Mutta mihin sen täällä asetatte talvipakkasessa? kysyi Pentti hämillään.
Mies viittasi matalaa majaansa:
— Saunaan, tietysti.
Sinne yksille ahtaille tiloille, potevain lasten viereen…! Mutta miksei, sielläpähän se osaltaan lämmittää hataraa saunaa, — ajatteli Pentti poistuessaan.
Viimein lähestyivät miehet sitä vesakkoa, johon Hintsa oli jäänyt hevosta pitelemään. Mutta mikä omituinen ryske sieltäpäin kuului? Tanner tömisi, aivankuin hevosen levottomana teutaroidessa, ja mies päästeli aina sekaan karkeita kirouksia. Hiihtäjät kiirehtivät lähemmäs, — siellä oli susilauma Hintsan ja hevosen kimpussa. Silmät kiiluvina kiertelivät siinä nälkäiset, pörrökarvaiset pedot poljetulla hangella, pyrkien milloin miltäkin kolkalta iskeytymään ratsun tai miehen kurkkuun, — niitä oli siinä kymmenkunta punakitaista hurrilaista! Hintsa hosui hurjasti kirveellään joka taholle, hyppäsi milloin toiselle, milloin toiselle puolelle hevosta sitä suojelemaan, huiskasi liian lähelle pyrkivää petoa päähän ja karjasi sekaan. Pelästynyt hevonen, jonka Hintsa oli koivuun sitonut, potki takajaloillaan, häätäen sekin kavioillaan susia luotaan.
Metsämiehen jousi kaatoi nyt yhden hukan kinokseen, ja toinen pökertyi samaan aikaan Hintsan kirveeniskusta. Toiset hyökkäsivät siitä välittämättä yhä kohti, mutta havaitsivat samassa vesakosta saapuvat hiihtäjät. Silloin ne päästivät pitkän, haikean ulinan, lähtiessään viheriöiltä kiiluvin silmin kuin kerät vyörymään saaliinsa luota, ja loikkivat harjun taa, josta niiden venytetty valitushuuto vielä kauvan kuului.
Hintsa pyyhki karvalakillaan likomäräksi hiostunutta tukkaansa ja huohotteli kuin pajan palje.
— Sinulle taisi tulla lämmin, virkkoi Viljo leikkisästi, toverinsa luo ehdittyään.
— Se otti kerrassaan kovalle, myönsi Hintsa läähättäen.
— Kovemmalleko kuin tuonaan Viipurin Väkitornin aukolla, josta lakasit ryssiä kahta puolta?
— Se oli leikkityötä tähän verraten, — parahiksi ehditte perille!
Mutta pitkää lepoa ei Hintsa kuitenkaan tarvinnut. Pentti heitti hyvästit ratsulleen, jota jousimies läksi saunalle taluttamaan, ja pian taivalsivat miehet Viipurista länteen vievää valtatietä myöten, mutta nyt keveästi luikuvilla suksilla.
Ei näkynyt vieläkään elävän jälkeä tieaukealla. Koko maakunta oli niin autio ja kuollut, kuin ei siellä elämää eikä liikettä olisi koskaan ollutkaan. Poltettujen kyläin asukkaat lymyilivät pakopirteissään syvissä metsissä, tietämättä mitään vihollisten poistumisesta.
(Santeri Ivalo: Viipurin pamaus).