VI.

Lappalaisten runojen Ikä. — Syrjänin ja Mordwalaisten runoja. —
Yhteinen satuaine. — Eläintaruja. — Jumaluuskuvituksia.

Meidän on nyt selvittäminen tuo tärkeä kysymys lappalaisen runouden ijästä ja synnystä. Onko se luonnollinen kehitys tuosta yhteisestä siemenestä, jonka ensimäiset yksinkertaiset oraat nousivat jo yhteisessä suomalais-lappalaisessa kansassa, vai onko se ainoastaan joku heikompi kajaus run saammasta suomalaisesta runosta? Fjellner'in tiedonannon mukaan on pääasiallisimpia osia sekä Päiven parne'sta että myöskin Piššan-Pašša'sta laulettu Karesuannossa ja Jukkasjärvellä pohjosessa ja Heijedalissa etelässä. Näillä tienoilla asuu, kuten tiedetään, myöskin paljon suomalaisia, ja lähellä Herjedalia on Wermlannin metsämaat, joihinka noin 250 vuotta sitten lukuisia suomalaisia siirtolaisjoukkoja Ruotsin kuninkaan käskystä muutti, ventovilla voimillaan vähitellen peratakseen erämaat pelloksi. Tässä saattaisi nyt päättää, että yhdeltä puolen nämä siirtolaiset ja pohjassa taasen sinne asettuneet suomalaiset ovat naapurilleen antaneet halun ja ensimäisen kehoittimen runoilemiseen. Fjellner mainitsee useampia runoja, joita hän on kuullut laulettavan Tornion ja Kemin Lapissa ja jotka muka muotonsa ja sisältönsä puolesta pitävät niin yhtä suomalaisten runojen kanssa, että jompikumpi toisinto varmaankin olisi suora käännös. Välistä kuuluu tavattavan lappalaisissa lauluissa suomalaisia värssyjä, välistä suomalaisissa lappalaisia.[33] Molemminpuolista vaikutusta ei siis yksityisissä kohdissa käy kieltää, ja se onkin hyvin luonnollinen paikoissa, missä lappalaista ja suomalaista kansaa on sekaisin ja missä molemmat osaavat kumpaakin kieltä. Tuderus'en ilmoitus karhurunosta, jota lappalaiset laulavat ja jonka hän kuitenkin suomeksi julkaisee, on varmaan myöskin ymmärrettävä niin, että Lappalaiset ja suomalaiset samankaltaisia runoja laulavat.

Kaikesta tästä huolimatta on kuitenkin varma vakuutukseni, että suomalaisten kansojen runoilijatoimi ikänsä puolesta on asetettava sitä aikaa ennemmäksi, jolloin he toisistaan erkanivat. Tässä todistukset.

Upsalan arkkipiispa Olaus Magnus, joka 16 vuosisadan keskipalkoilla kirjoitti tunnetun historiansa Europan pohjoiskansoista, jo kertoo, että Lappalaiset pidoissansa kutsuttivat harpunsoittajaa (citharoedus), jonka säestäessä he muinaisilla lauluilla, esi-isien tapaan, entisaikaisten sankarien ja jättiläisten mainetöitä ylistivät.[34] Tosin kyllä Scheffer epäilee tämän tiedon luotettavuutta,[35] mutta sen on toki nykyisin venäläinen tutkija Dantschenko vahvistanut. Eräs tyttö Imandra järvellä kertoi, näet, hänelle, että Lappalaiset häissä ja muissa juhlallisuuksissa laulavat runoja, ja että etenkin vanhat runot ovat suuriarvoiset.[36] Laulut ja runot olivat siis vanhimpien tietojen ja lappalaisten omien ilmoitusten mukaan heissä kotiperäiset.[34]

Mutta suoran todistuksen siitä, että niin on ollutkin laita, antaa lappalaisten runojen muoto. Edellisessä luvussa huomautin jo siitä, että jo heidän runotaiteensa vanhimmissa näytteissä, näissä Scheffer'in julkaisemissa kahdessa laulussa, ilmestyy sama runomitan käyttäminen kuin myöhemmin kirjoitetuissa. Jos nyt vasta tuttavuus suomalaisten runojen kanssa olisi saattanut heidät runoilemaan, niin on kai otaksuttava, että he myöskin olisivat tarkemmin jälitelleet suo malaista runomittaa, kuin mitä tapahtunut on. Mutta nyt on tuo Lappalaisten käyttämä muoto ennemmin jonkinlaista rytmillistä prosaa, se ei ole niin tarkoin säännöllistä, mutta pitää vielä tarkemmin yhtä syrjäniläisten ja mordvalaisten laulujen muodon kanssa. Jo ylempänä olen julkaissut kaksi vanhaa lapsenlaulua, jotka Sjögren v. 1827 Syrjänein keskuudessa kirjoitti. Ne eivät kuitenkaan ole ainoat jäljet tämän kansan kotimaisesta runoudesta. Ne runot, joita tavallisimmin lauletaan, ovat tosin, useimpien kertojain antaman tiedon mukaan, paraasta päästä venäläisiä. Mutta Sjögren kertoo, että yläpuolisen Wytschegda joen syrjäisemmillä tienoilla myöskin löytyy kotoperäisiä syrjäniläisiä lauluja,[37] tieto, joka herra Wolkov'ilta saapi lisää tukea sen ilmoituksen kautta, että Syrjäneillä on omia, etenkin häärunoja, ja että semmoisia ei löydy ainoastaan Wytschegdan ja Petschoran, vaan myöskin Udoran, Lusan ja Syssolan tienoilla.[38] Vaikka näitäkin ilmoituksia on epäilty, käyvät todistukset kuitenkin vähitellen selville. Popov, joka nykyisin Moskovan ihmisja kansatieteellisen seuran teoksissa on julkaissut runsasvaraisen kirjoituksen Syrjäneistä, tarjoo siinä luettavaksi kolme alkukielistä runoa, joista hän on varustanut kaksi käännöksellä.[39] Kolmas osoittaa kieltä, jota, vanha kun on, ei enää ymmärrä, mutta jossa vieläkin huomaapi useampia syrjäniläisiä sanoja. Esimerkkinä painatan tähän yhden näistä runoista kokonaisuudessaan ja muutamia värssyjä toisesta. Bade'n (suomeksi paju) on Wolkov säilyyn kirjoittanut, vaikka jo Popovkin sen tunsi; se on hieman venäjänsekaista.

Bade.

Bade, bade! Mij gaztom pukalan?
Ali tenid, bade, voitelis tele?
Voitelis tele, ali izeris zere?
Bad vuživ tiis köƷid va vizivte?
Munisni, loktisni maior götiräs,
Kerahš-ke naja kik peliš;
Kik peliš, koimödes piže.
Boštasni-ke naja miča niles;
Puksisni-ke naja samöi pižes šire:
Nil-lei, nil-lei gažtom pukalan?
Ali tenid, nil-lei, and, mamid žal?
And mamid žal? ali čoid, vokid žal?
Čoid vokid žal? ali rodid vužid žal?

Paju.

Paju, paju, miksi oot sä suruissas?
Painaakohan pohjatuuli sinua?
Painaako pohjanen vai ruoskiiko rakehilla?
Vai valaako kylmää vettä merestä juurillesi?
Menivät, läksivät majorin vaimot,
Melaa kaksi tekivät he;
Kaksi, paatti kolmanneksi.
Veivät neidon kaunokaisen,
Laskivat keskelle venettä.
Tyttö, tyttö, miksi oot sä suruissas?
Suretko sä isää, tyttö, vai äitiäs,
Isää, äitiä, veljeä, sisarta,
Sisarta, veljeä vaiko sukulaisia?

Runo on pitempikin, vaikk' ei Popov tunne jatkoa. Toisessa hänen julkaisemassansa innossa, jonka herra Ardaschev on säilyyn kirjoittanut,[40] vaihtelevat kysymykset ja vastaukset seuraavin tavoin:

Roi, roi, roi! Kičče vetlin?
" " " Kičče munan?
— Völes korsnï.
Kučem tenad vödid?
— Lïsa kïmesa.

Roi, roi, roi! Kičče vetlin? j.n.e.
Möskös korsnï.
Kučem tenad möskid?
— Sura mös.
j.n.e.

Roi! mihin olit mennyt?
Mihin menet?
— Hevosen hakuun.
Minlainen hevoses?
— Laukki otsassa.

Roi! mihin olit j.n.e.
— Lehmän hakuun.
Minlainen lehmäs?
— Sarvet päässä.
j.n.e.

Ensimäisessä runossa kohtaa meitä nyt sama runomitta, millä Pišša Pašša alkaa: kolmelle, neljälle ja useammallekin trokeolle rakennettu mitta, jossa daktylit usein asettuvat näiden sijaan. Toisessa runossa on värssyjä kahdella tai useammilla trokeoilla, joidenka rinnalla on daktylejakin; sama on laita myöskin tuossa merkityksensä puolesta epäselvässä katkelmassa, joka alkaa näin:

Modla polin
Pan činase
Kod pan?
L'ok pan.
Kod lok?
Bizim lok.
Kod bizim?

Jos vertaa tähän tuota runomitan horjuvaisuutta lappalaisissa runoissa, erittäinkin niiden runomittaisten osain lyhyissä värssyissä, niin tulee, kun tuleekin, tuo yhteinen alkuluonne tuntuviin. Ensinmainitussa runossa on niinikään selvä paralellismo lausetavassa nähtävänä.

Syrjääniläisessä kieliopissaan on Savvaitov, paitsi muutamia sananlaskuja, julkaissut myös 4 kertomusta ja 16 laulua Syrjäänin kielellä, ensinmainitut Syssolau, jälkimäiset Wytschegdan murteella. Luonteeltaan ovat ne aivan samanlaiset kuin muutkin tähän otetut. Niinpä vaihtelee esim, ensimmäisessä kertomuksessa proosallinen esitystapa runomittaisten kappalten kanssa, seuraavaan tapaan:

Kukku, sar pijanjas!
Menam kuim vok völi,
Da ötik vok es lö:
Ötik vok menam
Ezlä kïƷ' jilin,
Möd vok menam,
Zarni kiƷ jilin,
Kojmöd vok menam
Žemč'ug kiƷ jïlïn.[41]

Toinen laulu alkaa sanoilla:

Bobö, bobö! kïtse vetlin?
— Čožö guö vetli! (s. 146); toinen taas:
Öti čibi iƷas koka (s. 147)
ja Jensań, puksi med jugid mestaös;
Jözsan, puksi med gaža mestaös (s. 149).

Useita Syrjäniläisiä runoja on saatu taitetuiksi tuon ikimuistettavan Castrenin huolen ja vaivan kautta. Hänen jättämissänsä käsikirjoituksissa, jotka tätä nykyä ovat tallessa Helsingin yliopiston kirjastossa, löytyy vihkonen syrjäniläisiä häälauluja, 7 luvultansa; kaksi näistä on Castrén itse ruotsalaisessa käännöksessä sekä Kalevalan mukaan rakennetulla runomitalla julkaissut.[42] Jos sen vaikka yhdenkin kerran lukee läpi, niin puhaltaa meitä vastaan kuvista, alinomaisesta parallelismosta, syvästä surumielisyydestä ja hartaasta rakkaudesta äitiin ja kotipaikkaan, niin täydellisesti kuin suinkin sopii toivoa, sama henki mikä myöskin suomalaisia runoja on elähdyttänyt. Näytteeksi liitän tähän suomalaisena mukailemana ensimäisen näistä häärunoista:

Häälaulu.

Ottivatko oman mielen,
Veivätkö lemmen leppeästi,
Pääni pienen kiinnittivät,
Kultasuortuvat sitoivat
Kiinni sormien nenähän?
Oi isäni, kasvattaja,
Oi emoni, imettäjäni,
Veikko voimakas, verevä,
Sisar siskoni suloinen,
Sekä setäni, tätini,
Joko mulle määräsitte
Kotikullan jättämisen?

Juuri ruo'alle rupesin.
Tartuin tuoppiin täytettyhyn,
Viinoa vieraille taritsin,
Silmäillen vieraita välehen,
Nähnyt en niissä veljeäni.
Poissa on hän, lieto lintu,
Istuu mustalla aholla,
Rannalla utuisen ulapan
Ural-vuoren rintehellä.
Joudu, viljon veljyeni,
Kuulethan, mä ajetahan
Poies kullasta kodista.
Saavu, saavu veljyeni.
Lepää äitisi sylissä,
Käy ja katso kuin eroan!
Ota peurat pontevimmat,
Kuusi karjalaumastasi,
Valjasta re'en etehen.
Heidät hihnoilla yhistä,
Kiidä kiireesti kotihin!
Vieri virtoja satoja,
Kevätvirrat vyörähtivät
Etehen on ennättivät,
Ole kuin joutsen sä keveä
Tai kuin sorsa sukkelana.

Iso, ehtoinen emoni,
Tottelin mä, tyttö, teitä,
Kuni poikana pidetty;
Miksi piian pikkaraisen
Karkoitattekin kodista
Tykö toisen isän, äitin,
Outoin veljien, sisarten?
Viisahammaks monet verrat
Täytyi tyttönne tuleman,
Täytyi painaman päätä,
Huvin heissä saadaksensa.
Jos ei ilo siellä istu,
Tahdon muistella kotia,
Maistoa mennyttä iloa,
Isä kullan, äidin luona.

Tuo suomen kanssa yhtäpitävä sävel soipi tosin vähän voimakkaammalta, kun käytetään suomalaista runomittaa, mutta oikeastaan käypi se siten ainoastaan selvemmin nähtäväksi. Myöskin parallelismo peräksyttäisissä värssyissä on silmin nähtävä, niinikään alkusointu seuraavissa riveissä.

Kun nuo Castrénin säilyyn kiijoittamat runot piakkoin saataneen täydellisinä julkisuuteen, tahdon tässä antaa ainoastaan muutamia näytteitä. Ylempänä suomalaisessa käännöksessä julkaistu runo alkaa seuraavilla värssyillä:

Völnäjämïj uskedisnïs bur völjaäs,
Njäžnäjämïj bur njegaäs,
Jurseänjämïj kïjenïs jursi jiitiäh,
Kokseänjämij kijenis menä kokčunj jütiäh,
Kiseänj tai menä kijenis kičun jiitiäh?
Bur zivätäh dumaitema bur aj sjeraminjaäh
Roditeljä menä dumaitema českidjöla mameh
Jasnej menam dumaitema sökäl vokä
Rodimajaäh dumaitema käzja čoje
Zon djadj menam laskevei sjera minja'ah
Djadj pom menam djadjinaäh j.n.e.

Muodon säännöttömyys on melkein sama, ehkäpä suurempikin, kuin paju-runossa. Toisinaan on runomitta neljätrokeinen, joidenka asemesta käytetään daktylejäkin, niinkuin seitsemännen runon viimeisissä värssyissä:

ĪleƷ menam kolljem vilä
Takojd menam koljt bur jur nojä
Niï jost mejam das jortjasäk
Č'očah menam bïd me majasä
S'ok me vïlam in viƷä ïƷïd löglï.

Jos nyt käännymme Mordvalaisiin etsiäksemme suomen sukulaisuuden jälkiä, niin ilmestyy useampia ja osaksi tähän saakka huomaamattomia kohtia. Venäläisessä Ruskij Västnik nimisessä aikakauskirjassa vuodelta 1867 on herra P.J. Melnikov julkaissut runsasvaraisen historiallis-kansatieteellisen kertomuksen Mordvalaisista, minkä hän on kirjoittanut käyttämällä Pietarin venäläisen maatieteellisen seuran käsikirjoitus-lähteitä. Mitä hän heidän pakanuususkosta ja entisaikaisista tavoistaan ilmoittaa, on J.R. Aspelin sittemmin suomeksi julkaissut ja muistutuksilla varustanut.[43] Muun muassa julkaisee hän myöskin lyhyen ersa-mordwalaisen runon, jota vieläkin tyttöjuhlissa kesänaikana lauletaan Pensan läänin Saransk ja Krasnoslobod nimisissä piireissä. Suurin osa laulajia ja kuulijoita ei enää täydellieesti ymmärrä runoa, jossa tavataan useita venäläisiäkin sanoja. Siinä huomaapi vielä suomen runomitan ja alkusoinnun jälkiä. Runo kuuluu näin:

Káti káterka máterka,
Káterka jakói ščogolsta.
Kati ščogolsta, čuvansta,
Vai Saratovskoi č'ulkasi,
Séri kočkeri bázmaksa,
Kóta kválmasa palasa
Kein kaftova rutsasa
Vai, pály sara štofnoisa.

Katri, Katrinen, pikku emäntä,
Katrinen pukeui ylpeästi.
Käynti ylpeä ja mahtava,
Voi Saratovan sukkaisia,
Korkeakorkoisia kenkäsiä,
Kuutta kudelmaansa palttinassa,
Kymmenen kauhtanan laskua,
Voi palttinan aamurusko-koristetta.

Myöskin kaksi muuta kiitosrunoa, joita samassa juhlassa lauletaan, on hän julkaissut; koska ne osoittavat erillaista runomittaa, painatan tähän ensimäisen:

Tevtärs ionos Tatanas
Mesda paro son?
Pálininsa masynit,
Ožanänsa kuvakat,
Sélmi nánsa ráušat.

Tyttö ihana on Tatanas.
Miksi kaunis on?
Palttinansa kaunihit,
Hiasensa kookkahat,
Silmät hällä mustaset.[44]

Meidän ei kuitenkaan tarvitse pitää kiinni ainoastaan näistä näpeistä vanhan runouden jäljistä, sillä tuo vieläkin raittiina pulpuava kansankuvituksen lähde synnyttää vanhempien mukaan yhä uusia kukkasia; vanhoina runoina ovat ne kuitenkin suuriarvoiset, sillä ne auttavat meitä käsittämään miten mordvalaiset runoaarteet ovat muinaisuudesta alkunsa saaneet. Jos lähemmältä katselemme niitä kymmentä runoa, mitkä Ahlqvist Mokschalais-Mordwalaisessa kieliopissaan on julkaissut ja mitkä hän, kun lukee pois ensimäiset kolme, itse Mordvalaisten keskuudessa on säilyyn kirjoittanut,[45] niin käypi tästä tutkimuksesta selville, että ne kaikki ovat runo mittaisia ja vieläpä noiden jo ensimerkkinä mainittujen katkelmain tapaisia. Kuudes runo,[46] jonka painatan tähän, on tarkoin puettuna siihen pukuun, jonka Ahlqvist sille on antanut, ja suomennos on tehty tarkoin hänen saksalaisen kään nöksensä mukaan, jotta kukin lukija itse saa päättää, missä määrässä värssyt sopii ruomitallisesti jakaa. Se on koivulaulu:

Kelu, kelu, akša kelu,
Keluvin kosa šačima-vastits,
Keluvin kosa kasima-vastits? —
Ostu virsa, vir kučkasa.
Panda preasa.
Mastirin perf unksinza,
Menilin perf taradinza;
Käd-lapškat lopanänsa,
Lokša-nedškat kutunänza,
Kelu-kuigirin panarinza,
InƷan-kotft prea sotksinza,
Maka-lopat rutsanza.

Kelut ala rodnik-äši,
Äšis velhtaf pilnoi tossa,
Tosnä langa akša skater,
Skatert lanksa jakster bratnä,
Bratnat-esa pitni poila,
Tantsti purä,
Puret-esa sijan karhkä,
Šitna kofnä kopirsinziht,
Melkai täštnä pilisinziht;
Ko šiš šari', pilits šari.

Kiä tosa gulädindai,
Čuvanidindai? —
Murzai-afa gulädindai,
Murzai-afa čuvanidindai,
Murzairäskä son marhtinza;
Sin kadiz skaindi ozindimasnen.
Sin molst kudu, kutsa kulist
Vehksa tsorasna, vehksa ervänäsna
I vehksa uniksna;
Estan sin ušitst skaindi ozindimä.

Koivu, koivu, valkea koivu,
Missä koivun syntymä-paikka,
Missä koivun kasvama-paikka?
Onpa metsäss', kesken metsää,
Kukkalalla.
Maan ympär' (käyvät) juurensa,
Taivahalle oksansakin;
Lehvät suuret kuni kämmen,
Norkot kuni ruoskanvarsi;
Tuohista on paitansa,
Lukkiverkot pätineenä,
Valmulehvä niistimenä.

Koivun alla lähdekaivo,
Kaivon päällä sileet laudat,
Lautoja pitkin valkee liina,
Liinalla puna puinen kannu,
Kannussa kallis juoma,
Hyvä hunaja,
Hunajassa hopea kannu,
Päivä, kuu (ovat kuvatut) sen pohjan päällä.
Pienet tähdet sangassakin;
Minn' kääntyy päivä, sinne sanka.

Kuka tuossa käveleekin,
Pöyhistelee?
Murtsa vanha käveleepi,
Murtsa vanha pönkistääpi,
Murtsan kanssa hänen vaimons';
He hylkäsi jumalan pelkons'.
He menit kotiin, kodiss' kuolit
Yhdeksän poikaans', yhdeksän tyttöns',
Yhdeksän jälkeistä;
Silloin he rupesit Jumalan pelkoon.

* * * * *

Sitä ei käy ensinkään kieltää, että koko tämä runo soipi vielä enemmän suomelle kuin näytteet syrjäniläisistä runoista. Ja niin on toistenkin Moschalais-Mordwalaisten runojen laita. Mitä Ersa-Mordwalaiseen murteesen tulee, niin on Reguly sillä säilyyn kirjoittanut sekä satuja että lauluja. Yhdeksän semmoista runoa on Budenz painattanut ErsaMordwalaiseen satuja runokokoelmaansa (Ersa-Mordwin mesék és dalok).[47] Ylimalkain osoittavat ne samaa luonnetta kuin Mokscharunot: neljälle trokeolle rakennettu runomitta vaihtelee lyhyemmillä ja pitemmällä värssyillä, missä välistä tavuu puuttuu taikka daktylejä astuu esiin. Sekä alkusointoa että parallelismoa on runsaasti olemassa ja täydellisessä muodossa, kuten jo Budenzkin lausuu. Minä painatan myöskin tähän muutamia todisteita:

Mäzdén paro Puzan paksa?
Čirev čamav pandoprav,
Lejev lathov lismaprray;
Sijaks čudi vädneze,
Sirneks lisi lišmaprazo.
Pokš bojar Puzan paksant sajsazo,
Latišovskoi bojaravant marto[48] j.n.e.

Miks' on hyvä Puzan tanner?
Kork' on rinteet, huiput sillä,
Purot, laaksot, myöskin lähteet,
Hopeisena vesi virtaa,
Kultaisina lähteet läikkyy.
Bojari Puzan tanteret valloittaapi,
Aamulahjana Latischovskista.

Toinen runo alkaa:

Tefkaj, tetkaj, tefkaj,
Tefkaj ramak monen poline!
Polas paro ulize,
Polan kiščizi rungozo,
Šta-tolks palust selmenzi[49] j.n.e.

Isä, isä, isä, kultain,
Hanki morsian minulle,
Morsian olkoon hyvä,
Tanssikoon hänen runkons',
Silmät palakoot kuin kynttilät.

Siellä täällä tapaamme me suomalaisessakin runollisuudessa jälkiä samanlaisesta muodon muuttelevaisuudesta. Sen osoittavat esim, seuraavat rivit eräästä sadusta:

Tii tii tiainen,
Vati kuti varpuinen:
Pane oksa olkahasen,
Pää aseta pälkähäsen![50]

Taikka on myös kaksikin daktylia samassa värssyssä:

Tule ihosi imettämähän.[51]

(Suomen Kansan Satuja ja tarinoita. Helsinki 1852, s. 10.)

Tavataanpa sananlaskuissakin yhtä poikkeavia strofia:

Tikka kirjava metsässä,
Ihmisen ikä kirjavampi; —

taikka:

Itkisin, itkisin kullastani,
Vaan en saata nauroltani.

Niinkuin heimolaiskansojen lauluista näkyy, ei saateta suinkaan pitää tätä meterin vapaampaa lajia minäkään uutena; päinvastoin tavataan se naapurikansoilla juuri niiden vanhemmissa lauluissa. Neus huomauttaa sen erittäinkin Vi rolaisten vanhemmista lauluista. Hän arwelee nelijalkaisia trokaialaisia riviä heikkoine loppuineen mitan varsinaiseksi perustukseksi, joka mitta kokonaisuudessaan soveltuu parhaiten elegisiin lauluihin. 'Muissa lauluissa', lisää hän siihen, 'joissa sekä on että täytyy olla vilkkaampaa sanankulkua, käytetään erittäinkin useasti daktyleitä, erinomattain niin, että rivit, niinpian kuin niiden edellä on yksi tahi useampikin daktyli, loppuvat vahvasti. Useimmiten tavataan siis seuraava mitta;

͞ ͝ ǀ ͞ ͝ ǀ ͞ ͝ ǀ ͞ ͝ ǀ ͞ ͝ ͝ ǀ ͞ ͝ ͝ ǀ ͞ ͝ ǀ ͞

Harvemmat ovat sitä vastoin muut poikkeukset, niinkuin

͞ ͞ ͝ ͞ ͞ ͝, ͞ ͝ ͝ ͞ ͝ ͝ ͞ ͝ ͞, ͞ ͝ ͞ ͝ ͞ ͝ ͝ ͞ ͝.'[52]

Esimerkkejä sellaisista värssyistä on Neus'in kokoelmassa useampiakin:

s. 16: Risti tantsi tantsigem,
Söre liva sötkugem!
Tuli ku endiselle
Viekümmene hobose, se on:

Ristitanssi tanssikaamme,
Sora livaks' sotkekaamme!
Tuli kuu ensimmäisenä
Viidellä kymmenellä hevosella.

Oli mulla kolme velimiestä,
Yhden saatoin minä karjamaalle.
Lähtekäämme, lähtekäämme, joutukaamme, joutukaamme!

Itse mä itkin, itse mä nyreksin,
Itse mä kävin kosimateille,
Läksin neidon asiateille.

Sirise, sirise sirppinen,
Kilise, kilise kupera rauta.

Lappalaisen runouden ulkomuoto näyttäikse kaikista näistä otteista ikivanhaksi; perustautuen kielen ylipäänsä trokaiolaiseen rythmiin ja alliterationin sekä parallelismin kautta kohonneena, on se muodostunut vapaasti käytettäväksi meteriksi, joka ei ole vielä kuitenkaan vakaantunut suomalaisen runollisuuden ankarassa järjestelmässä. Me huomaamme, että suomensukuiset kansat jo Europaan tullessaan ilostuttivat elämäänsä lauluilla. Tämän käsityksen toteuttavat nekin runsaat laulut, jotka Reguly Ostjakilaisilla kirjaan pani. Jos emme laulujen aineissa tapaakaan suuremmassa mää rässä yhtäläisyyttä, niin on kai tämä vähemmin kummastuttavaa, kun näet asianomaiset kansat jo noin kaksituhatta vuotta ovat olleet varsin erilaisten ilmanalojen alaisna ja toisistaan kaukana elivät. Eikä kuitenkaan senkaltaista yhtä läisyyttä kokonaan puutu; ovathan Samojedilaistenkin ja Tatarien laulut luonteensa suhteen yhtäläiset kun suomalaiset (Castrén, Reisen V, 112).

Sankarina ensimäisessä opillisessa runossa on "päivän poika", ja tästä suvusta on satuja ylt'ympäri koko Lapin. Jo Tornaeus[53] kertoo eräästä, Peldojärvellä asuvasta, rikkaasta Lappalaisesta nimeltä Peder Päiviä, joka kuoli v. 1670 ja jätti jälkeensä paljon poikia; hän oli koko perheinensä kauvan ja uskollisesti kunnioittanut seita'ansa, suojelusjumalaa. Castrén mainitsee, että Lappalaiset ovat vakuuttaneet Päiviö'in olleen lappalaista syntyperää, vaikka hänen siellä oleskeleva suomalainen oppaansa, joka luki itsensä samaan sukuun, oli olevinaan syntyperää Karjalasta.[54] Friis lausuu, että satu eräästä Bäive, Pave, Päiviö eli Päiviä nimisestä mainiosta suvusta on levinneenä sekä Finnmarkissa (Ruijassa) että Ruotsin ja Suomen Lapissa;[55] Andelin[56] ja muut päinvastoin väittävät sitä suomalaiseksi suvuksi. Toiselta puolen on Karjalaisillakin satuja tämän suvun sotaisista töistä, ja Kalevalassa mainitaan Päivilää ja Päivän poikaa Kalevan kansan vihollisena. Ajateltakoon tuosta historiallisesta perheestä mitä tahansa, se näkyy kuitenkin olevan varmaa, että sekä lappalaisten että suomalaisten siitä kertovilla taruilla on mytillinen pohja.[57] Olen sentähden taipuvainen lykkäämään nämä mytilliset tarinat jotenkin syvälle muinaisuuteen, etenkin kun myös lappalaisissa runoissa näyttäikse monin kerroin samanlaiset juonteet kuin nuo, mitkä löytyvät päiven parne'ssa. Niin ottaa Vellamon neito nuorukaisen olkapäilleen ja saattaa hänet sokean isänsä luo, jolleka nuorukainen heittää harkki-ankkurin käteen. Hän saapi silloin kultaa ja hopeaa niinkuin päivän poikakin.[58] Toisella kertaa muuttuvat jättiläiset, auringon heitä valaistessa, kallioiksi;[59] päivän kuninkaan tytär on menevä naimiseen eräälle nuorukaiselle, hän tulee joutsenen muodossa, ilmassa lentävällä lai valla;[60] myöhemmin, kun nuorukainen tulee tytön luoksi, on tämä eräällä lähteellä pesemässä vaatteita.[61] Koko runon loppupuoli muistuttaa suuresti Kullervorunon (Kalevala 31) alkuvärssyistä, joissa noista kolmesta veljeksestä kerrotaan, miten kotka vei ensimäisen Karjalaan, mutta miten kolmas jäi kotia.

Mutta vielä enemmän huomauttaa Kullervosta Pissa Passaa poika. Myöskin hänen isänsä tuli ennen hänen syntymäänsä tapetuksi, poika kasvaa häntä kostaaksensa, niinkuin Kullervo. Sanat, mitkä hän äitillensä lausuu, tämän ilmoitettua, ett'ei hänellä ole isää:

"Naarasteerellä on koirasteeri, koppelolla metso,
Metsäkanalla ukko-rikko, vaatimell' on härkä,
Naarasotsoll' on uroskarhu, hirvas on hirvilehmällä,
Enkä minäkään ole kivistä, puista syntynyt!"

eivätkö ne ole käyneet samasta miel'alasta kuin mikä Kullervonkin panee lausumaan:

"En tieä tekijätäni,
Enkä tunne tuojoani,
Liekö telkkä tielle tehnyt,
Sorsa suolle suorittanut,
Tavi rannalle takonut,
Koskelo kiven kolohon".[62]

Ja minkä varemmin olen osoittanut löytyvän Kalevipoeg'issakin.[63] Tässäkin on leivällä tärkeä toimi, ja vasta sitten kun hän toisin tavoin on näyttänyt voimaansa, menee nuorukainen sotaan. Että juuri tämä runo on syntyään hyvin kankaisesta ajasta, todistavat myöskin siinä löytyvät vanhat muodot, mitkä runomitan suojassa ovat säilyneet paremmin kun tavallisessa puheessa tavattavat. Värssyssä 152 löytyy sana andegaksi, mikä on vepsäläinen andegeks, suom. anteheksi; mutta useimmin, niinkuin 162 värssyssä, kuuluu sana andagaks; niinpä vielä 162 värssyssä puorebaksi.

Satu päivän tyttärestä, bäivaš oabba (aamunkoi), jota eräs nuorukainen suutelee ja ottaa vaimokseen, vietyänsä ensin hänen toisen sisarensa, iltaruskon, kotiinsa, muistuttaa mieleen virolaista Koit ja Ämarik (koi ja iltarusko) satua, vaikka siinä on sekaisin muitakin satuja; tämä katsantatopa on kuitenkin, niinkuin tiedetään, laajalle levinnyt aijalais tenkin kansojen keskuudessa. Aivan omituinen mielikuvaelma ilmestyy eräässä Utsjoen sadussa. Jättiläinen, joka on lyönyt lappalaisen kuoliaksi, kätkee "henkensä" eli sielunsa mu naan, joka on kanan sisässä, kana tynnyrissä j.n.e. saarella palavassa meressä. Mutta tapetun lappalaisen pojalle onnistuu munan hävittäminen, ja nyt kuolee jättiläinenkin.[64] Moista kertovat Samojeditkin seitsemästä veljeksestä, jotka repivät sydämensä rinnastaan ja ripustivat ne teltan pylväisin. Nämä kun hävitettiin, kuolivat he myöskin itse; toinen kerta on Samojedilaisnaisen sielu kukkarossa, toisten sydä met riippuvat ilmassa.[65] Selvä suomalais-lappalainen kuvaus on nähtävästi tuo sadussa "Päiven neita" tavattava, kun Päivätär neuvoo miestänsä peittämään tarkoin majaansa, jotta taivaan tähdet eivät pääsisi pilkistämään sisään. Kun se kuitenkin tapahtuu, katoaa hän, aivan kuin Tapion tytär suomalaisessa sadussa "Lippo ja Tapio".[66] Viimemainitussa lisätään vielä nimenomaan, että lappalaiskansa on juuri tästä aviosta syntynyt. Muutoin tapaa lappalaisissa saduissa paljon mielikuvaelmia, jotka eivät ainoastaan kohtaa meitä uudestaan suomalaisissa, virolaisissa, mordwalaisissa, vieläpä samojedilaisissakin saduissa, vaan jotka jo, niin sanoakseni, ovat käyneet yhteiseksi inhimilliseksi omaisuudeksi. Nuori Lappalainen näkee kolme kaunista neittä nousevan merestä; he riisuvat vaatteet päällänsä ja käyvät uimaan. Pitäen yhden neiden vaatteet omaksensa, pahoittaa nuorukainen hänet rupeamaan vaimoksensa.[67] Samanlaisia kertovat sekä Suomalaiset[68] että Samojedit.[69] Lappalaiset, suomalaiset, virolaiset, samojedilaiset ja muutkin sadut kertovat, miten tytön jo nuorukaisen siten onnistuu paeta erästä jättiläistä tai nais jättiläistä, että heittivät jälkeensä sieran, piin, kamman ja muita moisia kaluja, niistä syntyi vuoria, metsiä ja meriä, jotka pidättivät vainoojia. Mordvalainen satu kertoo tammesta, joka kasvaa taivaasen saakka;[70] tuo jo mainittu runo antaa koivun levittää juurensa ympäri maan, oksansa ympäri taivaan. Mordvalaisessa sadussa oppii nuori mies, ihan kuin samankaltaisessa suomalaisessakin tarussa, eläinten ja lintujen kieltä y.m. Niistä, jotka ovat tunnetut koko Europasta, Unkarista aina Franskanmaahan ja Norjaan asti, mainitsen minä ainoasti lappalaisen sadun Haččis-ädne, jonka jotenkin yhtäläisenä tapaa suomalaisessakin sadussa (merestänoustja neito). Niinkuin Friis huomauttaa, vastaa Haččis ädne suomalaista Syöjätärtä.

Erittäinkin rakastavat lappalaiset eläintaruja, niinkuin yleensä kaikki suomensukuiset kansat, Popov sanoo, että kaikissa umpisyrjäniläisissa saduissa, aina pohjoisessa Petschoralaisissa, puhutaan ainoastaan eläimistä ja linnuista, ja Ahlqvist julkaisee muutamia mordvalaisia. Mutta erittäinkin tiheään koko suomalaisessa kansanheimossa tavataan loihtusanoja, joidenka kautta suuria töitä tehdään, jotta he sekä skandinavilaisissa että venäläisissä ovat saaneet suuren loitsijamaineen. Lapissa luultiin, että nämä lukemalla, s.o. loitsosanoja lukemalla, voivat parantaa kaikenlaisia tauteja ja myöskin karkoittaa aaveita.[71] Tässä toimessa käytettiin en nen aikaan usein noitarumpua, niinkuin Samojeditkin tämän rummun avulla koittavat saada selville taudin syntyä. Permalaisissa oli neljäsataa vuotta takaperin piispa Stefanilla paljon tekemistä loitsijani kanssa, ja vielä tänäpäivänäkin tavataan semmoisia, jotka ovat tulleet suureen maineesen, erittäinkin Pinegassa Solvytschegodin piiriä ja Udorassa Jarenkin piiriä.[72] Minun tietääkseni on heidän sananlaskujaan ja rukouksiaan kuitenkin kerätty ainoastaan Suomessa ja Wironmaalla; tarkempia vertauksia ei siis käy tekeminen.

Tässä ei sovi käydä lähemmältä käsin suomalaisten kansojen vertailevaan mytologiaan. Koska kuitenkin seuraavissa lappalaisissa runoissa muutamia jumalannimityksiä tavataan, en saata tätä asiaa jättää kokonaan sillensä. Jumalan nimitys, lap. Ibmel, jubmel suom. jumala, on taivaan ja ukkosen jumalana, jo Castrén'in mukaan sama kuin Ceremissien juma ja Samojedein num;[73] sittemmin on juma, jom sanaa Mordwalaisissa ja Votjakeissa,[74] jopa Syrjäneissäkin[75] tavattu jumalaa merkitsevänä. Mutta myöskin muita jumaluuskuvituksia oli tuossa vielä yhtenään olevassa suomensuvussa ainakin osittain muodostunut. Ilmarinen, ilmassa asuva jumala, jolla myöhemmin suomalaisessa kertomarunossa on niin tärkeät tehtävät, ilmestyy Pišša Pašša runossa nimellä Ilmaris eli Ilmaračče, ilman isä. Jos kohta asianomaiset värssyt lauletaankin ainoastaan Pohjois-Lapissa, niin on kuitenkin hänen asemansa lappalaisena jumalana monenkaltaisten muiden todistusten kautta tuettu. Votjakit käyttävät tähän aikaan samaa Inmar (= Ilmar) sanaa jumalan nimityksenä yleensä;[76] varemmin kunnioitettiin häntä taivaan jumalana.[77] Permalaisten jumalallisista olennoista mainitaan Voj-pel, josta muuten ei mitään tiedetä, vaan joka käännetään: pohjoinen korva (korva on syrjäninkielellä pelj, lapinkiel. pelje).[78] Minun mielestäni on se samaa kuin lappalainen pele, puoli, joten saamme sanan, joka täydelleen soveltuu lappalaiseen sanaan iija pele, maailman pohjoinen, öinen puoli, ja siten varmaankin saat taa merkitä tämän maanosan hallitsijaa, joksika Pišša'a tämän runon ensimäisissä riveissä mainitaan. Ersa-Mordwalaisissa on paz eli čampaz ylijumalana, joka on luonut maailman ja muiden jumalain äidin; Mokschalaiset väittävät, että hän niinikään on keksinyt laivat, melat ja purjeet.[79] Jos nyt tässä nimessä ei tahdokaan nähdä mitään yhtäläisyyttä suomalaisen sampo sanan kanssa, jota vanhempien lähteiden mukaan nimitetään myöskin sampas, niin pysyy se kuitenkin järkähtämättömänä totuutena, että Mordwalaiset jumalan nimityksenä käyttävät sanaa, nim. paz, jota sekä suomalaiset että lappalaiset käyttävät merkityksenä pyhälle, eräkkäälle. Högström'n mukaan nimitetään sekä puisia jumalankuvia että myöskin kivisiä seita-kuvia passe, basse, bisse.[80] Se on suomalainen sana pyhä, jota käytetään, näet, kunnianimenä kaikille palveltaville esineille, lähteille, järville, lehdoille, jopa itse jumalallekin. Mahdollista kyllä, että itse pišša ja pašša sanatkaan eivät ole muuta kuin toinen muoto tuota sanaa.

Jos lasketaan kaikki yllä mainitut seikat yhteen, niin ei saattane kukaan epäillä, että suomalaisilla kansoilla, ennenkun ne erilleen haaraantuivat, oli yhteisiä mytillisia kuvituksia, satuja ja runoja. Tuon muinaisuudesta perityn tavaran on kukin heimo omaan tapaansa ylevämmäksi muodostanut. Mutta kun nuorison tunteet ja aatokset vielä kypsyneemmälläkin ijällä ovat varsinaisena osana kunkin eri yksilön hengen sisällössä, niin on kai vielä kauvan suomalaisten kansojen keskuudesta kerättävä heidän henkensä tuotteita, ennenkun saatetaan kyhätä täydellisempää kuvaa heidän alkuperäisestä sivistyskannastansa. Seuraavaiset runot antavat arvokasta lisä-apua lappalaisten luovan mielikuvituksen tun temiseen.

Lauluissa käytetty transkriptionisystemi on seuraava. Vokaaleita varten, paitsi a, o, e, i, ö, ü: ä leveä, suomalaisille kielille omituinen e-ääni, a:n pehmeä, vastainen muoto; Friis merkitsee sen æ:llä; a a:n ja ö:n välinen ääni, jonka Friis merkitsee kieliopissaan ä:llä, mutta jota hän kirjoituksessaan ei käytä; õ tunnettu, o:n ja öin välinen virolainen ääni; u on tavallinen suomalainen u, joka jotenkin vastaa saksalaiseen u-ääneen ja ruotsalaiseen o:hon sanassa bonde; u sama kuin ruotsalainen u sanassa huru; ï sama kuin epäselvä venäläinen ы. Konsonanteista on huomattava: χ= venäl. x, arapialainen خ syvä kurkkuääni; g taikka γ = غ sitä vastaava pehmeä ääni, niinkuin saksalaisissa sanoissa nagen, sagen; ṅ -kurkkunasaali; č = puolalainen č, venäl. Ч, saksal. tsch, ǰ taikka ǯ = dsch, engl. j; c = ts; Ʒ = dz; š = engl. sh, venäl. ш; ž = franskal. _j_eune, venäl. ж; z = franskal. z, venäl. ϶; t = kova engl. th, nykyiskreikkalainen ϑ = nykyiskr. δ, pehmeä engl. th sanassa the. Monessa konsonantissa on käytetty muutoin ' pehmennysmerkkinä. Sitä vastoin merkitsee ' huokeaa hengähdystä ja vastaa toisissa Lapin murteissa monikon k, h-ääneen.