II.
Lappalaisten kertoma-runot: Päiven paarne. — Piššan Paššan pardne. —
Päiven neita. — Kassa muödda.
Ennenkun v. Düben arvokkaassa teoksessaan Lappalaisista käännöksinä julkaisi nuo lukuisat runot, ei tiedetty mitään semmoista runomittaisessa muodossa, paitsi tuo yllämainittu runo Päiven parne. Hän julkaisi nyt kirjassaan, kuten jo ylempänä sanottiin, Fjellner'in käännöstä noudattaen, sekä tämän runon että myöskin tuon yllä mainitun Pišša Pašša'n pojasta, vieläpä kolmannenkin: Peijen neida, päivän tytär, jonka suurin osa kuitenkin on suorasanaisessa muodossa. N.s. Stalu-saduista löytyy hänen teoksessaan runomittainen Kassa muodda, vahva turkki, ja muutamia suorasanaisia, eläintäni lohesta ja taimenesta, joitakuita uudempia runoja sekä lyhykäisiä epigrammatillisia pätkiä. Näistä tahdomme, kustakin erikseen, laveammalta puhua.
Tuon epillisen runoelman Päiven pārne päivän pojat, jonka entiset julkaistukset ylempänä olemme ottaneet huomioon, on v. Düben kokonaisuudessaan ilmituonut seuraavalla uudella nimityksellä: Peivebarnen suongah jehtanasain maajisn, päivän pojan kosiomatkat jättiläisten maassa. Tätä verrattaessa ennen julkaistuihin teksteihin huomaa, että pääasiallinen sisällys on sama; v. Düben on vaan antanut runolle, niinkuin sillä alkukielessäkin on, metrillisen muodon; myöskään ei löytynyt ennen alkuvärsyjä. Fjellner'in aikaisemmin antaman tiedon mukaan on runo korjattu paperille Tornion Lapissa (Jukkasjärvellä) Leuhnje niinisen Lappalaisen suusanan mukaan. Minulle kertoi hän, että runoa on laulettu sekä Jukkasjärvellä että Herjedal'issa, missä viimeinmainitussa paikkakunnassa nuo jo mainitut Serri Jū ja Sakari Olavinpojan vaimo sen olivat osanneet.[4] Viittä viimeistä riviä arvelee hän myöhemmäksi lisäykseksi, minkä myöskin näkyy todistavan Linder'in väite, että niitä tunnettiin ainoastaan Tornion Lapissa.
Minun alempana julkaisemani teksti on Fjellner'in lausunnosta tarkasti kirjoitettu hänen äänteensä mukaan. Minulla oli tässä edessäni myöskin toinen kopio, minkä hän monia vuosia sitten itse oli kirjoittanut; muutamat toisinnot ovat lähteneet tästä lähteestä taikka syntyneet hänen muistutuksestaan: on myöskin näin laulettu. G. kirjaimella merkityt olen saanut eräästä käsikirjoituksesta, minkä kauppaneuvos J.U. Grönlund Tukholmassa hyväntahtoisesti käytettäväkseni antoi. Myös senkin tallensi Fjellner 40 vuosikymmenen alussa paperille, pehmeämmällä etelä-murteella kirjoitettuna; siinä seurataan, kuten edellisissäkin norjalais-ruotsalaista oikokirjoitusta, missä etenkin vokali-ääntiöt varsin vaillinaisesti kuvautuvat.
Tämän runon sankari on Kallajälkeinen; hän ja koko hänen sukunsa ovat syntyperää auringon tyttärestä. He keksivät sukset, he ajoivat ja kesyttivät peuroja, joita löytyy Cassiopæa'ssa, ja ylimalkaan on kaikki mitä heidän elämäänsä kuuluu likimmäisessä yhteydessä taivaallisten kohtain kanssa. Jupiter'inä on tuo loistava peura, Venus'ena karvan-vaihtava naaraspeura, kiertotähtinä ovat ylimalkain nuoret koiraspeurat, joita kiiman aikana on ajettu erilleen karjalaumasta. Otava on heidän kaarensa, seitsentähti on Kalla-poikain njalla'na, aittana.[5] Itse ovat he myöskin tähtiä: Orion on yksi, Sirius on Kalla pardne, ja monet muut, niinkuin āks kuč, käls kuč, kums kuč, jumpik ovat Päive pārne'ita, auringon-poikia. Mitä kalla nimeen tulee, muistuttaa Schott, että se oikeastaan merkitsee ijästynyttä taikka nainutta miestä, mutta että se ehkä on jossakin yhteydessä suomalaisen Kaleva nimen kanssa; tässä kohden olisi etenkin muistaminen, että Suomalaiset nimittävät Orion tähteä Kalevan miekka.[6]
Toinen epillinen runo on Piššan Paššan pardne, Pišša Paššan poika. Ensimäisistä rivistä käy selväksi, että isän nimi oli Pišša, äidin Pašša, mutta runon joutuessa saapi kuitenkin isä molemmat nämä nimet. Runo on sangen omituinen. v. Düben siitä sanoo: Koko Runosta käypi selvä lappalainen henki. Aatteet ovat, jos luetaan pois Noidan pitkä puhe, umpilappalaiset; samote myös tapausten kohdat. Ne paikat, missä kaksintaistelut, taistelu-apulaiset ja haudankaivajat sekä noidan tappeluksen vaatijana astuvat esiin, ovat ihan uusia ja vieraita; mitään siihen vastavaa en ole missäkään tavannut.[7] Epäilemättä on runo vallan vanha, jos ei sitä, niinkuin Fjellner tekee, juuri johdattaisikaan Lappalaisten alkukodista Aasiassa. Jo tästäkin syystä on mielestäni v. Düben aivan oikeassa, kun hän v. 54 kääntää sanat varrek ja krappuk kannuskenkä ja kinnas sanoilla, sillä näillä on yksinään tämä merkitys eivätkä ne ensinkään tiedä mitään raudasta; kypärä sanaa on hän paremman puutteessa käyttänyt. Säejaksoissa 83 ja 124 on hän kuitenkin säilyttänyt rautapantsari sanan, se kun näet on tärkeä, koska sankari sen painaa vihollisen rintaan, ja se siitä syystä myöskin arvattavasti oli rautainen. Muistuttaminen on kuitenkin, että yhdessä toisinnossa molemmissa paikaissa rauta sanan sijassa on sōte sarkab, mikä merkitsee ainoastaan sotapaitaa.
Runon sisällys, jonka v. Düben käännöksessä kehittää, pitää jotenkin tarkasti yhtä erään alkumuodon kanssa, joka vielä on Fjellner'in omassa hallussa ja jonka hän moniaita vuosia sitten kirjoitettavaksi luki silloiselle apulaiselleen, nykyiselle Malån kirkkoherralle Juhana Mörtsell'ille. Sanat, jotka hän minulle mennä kesänä kirjoitettavaksi luki ja jotka alempana olen julkaissut, poikkeevat ainoastaan erityisissä lauseissa ja varsin vähäpätöisestä ensinmainitusta, niinkuin muistutuksista on nähtävänä. Paluumatkallani Sorselesta viivyin kaksi päivää Malå'ssa, missä olin tilaisuudessa hra Mörtsell'in kanssa tarkastella P.P. runon alusta loppuun, jolloin hän ystävällisesti antoi minulle monta hyödyllistä ja valaisevaa selitystä. Tämä runon muoto on Fjellner'in mukaan kotoisin Pohjois-Lapista, mutta toisen paljon lyhyemmän on hän jo nuorena ollessaan kirjoittanut Herjedal'issa Tämä löytyikin hänen papereistaan nimellä Piššan Paššan alge, P.P:n poika. Pahaksi onneksi oli kuitenkin tämä toisinto kirjoitettu niin huonolla käsi-alalla' ja oikokirjoituksen puolesta niin mielivaltaisesti, että siitä ei enää voinut saada il-miin mitään järjellistä sisältöä; Mörtsellkin, vaikka hän on hyvin tutustunut Ruotsin Lapin kieleen, sai mukaan ottamastani kopiosta ainoastaan paikoittain selvää. Otan siitä seuraavat pääkohdat: Miehen kuoltua, pakenee hänen vaimonsa metsältä metsään (vulga batera tzemem tzememest). Viimein saapi hän pojan, joka, suureksi kasvaneena, kysyy äidiltään: etnem, gokte mu atijen njemme, äiti, mikä on isäni nimi? Vastaukseen, ett'ei hänellä ole nimeä ensinkään, lausuu hän: imen lem monno muoriste gedkiste tjettjelem (varmaankin čuočelam), enhän toki ole syntynyt puista ja kivistä. Kun äitinsä hänen pyynnöstään (etnem, daita mennen laipem) on leiponut hänelle leivän, pakoittaa hän hänet, puristaen leipää käteensä: etnem, sardna mu atjen nimmem[8] äiti, sano minulle isän nimi. Nyt saapi hän tietää syntyperänsä ja että mustan vuoren harjanteen (tjebpes asen) Stalu on hänen isänsä tappanut, mutta, jatkaa äiti: alle me pardnem dohka vuelke, älä mene sinne, poikani. Hän menee kuitenkin ja astuu sisään Hasman'in (?) kotaan: Hasmannen kåtan tjanga. Stalu käskee palvelijansa kutsua vieraan luoksensa; nuorukainen tulee ja tapaa vanhuksen leikkaamassa omistusmerkkiä peuran korviin. He tervehtivät toinen toistansa, ja vanhus, turhaan koettaen osata nuorukaista nuolillaan, antaa nuoren sankarin kysymyksiin nuo täydellisemmästä runosta tunnetut vastaukset (Piššan Paššan banine!). Tähän loppuu käsikirjoitus muutamilla sanoilla, joista ei saa selvää. Tärkein kohta tässä katkelmassa on se, ett'ei noita muka Aasiasta muistuttavia paikan nimiä (Altait, Baikkala peeliit, Lääna, Ammart ja Čukčan oive) mainita sanallakaan, sekä myöskin, että tuo uhkea tappelukseen vaatimus noidan kautta, taistelu-apulaiset ja haudankaivajat jäävät pois; ja vieläkin, tuo pitemmässä runossa tavattava noidan ylen pitkä, kristillisillä lauseilla koristettu, puhe puuttuu kokonaan. Jos kohta v. Düben'in kanssa myöntää, että tuo kohtaus miekkaisille vaatimuksessä on selvin lappalainen ja varsin hyvin soveltuu runon sisältään yleensä, näkyy kuitenkin tämä toinen toisinto todistavan, että muut osat s.o. nuo epäiltävät nimet ja mainittu, pitkä puhe, ovat pidettävät myöhempinä lisäyksinä. Johtopäätös joko tehdään tämä, taikka on otaksuminen, että runo aikaisemmin on sisältönsä puolesta ollut mytillisempi ja sitten vähitellen muodostunut semmoiseksi kuin se nyt on. Asianomaiset välirunot ovatkin hyvin höllässä yhteydessä muun sisällön kanssa. Nämä muistutukset koskevat myöskin 64 v. löytyviä säejaksoja Huureskuče'sta ja llma-račče'sta; ne hääritsevät varsin tuntuvasti kertomuksen juoksua ja puuttuvat: Herjedal'ista saadussa käsikirjoituksessa. Tämä katkelma kun on erinomattain tärkeä tätä miellyttävää runoa arvosteltaessa, liitän sen tähän kokonaisuudessaan, kirjaimesta kirjaimeen semmoisena kuin se Fjellner'in käsikirjoituksessa löytyy; sulkumerkissä liitän siihen muutamia arveluita.
P.P. alge.
Stalo P.P. alge luotem ja itz dem nielem kojneb vuositze vulga batera tzemem tzememest. Algem fihkije dej ne fontere. Gosse Stora sjadta. Olle mosme gosse ge don tsepesse osonn valze olla. Njorte dueikte manninne tetzelle. Aktelzem gåtan pucklelle fjerte (virttī) smavelle. Vuejna ferte adnae. Ahtjem, etnem åtnei. A. etnemse gihchie: Etnem gokte mu Atjen njemme? E. I ma namme do mige. Ahtjet. Imen lem monno muoriste gedkiste tjettjelem (čuočelam). E. Arme krovehkem gelijem possju raikem pekta kalkem sardnet. Maje tjaka ge ficke goltte. Arme Momse (ruömse) kalles pjelje rohtziste moriten verdet possja njalman votatella. Dille ahtzette njemmem påtah kolenne. Dem vojte nimte siekta meitten. I dilloge sardnh. A.E. Daita monnen lajpem. Etnebbe dojte. Rivest dem vuoss kerdam pueke gessa tjoppam monnen! monne itz pessam. Dem fihkje. Etnebben ketem beksa ketem dejne gekke lajpine djen taesti Etnem sardna mu atjen nimmem. E. Hauh. P.P. mana mo. A.E. ff. Gop. pah le siett. E. Tjehpes Asen. Stalo le ålge luotem. Alle me pardnem dohka vuelke. Elge Ednisse ketem tuoj ta tellah tåhka tjolije. Hasmannen kåtan tjanga. H. Tälla Pardne Ih den diste påte puosta geje rajkemb knömme jokte kuossje påte tjetem. Itsim Ajiesse sardneje. A. Vattsidde vatsidde pejkatetidde (piikutete, lasset wissen). Sij vatse. St. Vattsidde kattsidde (koččute, rufet) kuössem. Mo kajk. Dah kotsia sodne vadllde. A. Puorek Ajia. St. Buörest. Todne Ajietsje toh (todn) Nuppen siten åjve. A. Jabette Aja. Stalo stuöre sjeram tsiekkija (cehkije). St. Vatse Aijetse Pissema, tjöppeh kjietebbem koh Itse. Pahtse olgesse tjettjelle (čuočele). Stalon verje kudnedde. A. Aja manne dahkesn datte donjole noolemme. St Pissan Pn banine. A. Aja masne date do spakkak njölem. P P buoenihe. A. Aja kosne dat Do kurtek noolem. St. Mam lä pist dat äpa dam monnom telpemene. Voji P P ålge kokka kalken tsettselit U vuo — — —
* * * * *
Viimeinen epillinen runo, joka on luettavana v. Düben'in teoksessa, on oikeastaan sarja pienempiä satuja (Fjellner arvelee useampia satoja), sisältönsä puolesta vertauksellisia ja mytillisiä, jotka koskevat päivän tytärtä ja kertovat hänen elämäkertaansa, hänen töitänsä ja kaikenlaisia siihen kuuluvia kohtia. Tähän kuuluu myöskin satu Lappalaisten vaelluksesta etelämmistä maisemista Pohjaan. Suurin osa näitä satuja näkyy ilmitulleen runollisesti toimitellulla suorasanaisella muodolla, jolla ei vielä ole runomitan tarkasti määriteltyjä jäseniä. Toisinaan muuttuu kertomus vähitellen neljälle trokeelle perustettuun runomittaan. Pahaksi onnekseni en saanut tästä laveasta runosta muuta kuin katkelman Fjellner'in lausumuksen mukaan; hän näkyi kovasta työstä pian liian väsyneeksi voidaksensa kohdastaan luetella minulle enempää; useampia viikkoja minä taasen en voinut siellä viipyä. Tämä runo nimitetään Päive neita ja kuvaa tuota, yli suurimman osan Lapinmaata levinnyttä, luuloa, että muka se, joka voi saada auringon tyttären haltuunsa, siten myöskin saapi hänen peurakarjansa ja rikkautensa. Fjellner itse luuli kerran, samotessaan Herjedalin vuoriston poikki, hänet nähneensä. Ilma oli käynyt sumuun. Yhtäkkiä kuuli hän karjakellojen soivan ja näki tuon arvossa pidetyn neidon istuvan kiven päällä. Hän kiipi hänen taakseen likistääksensa häntä syliinsä -hän halaili kiveä, johonka hän löi päänsä, ja kaikki oli kadonnut! Minä mainitsen tämän näyt-tääkseni perittyjen taikojen valtaa Lappalaisten mielikuvituksessa; vaikka kerrottu ilmiö tapahtui hänen nuoruudessaan, olihan kertoja kuitenkin mies, joka vuosikaudet oli nauttinut koulusivistystä. Auringon tytöillä nimitetään myöskin toisinaan saivo neida, manalan tytär, taikka raana, ruona neida vihertävä, s.o. kevään tytär, joka antaa vuorille viheriän puvun.
Saduntapaisiin tarinoihin vivahtava, taikka oikeastaan niihin jo kuuluvakin, on runomitan muotoon pukeunut kassa muodda, vahva turkki. v. Düben'in antama toisinto on Tornion Lapista; itse olen Sorselessa kuullut kaksi eri toisintoa samasta sadusta, ainakin osaksi runomittaisia. Toisen kertoi 25 vuotias palvelustyttö Anna Sara, joka, syntynyt lappalaisista vanhemmista, oli Sorselen isäntäni palveluksessa. Toisessa sanoopi nuorempi poika, nähdessään lappalaisen katsovan ympärilleen: ahčam, ahčam, čalme jollaret (= jorralet), isä, isä, silmä liikkuu[9] Tämä tarina näkyy olevan levinneenä yli koko Lapinmaan. Fjellner'in tiedonannon mukaan sanottiin sitä Herjedal'issa kissa muodda'ksi, mitä muotoa myöskin Sorselessa käytettiin. Linder julkaisee kertomuksen "Läsning för folket" nimisessa aikakauskirjassa XV, 3 siv. 213, ja Friis antaa L. L. Laestadius'en mukaan kirjassaan "Lappiske eventyr og folkesagn" siv. 78-81 vasta mainitusta varsin vähän eroavan toisinnon nimellä Patto poadnje. Myöskin 75 vuotias Nils Jansson, joka enemmän kuin 50 vuotta takaperin ensimäisenä uutisasukkaana tuli Soks-jaur'iin ja oleskeli ahkeraa lappalaisten parissa, minulle saman jutun kertoi; tämä oli myöskin tunnettu Arjeplog'issa, kuten Mörtsell minulle ilmaisi.