KAIBAVO.
(Kallio: Oma maa.)
Ah, ozakas, ylen onnekas häi, ken tuattoloin mualdah nuorenna joudunnuh ei, kui oza miun oma vei! Ei hänen kui minun nyt pidäs taivasta vastah n'urguo. Vain minä täyveldäh täytyn jo hengähtämäh. Ainos, kui muistan sen yön, kuna rakkahil randazil lähtin, kyyn'elet silmäizih kerdyy jo kuivaizih. Ei minun mieles, ei igäpäiväh ne muat, elot mennä, mis minä liigaizet kuulin ne lauluizet. Sielbö ne, siel oli miehet da sielbö ne vast' oli laulut, poigazet karhuizie kuadeli murmettajie. Kylmäzet talvizet siät, Lapin valgeida taivahat täyvet, kaunehet, kiirakkazet kuin zor'at kuldaizet. Voi työ pohjozet yöt, läbi yön kuin päiväne paistaa, kattšeloo kuldaizih järvyzih kiltšhettäjih. Teijän kui keskeh da luo Oza armas se viel minun suattas, tundizin salmen da muun, taivahan tähten da kuun! Sielbö miun kaibavo on, siel kai minun mennehet mielyöt, sinne miun t'ietton'i häi, kai omat ystävät jäi. Äijäl kiitelgäh elospaikkazie muut hyvin toizie, kaunehis kaunehin tua miul oma synnyndämua!