G. BRANDES
Vaeltava ritari.
Niin kauan kuin vääryyttä puolustetaan, kuin en kohdannut voittajaani, kuin kunnian laakerin kaunistetaan päät konnien kautta ulkomaan ja kautta myös Tanskanmaani;
niin kauan on sieluni myrskyinen ja kulkeva ritari kulkee. Voi, ijäisyyden ma tarvitsen, kuin muutkin hauta mun sulkee.
Huhtik. 1859.
Proteus.
Proteus ei ole kuiva eikä kylmä,
on luontonsa lämmin kuin auringonsilmä.
Hän voi ihailla miestä: on ihailu rikkaus;
hän jumaloi naista: on jumala rakkaus.
Jos miehell' on raja ja naisella pisama,
hänen silti ei sammu ihailun vasama.
Mut jos joku luuli, ett' on vanki hän konsaan,
hän huomasi, Proteus ei antaudu ansaan.
Hän ei voi ystävä joka-miehen olla,
on itsensä kaikkien muotojen alla.
Hän erikoista etsii, ei erikoinen itse,
hän rakastaa suurta, siihen pyrkivi katse.
Maistre vanhoillinenkaan häntä ei peljätä;
Lassallea kiittää hän voi, opin hyljätä.
Hän vapautta lempii, mut ilman lippua;
hän murehtia voi myös tyrannin loppua.
Tuhat tehdä hän voi joka hetkestä huomiota;
mut hällä on naamio, on sata naamiota.
Hänen tarvis ei olla valenimien takainen:
hän omassa nimessään on valepukuinen.
Monet kutsuvat häntä kiihoittajaksi.
Sana tosi jos oisikin, ois se vaan yksi!
Se tyhjentävämpi ei selitys oisi
kuin jos hän uneksijan mainesanan saisi.
Hän ei ole muka historioitsija,
vaikka on menneiden kansojen kaitsija;
hän vaikka on entisten aikojen tuntija
kuin koskaan tieteellispatentin kantaja;
hän vaikka on suurten henkien tutkija
kuin koskaan pölyisten paperien matkija.
Ne syöksevät hänen yli sappea, myrkkyä,
ne tahtovat kuitenkin lähellä kärkkyä.
Väitetään, on hällä salatarkoitus joku,
vaikka on hän tuhma ja naivi hällä maku.
Ei oppinut, ei runoniekka muussa
kuin arvosteluissaan. Mi hirviö maassa!
Vihollinen kirkon ja yhteiskunnan,
radikaali — ja ystävä ylimyskannan.
Aina paikallaan päin rahvasta raakaa.
Mi otsake olla vois hänelle liikaa?
Mut jos joku tahtoo sen käärmeen kettää,
hän käärme-nopeasti nahkansa jättää,
on kaukana, kun väki kirkuva uhkaa
ja pistää ja tuikkii tyhjää nahkaa.
*
Toki vanhoissa taruiss' on Proteus kuvattu,
hän siis on jo tuhatvuosia tavattu.
Hän ammatiltansa on todenpuhuja,
mut tarpeen tullen hän voi paljon pahoja.
Ne häntä vangita kokeen tekivät,
niin eessänsä partaisen leijonan näkivät;
kun leijonata ajettiin, se oli salamanteri,
ja sitten piikkisika ja sitten pantteri.
Taas häikäisi hän kuin liekki ja tuli,
mut myös tulimuodossa sama hän oli.
Vesilähteeksi vaihtui ja kukkivaksi puuksi;
sama aina, jos näit sinä muotojen taaksi.
Sido häntä ei yksityinen hahmo, ei muoto,
kun kaikkeus hän on, hälle mikään ei outo.
Hautakammio.
(Koottujen teosten valmistuessa).
Mausoleum on valmis,
joka paasi pantu,
hakattu, tilkitty
huolellisesti.
Se on suuri, se on laaja; oven eessä
kaks sfinksiä vahtina seisoo.
Jos ovat sen suhteet
selvät ja hyvät,
jos viiva viivaan sattuu —
ei säästetty työtä.
Kaikk' on harkittu, punnittu parhain,
kukin kohta laatunsa jälkeen.
Öin aavisteltu,
suunniteltu päivin,
hiljaisuudessa
vitkaan viimeistelty
on työni. Se suorana nousee
kuin itse pyhän omantunnon aate.
Ja rakkaudella
joka koriste tehtiin,
lie hakattu kiveen
tai poltettu saveen,
se on sydämenlämmöllä luotu,
koko sieluni siihen ma panin.
En usko, että työ,
minun elontyöni, pysyy.
Se on merkitty, tiedän,
se katoo, kaatuu.
Töiden kuolemattomien tekoon
en ollut minä mies kykenevä.
On maine kuin meri:
se nousee ja vaipuu;
mun työni murenee,
sen kuolema vihkii,
mut paasista rakennuspaikan
sadat majat ynnä kodit kohoavat.
Mua siit' älä etsi,
min muovasin muotoon!
Mun parhaani lensi
kuin myrsky ja tuli,
löi säenten sähköisten parvet
vailla määrää mun työpajastani.
Kuin välkkyvä juova
alla avaran taivaan,
vangitsematon
kuin meren vaahti
oli olemukseni. Vain leimaus,
valokaari se kaikkiaan oli.
Ja kuului kuin humu,
kuin herätys-huuto,
sen tuhannet tunsi,
se viittasi toivoon.
Se oli ääni, mi korvesta kutsui,
se vapaudenkasteella kastoi.
Ja sotaan se soitti
ja vapauden aamuun,
se lempivät vihki,
se laulajat sytti.
Soi pohjolassa kannel tai kalpa,
on kaikessa väre sitä ääntä.
Ei hauta, jonka tein,
ei siemen, jonka kylvin,
päämäärääni näytä,
elontyöni päätös ole.
Se on versova, kasvava kauan,
siksi kuin sydän-aatteeni täyttyy.
Kun nälkää ei enää
näe työn lapset,
kun vaiva palkitaan
ja vaimo saa leipää,
oi, silloin on hiessä, joka virtas
eestä voiton, pisar minun otsaltani.
Kun valtiokirkko
kerran maahan kaatuu,
Jerikon torvien soidessa,
maan järistessä,
oi, silloin on pasuunain parvessa
pieni torvi, jota minä kerran soitin.
Kun idästä kaikuu:
Terve, vapaus, terve!
Kun herää hurja voima,
kun Venäjä leimuaa,
oi, silloin on roviossa varmaan
säen pieni minun tulipalostani.
Kun seppele päässä
kerran Puola seisoo,
vapaana, vankkana,
ehjänä jälleen,
oi, silloin on hurmeessa, joka
sen hinta oli, osa hurmettani.
Älä usko, että säikyn,
siis vaikka tiedän,
ma vaipuvan unhoon,
mitä tein, kuka olin.
Ajan vastaisen parhaissa elää
on myös laji kuolemattomuutta.