HEINE
Pohjanmeri.
1.
Kruunaus.
Te laulut! Hyvät lauluni! Nyt nouskaa! Asestaikaa! Torvia soittakaa, kilvelle nostakaa tää nuori tyttö, sydämeni valtiatar, mun kuningattareni.
Terve! Nuori valtiatar! Otan auringolta tuon punakirkkahan kullan, teen otsalehden, painan sen päähäsi pyhään. Sinisilkistä liehuvan taivahan teltan, missä timantit yön säkenöivät, palan kalliin leikkaan, kruunausviittana käärin sen ympäri ylpeän olkapääsi. Sua palvelemaan panen sonetit kankea-pukuiset, kolmisoinnut korskat ja kohteliaat säe-kahdeksikot. Hovijuoksijas olkoot mieleni juohteet, hovinarrisi mieleni väikkyvät kuvat, ja airut, min kilvessä naurava kyynel, olkoon lauluni leikki. Mutta ma itse, valtiatar, eessäsi maahan vaivun ja kunnioittaen ojennan sulle samettipatjalla punaisella sen järki-vähän, min säälistä minulle jätti vielä sun valtasi edeltäjätär.
2.
Iltahämärä.
Yksin, ankeissa aatoksissa, meren rannalla valjulla istuin. Päivä painui, vesille hehkuvat juovat heitti, ja valkeat, laajat laineet, joita vuoksi ajoi, pauhaten, vaahdoten luo, liki vieri. Oli kohina outo, oli kuiskutus kumma, oli nauru ja mumina, huokaus ja humina, sen keskellä kehtolaulun viehkeä virsi; oli kuin oisin kuunnellut menneitä taruja, vanhoja, armaita, poikana kerran joita ma naapurinlapsilta opin, kun kesä-illoin kodin porraspaasilla vaivuimme vienohon kertoiluun, sydän sykkien pieni, silmä kärkkyen viisas; sill' aikaa kuin tytöt suuret ruusuisin poskin ikkunassa istuivat, kuuta paistattivat takaa tuoksuvan kukkaruukun.
3.
Auringonlasku.
Hehkuvan punainen päivä astuu
alas laajalle läikkyvään,
hopeanharmaasen valtamereen;
ruusureunaiset ilmakuvat
kulkevat jälessä; vastapäätä
syyshämäräisistä pilvihunnuista
niinkuin kalman-kalpeat kasvot
nousee kuu,
ja sen jälessä, kuin valokipunat, kirpoo
tähdet usma-aavat.
Kerran kannella taivaan loistivat vihkiparina Kuu, jumalatar, ja Aurinko, jumala, ja heidän ympäri tähdet kuin pienet, syyttömät lapset kiersi.
Mut pahat kielet purskuttivat eripuraisuutta ja vihassa erosi korkea, loistava aviopari.
Nyt päivin, yksinäisessä loistossansa, auringon-jumala taivasta astuu, palveltu, laulettu paljon vuoks ihanuutensa maassa ihmisten ylpeiden, onnen-koventamien. Mutta öisin taivasta kulkee Kuutar, äiti raukka, orpojen tähtilastensa kera ja paistaa murheessa hiljaisessa, ja lempivät neidot ja laulajat vienot vihkivät hälle laulunsa, kyyneleensä.
Kuutar kulta, jolla on naisen mieli, lempivi yhäti kaunista puolisoansa. Kun ilta joutuu, se valjuna, vavisten kuuntelee utupilven takaa ja katsoo kaihoten eroavaista ja tahtoisi tuskassa huutaa: "Tule! Tule! Lapseni sua ikävöivät —" Mutta uhmainen auringon-jumala puolison nähden syttyy punaan, purppurahan vihan ja tuskan, rientää leppymättömänä laine-kylmään leskivuoteesensa.
*
Pahat kähyjen kielet saattoivat tuskaa ja turmiota iki-jumalten itsensä yli. ja jumala-raukat kannella taivaan kulkevat tietään ääretöntä, lohdutonta, kärsimys-täyttä, eivät kuolla voi, kera kuljettavat kurjuuttaan säde-kimmeltävää. Mut ihminen, minä, maan taimi, jolla on kuoleman onni, en valita enää.
4.
Yö rannikolla.
Tähdetön, kylmä on yö, meri haukottelee; ja vatsallaan meren päällä lepää muodoton, muikea pohjatuuli, ja hiljaa, ähkyvän matalin äänin kuin ukon-käriläs, jonka on hyvä mieli, hän loruilee, veen väelle hassutuksia haastaa, jättiläistaruja, hirtehisleikkiä, Turjan harmaita tutkelmoita, taas, kauas-kaikuen, nauraa ja ulvoo Eddan tuotteita, loihtulauluja, niin jylhän-jyrkkiä, taian-vankkoja, että veen valkeat lapset hyppivät, heiluvat, riemuitsevat ylimielen-hurmassa.
Mut hiekalla, kuohujen kastelemalla, rantaa laakaa pitkin vieras kulkee, min sydän on hurjempi kuin meri, tuuli. Kussa hän astuu, kipunat kirpoo ja raakut rauskaa; hän tiukasti kiintää viittansa harmaan ja halkoo nopsahan tuulista yötä, varmana oppaanaan valo pieni, mi kutsuen, lempeenä loistaa yksinäisestä kalastajamökistä.
Isä ja veikko merellä ovat; ypö-yöllisen yksin jäi majaan kalastajatyttö. Takan luona hän istuu, kuuntelee vesikattilan virttä ja tuleen räiskyvään risun heittää ja lieteen puhuu; punalieskavat liekit luovat tenhoisan, kauniin kajon yli kukkivan posken, yli hennon, valkean olkapään, mi orpona esiin pistää paidasta harmaasta, karkeasta; yli myös käden pienen, toimeliaan, alushametta kiinnittäväisen ympäri hienon lanteen.
Mutta äkkiä aukee ovi, käy sisään yöllinen vieras; lemmen-varmana silmänsä lepää tytössä hoikassa, valkeassa, mi väristen seisoo niinkuin säikkynyt lilja. Ja vieras viittansa maahan heittää ja nauraa ja puhuu:
"Näetkö, lapsi, ma sanani pidän, ma tulen, mun kanssani tulee aika vanha, jolloin jumalat astuivat ihmisten tytärten luokse ja kaulaten ihmisten tyttäriä kera heidän siittivät ruhtinas-sukuja, valtikka-heimoja, urhoja, ihmeitä maan. Toki älä nyt kauemmin ällistele jumaluuttani, laps, sua pyydän vaan, tee-rommia keitä, on ulkona kylmä ja voi yön ilma myös meit' ikivaltoja pahoin pidellä: helposti saamme me nuhan jumalaisen, kuolemattoman yskän."
5.
Tunnustus.
Hämäräinen lankes ehtoo, hurjemmin kohisi meri, ma istuin rannalla, katsoin kisaa aaltojen valkeain. Mun rintani paisui niinkuin vuoksi ja kuin koti-ikävä mieleni täytti, sua kaipasin, kuva armas, mi ympärilläni liikut, mua kaikkialla mi huudat, kaikkialla, kaikkialla, pauhussa tuulen, kuohussa aallon ja huokauksiss' oman rinnan.
Ma kaislalla hennolla kirjoitin santaan: "Agnes, ma rakastan sua!" Mut vyöryivät pahat aallot yli tunnustukseni vienon ja pyyhkivät pois sen.
Kaisla, sa hauras, hiekka, sa häilyvä, vierivä aalto, nyt enää usko en teitä, jo taivas tummuu, jo järkeni sammuu ja kourin vankoin korvesta Turjan ma hongan tempaan ja kastan sen tulikitaan Etnan ja leimuavalla näin jättien kynällä kirjoitan kannelle taivaan synkän: "Agnes, ma rakastan sua!"
Joka yö on loistava siellä ikiliekissä lempeni kirjoitus ja kaikki kasvavat polvet noita lukevat riemuiten taivahan sanoja: "Agnes, ma rakastan sua!"
6.
Yö kajutassa.
Merellä päärlyt ovat ja taivahalla tähdet, mutta sydän, oi sydän, on sulla lempes.
Ovat suuret meri ja taivas,
mut suurempi sydämeni,
ja kauniimmin kuin päärlyt
ja tähdet lempeni loistaa.
Sa pieni, nuori tyttö, tule suureen sydämeeni; sydän, meri ja taivas hukkuu vain pelkästä rakkaudesta.
* * *
Siniselle taivahalle, missä kauniit tähdet kiiluu, tahtoisin ma huulet hurjat painaa, itkeä myrskyisästi.
Tähdet nuo ovat kullan silmät,
tuhatkerroin kimmeltävät,
tervehtävät herttaisesti
siniseltä taivahalta.
Kohden sinitaivaan kantta,
kullan silmiä vilkkuvia,
kädet kohotan ma hartaat
ja ma pyydän ja ma palvon:
"Silmät vienot, armon valot, suokaa mulle sielun autuus, sallikaa mun kuolla, saada teidät koko taivaan kanssa!"
* * *
Säkenöivät taivas-silmät kirpoo kultakipunoita halki yön, ja sydämeni laajentuu niin lemmen-laajaks.
Oi, te taivas-silmät siellä! Itkekää mun sydämeeni, että tähtikyynel-tulva täyttäis koko sydämeni.
* * *
Tuutimana aallon syvän sekä unelmitten omain lepään hiljaa kajutassa pimeällä vuotehella.
Läpi luukku-aukon näen
korkealta tähdet heljät,
silmät lemmityt ja armaat
armaan liioin-lempimäni.
Silmät lemmityt ja armaat
valvovat mun pääni päällä,
ja ne viittoo ja ne vilkkuu
siniseltä taivahalta.
Siniselle taivahalle katson kauan autuaana, kunnes valkopilven huntu peittää multa silmät armaat.
* * *
Laivan seinään lautaisehen, missä pääni unelmoiva lepää, lyövät aallot, hurjat aallot; ne humisevat mun korvaani salaa: "Hullu mies! Lyhyt on käsivartesi, taivas on laaja, ovat tähdet korkeat naulatut kiinni kultaisin nauloin; on huokaus turha, on kaipaus tyhjä, paras oisi, jos nukkuisit."
* * *
Näin unta ahomaasta autiosta, min kattoi lumi laaka, hiljainen, ja alla hangen hiljaa, haudattuna ma nukuin tuonen kylmän, kolkon unta.
Mut alas puoleen hanki-haudan katsoi laelta taivaan tumman tähtisilmät, nuo silmät armaat, nyt niin voiton-varmat ja tyynen-kirkkaat, mutta lemmen-hellät.
7.
Merikummitus.
Laivan laitaa vasten lepäsin, katselin kauan veteen peilikirkkaasen unelmoivin silmin. Yhä syvemmä katsoin ja katsoin, siks kunnes pohjasta meren näin ensin kuin hämypilven; se muodostui, värit sai, jo nousivat tornit ja kirkonkaaret ja vihdoin päivässä päilyvä kaupunki muinais-alankomainen ja ihmis-vilkas. Miehet mietteiset, musta-viitat, pitsikauluksin, kunniaketjuin, pitkin miekoin ja pitkin naamoin astuvat poikki kirjavan torin päin raatihuonetta porras-ylhää, jota kiviset keisarikuvat vahtivat valtikoin sekä miekoin.
Mut eessä pitkien huonerivein,
miss' akkunat ovat kuvastin-kirkkaat,
pyramiideiksi leikatut lehmuspuut,
käy sulkku-suhisevat immet
hoikka-varret, kukka-kasvot
kainosti verhossa mustan myssyn
ja kumpuavan hiuskullan.
Sulhot kirjavat, puvussa Espanjan,
ohi teikkaavat,
päätä nyökkäävät.
Vanhemmat rouvat
ruskein, vanhanpartisin vaattein,
helminauhoin ja rukouskirjoin
kiiruhtavat
tuomiokirkkoon suureen,
minne kellojen kaiku
ja urkujen pauhaavain sävel kutsuu.
Minut itsenikin
valtaa kaiun kaukaisen väristys outo!
Alakuloisuus, syvä, ääretön kaipuu
rintaani hiipii,
rintaani tuskin tervehtyneesen;
on kuin sydänhaavoja suuteleisivat
huulet hellät
auki jälleen;
punapisarat kuumat
vierivät vitkaan
tuonne syvyyden kaupunkiin,
yli vanhan talon,
vanhan, korkeapäätyisen talon,
niin surumielisen, ihmis-tyhjän;
akkunassa
vain impi istuu
pää vasten kättä
kuin lapsi orpo ja unhoitettu —
ma tunnen sun, orpo, hyljätty lapsi
Niin syvään, meren-syvään siis minulta peityit sa oikusta lapsellisesta; etkä enää päässyt ylös, vaan istuit vieraana vieraiden ihmisten luona vuossadat pitkät, sill' aikaa kuin minä, sielussa kammo, yli kaiken maan sua etsein, yhä, aina etsein, sa aina-lemmitty, kauan-kaivattu, vihdoin-löydetty! Löysin ma sun, näen, näen minä jälleen sun kasvojes sulon, nuo silmät viisaat ja uskolliset ja hymysi armaan; enkä ma milloinkaan sua heitä, alas astun ja luoksesi riennän, syli auki syöksyn sun, heleän, helmaas!
Mutta aikaan oikeahan jalkaani kapteeni tarttuu ja vetää mun laivanlaidalta pois ja huutaa suuttuen, naurain: "Tohtori, piru teitä riivaa!"
8.
Rauha.
Korkealla seisoi päivä, taivaan valkeat pilvet peitti, oli meri tyyni ja miettien istuin ma perässä laivan haaveksien; ja puoli-unessa, puolivalveilla näin minä Herran, maan Vapahtajan. Vaatteessa valkean-aaltoavassa hän pilven-pitkänä kulki yli maan ja meren; kohos päänsä korkean taivahan kupuun, hän kätensä siunaten laski yli maan ja meren; ja rinnassa, sydämenään hän kantoi päivää, punaleimuavaa kesäpäivää; ja punainen, hehkuva aurinko-sydän se valoi armonsa säteet ja valonsa lempeän, armaan, loistaen, lämmittäen yli maan ja meren.
Kellojen kaiut juhlalliset niinkuin joutsenet kuljettivat ruusuköysin laivaa lainehilla; vetivät rantaan vehreähän, miss' ihmiset asuu, kohoo kaupunki torni-kaunis.
O, rauhan ihme! On kaupunki hiljaa, ei kuulu sen kumea pauhu, ei arkitointen kielevä, mielevä sorina; kaduilla puhtailla, kaikuvilla käyvät ihmiset valkea-vaatteet palmunlehviä kantain; ja kussa kaksi yhtyy, he katsovat poven pohjaan toistaan ja värähtävät vienosta, armaasta alttiudesta; he toistaan otsalle suutelevat ja katsovat ylös aurinko-sydämeen Herran, mi sovittaen alas säteilee punaista vertaan; ja kolmesti autuaina he lausuvat: "Kiitetty olkoon Jesus Kristus!"
* * *
Jos keksinyt oisit tuon unikuvan, kuoma kulta, mitä antaisit siitä! Sa, jonka on pää sekä jäsenet heikot, sa uskossa vahva, mi yksinkertaisuudessa palvelet kolminaisuutta pyhää, ja suutelet joka päivä korkean suosijattaresi mopsia, ristiä, kamaripiikaa; ja olet hurskastellen päässyt hovineuvoksen arvoon, sitten kanslianeuvoksen arvoon, vihdoin hurskaan kaupungin hallitukseen, missä hiekka ja usko kukkii ja pyhän Sprean nöyrä vesi sieluja pesee ja teetä pilaa — josp' oisit keksinyt tuon unikuvan, kuoma kulta!
Sa veisit sen kaupalle paikkaan korkeampaan, sun kasvosi pehmeät, pilkkiväiset sulaisivat autuaina aivan nöyrään hartauteen; ja korkea suosijattaresi ihastuneena, iionhurmassa rukoillen kanssasi polvistuisi; ja hänen silmänsä säteilevä sinulle lahjapalkkion lupais, sata Saksan taaleria käypää rahaa; sa kädet ristien sammaltaisit: "Kiitetty olkoon Jesus Kristus!"
Sotaveikot.
Päin Ranskaa urhoa kaks samoaa, oli kumpikin Venäjän vanki. Majapaikan kun Saksassa kerran he saa, alas painuu pää molemmanki.
Sanan kuulivat: Kuollut on Ranska, sen
jo hautoja kattaa hanki,
on voitettu armeija urhoollinen
ja keisari, keisari vanki!
He kauan yhdessä itkevät, kun
tuon murhesanoman saavat.
Yks lausuu: "Ah, taas sairastun,
taas vuotaa vanhat haavat."
Näin toinen: "Täss' on laulun pää,
ma tahdon kanssas kuolla,
mut vaimo, lapset multa jää,
ei heitä kenkään huolla.
"Mitä vaimostain, mitä lapsistain,
suru mulla on suuremmanki,
palan kerjätköön, kuka köyhä vain,
mut keisari, keisari vanki!
"Tää pyyntö täytä kumppanin:
jos nyt mun murtaa vaiva,
vie Ranskahan ruumis kuitenkin,
se Ranskan multaan kaiva!
"Lyö rintaan risti kunnian
ja punanauha myötä,
piilukko paina kourahan
ja vyölle miekka vyötä!
"Näin valmiina varron ja kuuntelen kuin
sotarinnassa äänetön vahti,
kunis tykkien soi jyly rautaisin suin,
käy ilmassa ratsujen tahti.
"Yli hautojen keisari ratsastaa, tuhat säilää säihkyy ja soittaa. Ma haudasta nousen ja taistelen, haa, taas keisari, keisari voittaa."
Kuolema on kylmä yö.
Kuolema on kylmä yö, elämä on kuuma päivä. Jo hämärtää, uni joutuu, minut päivä on uuvuttanut.
Yli vuoteeni nousee nuori puu, satakieli laulaa siinä; se laulaa lempeä pelkkää, ma kuulen sen unissanikin.
Sinisin silmin kauan —
Sinisin silmin kauan mua katsot, armas oi; mun mieleni haavehin haipuu, ma etten haastaa voi.
Siniset silmäs muistan yöt päivät, yksinäin; sini-aavain aatosten myrsky ei pois mene mielestäin.