KARJALA.
(Arvi Jännes.)
Kus uallot Luadogan vuorih lyöv,
kus Imatran veit rajut raugei,
kus Pieline vuaroin juurie syöv,
siit muas miun silmän'i augei,
siel kižain lapsenna järven rannoil,
siel muatah tuatton'i kuuzikon kannoil,
siel, sielbä rindanh syttyjä, ah,
sai lembehki leimahtamah!
Siel rahvas se sitkie, ah, sitkie on,
kuin vuahterin ladva nuori,
se kylläl vet suanuh jo itkie on,
vain vahva vet on kuin vuori,
se orjanna olluh on ounahan herran,
se vaivua nähnyt on toizen verran
kuin vel'l'et muut, — mut murdumatoin
viel leikkižä on, surutoin!
Se soittaa viel yhä kanneldah,
midä lapsenna ainos kuulin,
da tuattoloin vanhoin laulelujah
viel viälläldelöö homeh-huulin;
da ukkozet astutah kalmiston yölöis,
da kerrotah mennehien kanzoin työlöis,
da n'euvotah polvie nouzijua —
opi, kuundele, Karjalan mua! —
Da sielbä mie moistagi silmih sain,
kuin tuskis on rajan rahvas,
kuin kattšoo se vel'l'eh kui vierahah vain,
käzi end'izen keijozen kahvas,
kuin al se kauhakan vel'l'esvainon
viel ielleh ois vallas sen vaigien painon,
viel ielleh se itkis da kirskuo vois —
mis loppu on itkulois?
Vain oigevuttas da oppilois
kui armahindas sie hoijat,
ei hädiä mennehis muist'ilois,
ei voittua voi sinuo noijät!
Sie keväil kukkija vanha tuomi,
sie uuvestah yläh nouzija Suomi,
sie talvet kestäjä vanha kuuz,
sie Karjala vanha da uuz!