SODAMIEHEN POIGA.
(J. L. Runeberg: Sotilaspoika.)
Ah, tuatto miun, häin sodamies da nuori, kaun'is häi,
viijentoista vanhanna käi sodah, sinne jäi.
mainehes da maineheh,
ilol itkuh, tuskaizeh
tuleh, vereh viimizeh
ainos, armas, käi!
Laps olin, kui häi lähti pois, kui loppui rauha muan,
vain astundan sen armahan mie ainos muistan tuan,
da hatun, sullat viuhkajat
da rožat tuulen puahtamat
da kulmakarvat korhakat —
ne ainos mieleh suan!
Da terväh, kui vain marššimah se sodajoukko sai,
jo kuulin, kuin oi' urhie häi, sai kun'n'ivoizet kai.
Jo briäškän sai, ah, armas häi,
toizengi terväh jälgehpäi.
Da minun mieles duumat käi:
»Vot häi, ken sinne sai!»
Da talvi lähti, suli jiät, sai kevätpäivät nua,
jo kuulin: kun'n'ivoizih noih miun kuadui tuatto tua!
Da mih mie painuin duumaizih,
mih hyvih mielih, tuskaizih!
Vain muamo sordui itkuizih,
da hänen peri mua! — —
Mie keyhä olen, tyhjä nyt, miul kod'ie, konduo ei,
koin, konnun, kaiken kavotin, kui tuatoin Tuon'i vei.
Vain itkemähkö ruvennen?
Mie suurembakse kazvanen!
Da poiga moizen tuattozen
se hukkah jouvu ei!
Kui viizitoista vuotta vain mie kerran täydeh suan,
käyn samah sodah, kuolemah eis tämän keyhän muan!
Da mis tua voina vaigein lie,
sih käy en mielin haigein mie;
mih kohtah ennen tuatto sie,
sih miegi, poiga, suan!