MUSSET
Laulu.
Kun keimaileva Toivo ohi kulkien käännähtää ja kyynärpäällään tyrkkää, käy eespäin ja hymyää;
mies mieltänsä silloin seuraa.
Kevyt tuulessa pääskyn tie,
mut painavampi on pääsky
kuin mies, jota vietti vie.
Ah, tenhotar haihtuva, tietäs omin käynetkö askelin? Miks vanha Kohtalo saanut niin nuoren on lemmikin?
Hyvästi.
Hyvästi! En elämässäni, luulen,
sua kohtaa. Jumalan kulkevan kuulen,
hän pois sinut kutsuu, hän unhotti minut;
sua lemmin ma enin, kun kadotan sinut.
Ei itkuja turhia: taakkani kannan.
Ma vastaisuudelle arvon annan.
Jo tulkohon huntu, mi huolii sun lymyyn!
Kun lähdet sa pois, vedän huuleni hymyyn.
Niin toivoa täynnä sa matkalle halaat,
niin ylpeyttä täynnä sa matkalta palaat,
mut jälkeesi jää moni suruun ja huoleen,
et enää sa heidän katsone puoleen.
Hyvästi! Käyt unen kaunihin iloon
ja vaarallisen huvin hulluhun kiloon.
Sun tiellesi tähti on noussut, se vielä
on kauan sun tuikkiva elosi tiellä.
Mut kenties kerran sa huomaat hinnan,
mitä maksaa ymmärrys rakkahan rinnan,
mikä aarre on löytää ystävä ylin,
mikä kärsimys kadottaa kallehin syli.
Minon.
Jos sanoisin sentään, että ma rakastan sua, mitä vastaisit, sinisilmä, ruskeatukka? Sa tiedät, rakkaus kiusaa rangaistua, jos tuskani tuntisit, sinä säälisit mua; tai kenties rankaiseis mua ruskea kukka.
Jos sanoisin sentään, että kuuta jo kuusi
ma vaieten vaivaa toivojen hullujen siedän!
Ninon, olet viisas, ja huoleton, punainen suusi
on ennalta vastannut moneen jo arvailuusi;
kenties sinä virkkaisit vain tään: "Minä tiedän."
Jos sanoisin, ett' olen suloisen hulluuden vanki,
olen orjasi iki ja varjona seuraan ma sua!
Pien' epäilyn piirre ja murheen murtelevanki,
sa tiedät, Ninon, voi soristaa soreanki;
kenties sinä vastaisit, ett'et usko mua.
Jos sanoisin, että mun sieluni pohjahan puuttuu
sana pienin, jonka me joskus vaihdamme illoin!
Sa tiedät, Ninon, sinisilmää kaksi jos suuttuu;
lyö taivahat tulta ja maailma mustaksi muuttuu,
kenties sinä kieltäisit minun käyntini silloin.
Jos sanoisin, että yöni ma huokaan hukkaan,
että itken päivät ja rukoilen runoja sulle;
Ninon, kun naurat ja luomesi luot runo-rukkaan,
vois eksyä perho sun punaisten huultesi kukkaan;
jos sanoisin sen, sinä kenties nauraisit mulle.
Siis en sano mitään. — Luoksesi saavun, ma luulen, kuin ennen ja istun lamppusi luo pakinoiden; ma hengitän henkäystäs, minä äänesi kuulen, voit epäillä, arvata, sipristää simahuulen, nää silmäs ei syytä, mi kaihtaa vois sulot noiden.
Ma salaa poimin kukkia kummia illoin, sun takanas kuuntelen, kun säveliin sinä aukeet; yli soittimen kulkevan nään kätes valkean silloin, ja valssihin riemuavaan kun yhdymme milloin, ma tunnen, kuin käsivarsiini ruokona raukeet.
Ja öisin, maailma kun välillämme laaja, kun kotiini käyn sekä suljen huoneeni oven, mun ympäri yössä muistojen tarha on taaja, ja vain jumalalle, kuin ahnas aartehen saaja, tuon julki ma sua täpötäydet lippahat poven.
Ma lemmin, sa et sitä tiedä, ma en sitä sano,
ma lemmin, ja kyllin en voi jumaloita ma kiittää.
Rakas mulle on rakkautein, pyhä lempeni jano;
olen vannonut, rakkaudelta en toivoa ano,
vain onnea, saan sitä myös: — sinut nään ja se riittää.
Ylin ollut ei mulle, ah, auvo se ansaittua: sun syliisi kuolla ja elää sun jalkojes eessä. Tuon tuskakin todistaa, joka vaivaa mua… jos sanoisin sentään, että ma rakastan sua! Mitä virkkaisit, sinikukka synkässä veessä?
Suru.
Mun eloni mennyt on hukkaan, ilo poissa ja ylpeys ja voima, ainut ystävä epäily, soima, kun neroni päässyt ei kukkaan.
Kun Totuuden tuntemaan tulin, sitä ystäväks ensin ma luulin, mut Totuuden kun sanat kuulin, sen ohi jo kernaasti kulin.
Se sentään on ihana iki!
Ja ken sitä käynyt ei liki
maan päällä, ei ymmärrä mitään.
Hyvä kaikki pois häviää nyt.
Herra puhuu, vastata pitää;
vain itkuni mulle on jäänyt.