POKU.
(Arvi Jännes.)
Poku, kaun'is sie, orih oigie,
oman tuatton'i ylbevys, muistanhan tuan,
parahimbien juoksijoin poigie,
paras poigagi juoksija Suomenmuan!
Hyväs tuatos, kandajas suannuh,
hyväs hoijos da ruokkozes kazvannuh,
izäukko se ennen ei muannuh,
kun'i ei hebo kagroi se rauskuttanuh!
Da se maksoigi hoidajan huolet,
puhassiäri kui lähti se poimettamah,
jäi jälgeh juoksijois puolet,
orihkunduo kui käi ukot koittelemah.
Kui kanttoras istui se tuatto,
oli kattšonuh kirjoih jo kyllikseh,
pihal sai, hevon tal'l'is jo suatto
da val'l'asti korjah kaidaizeh.
Toki enzin häi mägivyödä,
käzin koitteli muidagi val'l'ahie,
jo lennätti leuhakan myödä
mägilöi, kylän kylgilöi pal'l'ahie.
Da Imbalahten randah,
oman jiän kevätkylmäzil kieräizil
karahutti, da korjan kandah
lumet löi muga paukkujil pahkurazil.
Da poigazeks muuttui jo tuatto,
nägöpäil muga ruskiet laippazet sai,
da mieleh on miehel se suatto,
pahatmieletki sinne jo lendeli kai.
Vain kiännyhäin korjas, jo toizie
hebon'iekkoi jo jiäl hyväl lennättää,
ubehie kyläs on monenmoizie,
n'iil nuaburit kilbah jo ennättää.
Vain tyhjiä, tyhjiä on koitos,
hebo kaun'is vain kattšoo da hirnahtaa,
ligimaingi ei piästä, da loitos
kai jiähäh, kui juoksuh se kirmahtaa.
Näin juoksi se tua, orih oigie,
hebo kirmie da kuulokas Karjalanmuan,
hebon'iekoiks sen kazvatti poigie,
monen voittajaks kilvan talvizen suan.
Da vierahil mailgi se kerran,
N'evan jäilgi se ukkozen leuhkajan vei,
da eis monen Moskovan herran
hebokunduo se vanhua polgenuh ei.
Vain siit joba hervahti hoiva,
ukon iän'i ei kuulu, se käske jo ei;
Poku kaun'is, se Karjalan oiva,
alapäin ukon armahan haudah jo vei.
Da mondaba muudagi meildä
sidä silloin jo haudazeh kylmäh sai,
ilo, tervehys muamozent'eildä,
omat lapsajan ailahat kuldazet kai.