I.
Varemmin julkaistuja lappalaisia runoja. — Fjellner'in elämäkerta. —
Sorsele.
Vaikka Lappalaiset ja heidän omituinen elämänsä Pohjani lumitanterilla jo lähes kolme vuosisataa ovat olleet vilkkaiden kertomusten esineenä, joita sekä oman maan miehet että ulkomaalaiset ovat julkaisseet, niin on kuitenkin aivan luonnollisesti tämän elämän ulkonaisempi puoli ollut muukalaisille viehättävin. Tosin on tämän ohessa annettu myöskin jonkinlaisia tietoja kielestä ja sen heimoista, mutta ensimäinen täydellinen kieli-oppi, jonka toimitti P. Fiellström Etelä-Ruotsin murteesta, ilmestyi vasta 1738. Vähän laveammalta ovat lähetyssaarnaajat ja muutamat matkustajat kertoneet Lappalaisten pakanallisista jumaloista; täydellisen kuvauksen heidän mytologiastaan antoi kuitenkin vasta v. 1871 J.A. Friis, tuo Lapin kansan tuntemisessa ansiollinen Christianian yliopiston professori, joka myöskin samassa kirjassa norjan-kielisenä käännöksenä julkaisi suuren joukon lappalaisia satuja ja tarinoita Lapin eri tienoilta. Siihen saakka oli tämmöisiä ilmestynyt paraasta päästä satunnaisesti. Ensimäiset julkaistut lapinkieliset tuotteet, jotka olivat lähteneet kansan omasta kuvaus-aistista, ovat Friis'in v. 1856 ulosantamat lappalaiset sadut ia tarinat, 41 luvultansa, jotka hän julkaisi "kielen näytteinä".[1]
Tämä huolimattomuus ominaisesta, lapinkielisestä osoitteesta, joka kuvaelisi kansan ajatustapaa ja mielenlaatua, on kuin jo 17 vuosisadan alusta pappien ja lähetyssaarnaajien tarpeeksi oli ruvettu painattamaan lapinkielisiä kirjoja ja sentähden varmaankin, yksistään kielen taidonkin vuoksi, myöskin omakielistä tekstiä olisi tarvittu. Mutta kansalle omituisten tarinain arvo oli jotenkin alhaalle laskettu, erittäinkin koska niitä julkaistiin enimmiten suorasanaisessa muodossa. Vaan että myöskin runoja Lappalaisilla oli olemassa, olivat jo useat kirjailijat väittäneet. Scheffer julkaisi arvokkaassa kirjassansa Lapin maasta kaksi pientä laulua, sekä alkuperäisellä kielellä että latinaisella käännöksellä, jotka tähän asti ovat olleet ainoat lapin kielellä.[2] Sjögren kertoo,[3] että Sodankylän Lappalaisilla on runoja, joissa lauletaan heidän esi-isiensä menneinä aikoina loihtovoimalla toimittamia urostöitä, ja hän lausuu tässä tilaisuudessa, että täydellinen semmoisten runojen kokoelma olisi varsin tärkeä käsitykselle Pohjanmaiden pakanuuden omituisesta luonteesta. Samassa Sodankylän pitäjässä kirjoitti hän muistoon, monista muista puhumatta, myöskin yhden lappalaisen runon, joka kertoi miten köyhä Wenäjänpuolinen Lappalainen kosi ruotsalaista lappalaistyttöä naapuristossa (l.c. siv. 221). Mihin nämä runot ovat joutuneet, sitä ei tiedetä; hänen jälkeen jättämissänsä papereissa Pietarin akatemian kirjastossa niitä ei löydy, sen mukaan minkä minulle hra valtioneuvos Wiedemann on suosiollisesti ilmoittanut.
Tämä viittaus lappalaisten kansanrunojen keräilemiseen ei näy synnyttäneen uusia puuhia. Mutta v. 1849 ilmestyi ruotsalaisessa aikakauskirjassa "Läsning för folket", vuosikerta XV ja seurr., jokseenkin hauskoja kertomuksia Ruotsin Lapista ja sen asukkaista, jotka oli toimittanut ijäkäs, tätä nykyä jo yli 90 vuoden vanha, pastori J.A. Linder Uumajalla, ja jo kirjoituksensa ensimäisessa osassa (vuosik. XV, siv. 341 ja seurr.) ilmitoi hän ruotsalaisena käännöksenä otteen lapin kielisestä Peiven parneh (auringon pojat) nimisestä runosta; hän oli saanut tämän eräältä pastori Fjellner'iltä. Tämä tällä tavoin julkaistu kertomaruno levisi päivälehtiin, (Postoch Inrikes Tidningar Tukholmassa, Helsingfors Morgonblad N:o 84 vuosik. 1850, St. Petersburger Zeitung.) ja näistä toimitti sen W. Schott saksalaisena käännöksenä A. Erman'in aikakauskirjaan "Archiv für wissenschaftliche kunde von Russland" nid. XII ss. 54-61, Berlinissä v. 1853. Moniin vuosikausiin tästä runosta, saatikka sitten alkuperäisestä, ei kuulunut sanaakaan; se näytti joutuneen unohduksiin. Friis sen uudestaan painatti mythologiaansa (J.A. Friis, Lappisk Mythologi, eventyr og folkesagn. Christiania 1871, s. 169 seurr.) sen muodon mukaan, mikä runolla on lehdessä "Läsning för folket"; sittemmin saatti sen taasen t:ri Bertram saksalaisen yleisön luettavaksi (Peivash Parneh, Die Sonnensöhne. Nach bruchstücken einer epischen Volkssage aus Lappland, von Dr Bertram. Helsingfors 1872.), ehkä kuitenkin muodossa, joka varsin vaillinaisesti kuvastaa tuon lappalaisen runon alkuperäistä luonnetta ja suoraa esitystapaa. Myöskin englantilainen käännös ilmestyi, nähtävästi sommiteltu viimemainitusta saksalaisesta mukailemasta.(Peivash Parneh, the sons of the Sun-god. Translated to English by Mr Weatherby, Colburnin New Monthly'ssa. Katso aikakauskirjaa "Academy", 17 tammik. 1874, siv. 61.)
Perinpohjaisessa kuvauksessaan Lapin oloista: "Om Lappland och Lapparne, företrädesvis de svenske. Ethno-grafiska studier af Gustaf von Düben. Stockholm 1873", jota runsasvaraista kokoelma-teosta varten on käytetty kaikki kirjoitukset, mitkä siihen saakka tästä aineesta löytyi julkaistuna, omistaa kirjäntekijä kokonaisen luvun sivv. 318-347 Lappalaisten runollisuudelle ja soitannolle. Aivan oikein muistuttaa hän, että useimmat heidän tutkijansa ovat laiminlyöneet tätä puolta heidän sivistyselämässään. Mutta tähän oli syynä se, että asiasta ei paljon mitään tiedetty. V. Düben'in onnistui Sorselen pastorin A. Fjellner'in suusanallisen kertomuksen mukaan, jota miestä kirjoittajan "Läsning för folket" lehdessä tuli kiittää ensimäisestä tiedosta Päiven parneh runosta, antaa täydellinen käännös tuosta runosta, vieläpä myöskin ilmituoda ihan uusi epillinen runo: Pišša Pašša'n poika, ynnä useain lyrillisten runojen, mytillisten kertomusten ja eläintarujen kanssa. Yhden osan näistä sai hän hra kauppaneuvos J.U. Grönlundilta Tukholmassa, joka on syntyisin Lapista. Nämä runot ja laulut antoivat arvollisia ja tärkeitä lisäkeinoja Lappalaisten henkisen kehityksen tuntemiseen. Tarkoituksensa saavuttamiseksi -hän tahtoi saada aikaan kansatieteellisen kertomuksen Lappalaisista -oli kirjantekijä kyllä kylliksi tehnyt, sillä hän täytti tuon aukon heidän henkisen elämänsä kertomuksessa. Saattaaksemme päätellä lappalaisen ja suomalaisen kansanrunon synnystä oli kuitenkin välttämättömän tarpeellista, että saatiin verrata alkuperäiset runot toinen toiseensa. v. Düben'istä päättäin on pastori Fjellner ainoa koko Lapinmaassa, joka nyt enää nämä runot tuntee. Mutta hän on jo -sanoo v. Düben -lähes 80 vuoden vanha ja sokea eikä sentähden pysty niitä enää kirjoittamaan muistoon. Minä sentähden suvella 1874 päätin, tavatakseni hra Fjellneriä, tehdä matkustuksen hänen luokse, kuljin Uumajan kautta Lycksele'en ja täältä osittain jalkaisin osittain veneellä Sorsele'en, missä tuo jo vuosien painosta vaipunut sokea laulaja asiaan harrastuneena päivät pitkin minulle muistostaan luki useimmat näistä runoista, jotka alempana olen alkuperäisessä muodossaan julkaissut. Jo nuoruudessaan oli hän muiden muistista pannut joukon näistä paperille; mutta suurin osa oli niin katkonaista ja aukkoista, että sikäläisen murteen paras tuntijakaan ei olisi sitä ymmärtänyt. Oikokirjoitus oli ylen mielivaltaista ja Säännötöntä, jotta usein saimme hikoilla kauvan aikaa, ennenkun voin tavailla ilmiin oikean sanan. Kaikki, mitä hänen suusanansa mukaan kirjoitin, panin paperille tarkkaan niinkuin hän äänsi; en ole mitään yhtämukaisuutta kokenut saada toimeen, lapin kirjakieltä Ruotsissa taikka muiden puhumista vertaamalla. Viivyttyäni Sorselessa puolitoista viikkoa matkustin Malå'n kautta Norsjö'hin 13 à 14 Ruotsin penikulmaa, ja täältä kärryillä Skellefteå'hon.
Koska sen miehen elämäkerran tunteminen, joka jo monia vuosia on ollut ainoa, millä vanhemmista runoista on jotakin tietoa, ei saata olla vähäpätöistä, niin annan tässä hänestä muutamia tietoja, jotka olen saanut osittain häneltä itseltään osittain v. Düben'istä.
Anders Fjellner syntyi syysyön kylmässä v. 1795 18 p. syyskuuta taivasalla Rūta vuoriston lumitunturilla Votta ja Sāl vuorien välissä Herjedal'issa, lähellä Ruijan rajaa, ja tuli kylmässä kaltiossa pestyksi; paikkakunta on Heden pitäjää. Hänen vanhempansa olivat kiertäviä poro-lappalaisia. Mutta kun isä jo vuonna 1804 kuoli, lähetti eräs kaukaisempi sukulainen tuon vilkkaan nuorukaisen Östersund'in kouluun Jämtlannissa. Sieltä tuli hän Hernösand'in lukioon, jonka lukujaksot suoritettuaan hän harjoitti lukemista Upsalan yliopistossa v. 1818. Jo koulussa oli hän omaksunut nimen Fjellner siitä syystä, että hän oli syntynyt korkealla vuorella (fjäll), samate kuin muutkin nuorukaiset lappalaista syntyperää olivat omaksuneet fjäll-sanasta johtuneita nimiä: Fjellström, Fjellman. Luku-vuotensa kaikki lupa-ajat vietti hän kotiseuduillaan sukulaisten luona, pitäen täyttä paimentolaiselämää. Täällä kuuli hän usein vanhojen ihmisten pitkinä iltapuhteina muistostaan lukevan muinoisia runoja ja kertovan satuja sekä tarinoita, taikka tuotiin tunteet ilmiin ilavissa lauluissa, vuole'issa, jotka sanoin sävelin kuvastivat mitä erilaatuisimpia mielen toiveita ja taipumuksia. Näitä vuole'ita laulettiin tavallisesti ainoastaan taivasalla. Paraim-pien laulajain joukosta muisti fjellner vielä erään Serri Jū'n, Anders Nilssonin, Per Mihte'n ja Ruijan puolella Sakari Olavin-pojan vaimon, Kant ja Stolt nimisestä suvusta. Liike Ruijan ja Ruotsin välillä oli, näet, näillä rajatienoilla varsin vilkas, erittäinkin vaelsivat Lappalaiset usein edes takaisin; kertomaja laulutaito oli heissä kaikkialla yleinen.
Vuonna 1820 jätti fjellner yliopiston ja vietti nyt lähetyssaarnaajana monta vuotta Pohjois-Ruotsin Lappalaisten kesken, kuluttaen suurimman osan aikaa matkoihin. Niin tapaamme hänet v. 1821 apulaisena tuolla Lapin oloihin perehtyneellä pastori L. L. Læstadius'ella Karesuannossa, joka on Ruotsin Lapin pohjoisimpia pitäjiä. Vuodesta 1828 vietti hän apulaisena jonkun ajan Jukkasjärvellä, missä hän sitten yhtä mittaa oli asuntoa vv. 1831-1842. Viimemainittuna vuonna muutti hän, vaimo, kaksi lasta ja 11 peuraa parissansa, ihan samalla tapaa kuin Lappalaiset talvisaikana asuinpaikkojansa vaihtavat, Sorsele'en, missä hän siitä lähtien on pappina oleskellut.
Tämä Sorselen pitäjä on Westerbottnin Lappia, jonka ala on 364 neliöpenikulmaa ja asukasluku 18,495 henkeä. Suurin osa näitä tosin asuu rantamailla, mutta miten ruotsalainen asutus vireästi entää edespäin, samalla kun lappalainen väestö joko vähentyy taikka pysyy entisillään, on huomattava siitä, että väkiluku samojen rajojen sisällä v. 1789 nousi ainoastaan 1,027 henkeen, joista suurin osa Lappalaisia. Mutta yllämainituista 18,495 asukkaasta v. 1873 oli ainoastaan 1,147 Lappalaisia, ja näistä tuli Sorselen pitäjän osalle ainoastaan 267 Lappalaista 1,331 Ruotsalaista vastaan; P. Læstadius'en mukaan (journ. II, 435) oli v. 1790 Sorselen Lappalaisten luku 323 ja v. 1832 360. Miten tämän maan alan viljelys 80 vuotena on edistynyt, nähdään siitä, että veroitetun maan arvo v. 1790 laskettiin 49 ¼ manttaliksi, mutta v. 1873 jo 225 % manttaliksi. Vaan mitä enämmin viljelys voittaa alaa, mitä enämmin ruotsalaiset uutisasukkaat leviävät pohjoseen ja Norjan rajalle päin, sitä varmemmin katoavat myöskin vähitellen Lappalaiset. Lapset oppivat jo tähän aikaan suurimmaksi osaksi ruotsia ja sulavat siten ruotsalaiseen väestöön, ihan samoin kuin Wermlannin Suomalaiset, mitä kieleen tulee, nyt enää ainoastaan korpiensa kaukaisimmissa perukoissa käyttävät äidinkieltään. Eikä saattane enää kestää enämmin kuin vuosisadan taikka korkeintaan kaksi, ennenkun Lapin kansa Ruotsissa, parannettujen kulkuneuvojen ja oppilaitosten vaikutuksesta, on täydelleen sulanut Ruotsalaisiin.