KYSYMYS
Fredrik Cygnaeus
Sen kansan, joka ymmärtänyt oisi mun tunteheni, osan omastaan, sen kansan, joka kunnioittaa voisi ei lainaa muukalaisen milloinkaan, sen kansan, jonka laulajalle suotu ois runon lento ylväs, vapahin, sen kansan, jonka sydämehen luotu on kautta aikain aarre rikkahin, —
sen kansan sydämestä eroittaa mun se kieli, jolla laulan, kaiullaan ja ykskään kuiskauksistani saa mun ei synnyinmaani syömeen oikeaan. Ah! niinkuin huulet sen ken näkee unta vain liikkuu, sanoja ei kuule ken, niin on mun tunteheni valtakunta, mun, muukalaisen maalla isien.
Täst' eikö nousemusta horroksesta? Tää eikö lumo lakkaa konsanaan? Jo eikö koita päivä, katvehesta kun lauluni saa poveen synnyinmaan, kun tuntehesi tulkituksi näät sä, mun oma kansani, sa kallehin? Vai viimeisnäkö tiedottomaks jäät sä, siit' että itseäs ma tulkitsin?
Se hetki vihdoin koittava on milloin, kun, lauluni, sa yöstä ylenet? Ois sulla, vaikeneva kansa, silloin, mi vaietessas tuskin kuuntelet, ois kerran korvaa kuulla laulajoita, he kuinka eri äänin laulaakin. Sa ymmärtäisit, kuunnellessa noita, myös mitä sielustas ma tulkitsin.