GOETHE
Prometheus.
Peitä taivaasi, Zeus, pilvi-usmalla, koe kuin lapsi, hosuva nokkosia, voimaasi tammiin ja vuorten huippuihin! Minun maani seisoo sentään, minun majani myös, jota tehnyt et, ja minun lieteni, jonka lämpöä minulta kadehdit.
En tunne kurjempaa auringon alla kuin te, jumalat! Te elätte vaivoin uhri-anneista, rukousten hengestä. Mut kuninkuutenne kuolisi, ellei ois lapsia, kerjureita, toivon houruja.
Kun olin lapsi, kun tiennyt en tietä, en määrää, niin käänsin silmäni erheen päin päivää, niinkuin siellä oisi korva, kuuleva itkuni, sydän, kuin minun, ahdistettua armahtava.
Ken mua auttoi vastaan jättien julkeutta? Kuka mun esti kuolemasta, ken orjuudesta? Tätä etkö kaikkea itse tehnyt, pyhä, hehkuva sydän? Ja etkö kiittänyt hyvänä, nuorna, petettynä, pilvien nukkujaa?
Mun sua kunnioittaa? Miksi? Liensitkö vaivoja milloinkaan sa raskautetun? Pyyhitkö kyynelet milloinkaan sa ahdistetun? Mua eikö mieheksi tehnyt kaikkivaltias aika ja ikuinen kohtalo, herra minun ja sinun?
Mainitsitko, mun pitäisi elämää vihata, erämaahan paeta, kun eivät kaikki kukka-unelmat kypsyneet? Tässä istun, teen ihmisiä kuvani mukaan, sukukuntaa, kaltaistani ilohon, itkuun, kärsimään, nauttimaan ja sua ylenkatsomaan, kuin minä!
Jumala ja bajaderi.
Intialainen legenda.
Mahadöh, maan herra, alas
astui kerran kuudennen,
tuta Tuomar' itse halas
ilot, huolet ihmisten.
Alentuu tääll' asumahan,
inehmo, kanss' inehmoin,
palkitakseen hyvän, pahan,
itse kaikki kokee noin.
Kun kulkunsa kaupungin kautta on tehnyt,
sen katsonut korkeat, alhaiset nähnyt,
hän illalla lähtee, eespäin käy.
Näkee portin luona neidon,
luona taloin viimeisten,
kadotetun, kauniin, keidon,
immen maali-ihoisen:
Terve, neitsyt! — Tyttö ehti
portahille: Tänne jää! —
Ken sa olet? — Lemmen lehti,
rakkauden on maja tää.
Hän liikkuu, jo symbalit soittohon suori,
hän läikkyy, hän väikkyy, on norja ja nuori,
kukan taittaa ja tarjoo vieraalleen.
Viekoitellen kynnykselle,
vilkkahasti sisään vie:
Lampun-kirkas maja kelle,
jos ei sulle, kohta lie.
Väsynytkö? Liennän sulta
vaivat, jalkas virkistän.
Mitä tahdot, saat sa multa,
levon, riemun, leikinnän.
Hän tuskat ne teeskellyt hoitavi. Hymyy
jumalainen, mi riemuiten huomaa: lymyy
sydän sykkivä turmeluksessakin.
Ja hän vaatii töitä orjan,
ilahtuvi tyttö vaan,
taide-eljet immen sorjan
muuttuu luonnoks uudestaan.
Katoo kullan päältä kuona,
kukka hellii hedelmään:
miss' on kuuliaisuus luona,
loitolla ei lempikään.
Mut hänt' yhä tutkien taivainen Hyvyys,
hän, jolle on tuttuja korkeus, syvyys,
nyt riemun ja tuskan ja kauheuden tuo.
Suukoin maaliposken peittää;
tyttö vaivat rakkauden
tuntee, säikkyy, empii, eittää,
ensi kerran itkien;
vaipuu jalon jalkain juureen,
vuoks ei palkan, hekkuman,
sulaa riutumukseen suureen,
raukee syliin rakkahan.
Ja niin yli vuotehen, huolitun lempeen,
nyt huntunsa heittävi tumman ja hempeen
yön hetkien karkelo kaunoinen.
Myöhään uupuin kisailulta,
varhain nousten leikkimään,
näkee tyttö, ett' on kulta
kuollut hänen sylissään.
Huutaa, mainii armastansa,
eipä armas nousekaan;
kohta liekkihautahansa
ruumis kylmä kannetaan.
Hän kuulevi kuoleman laulut, jo valkee
lyö lieskaan, hän raivoo, hän rientävi, halkee
väkijoukko: Ken oot? Mihin tunkeudut?
Parkuen hän sydänhuolla
paarin luokse vaipuvi:
Mieheni ma tahdon. Kuolla
tahdon kanssa mieheni.
Katoaisko kaunis multa?
Hälle soin, min muuten myön.
Mun hän oli, oma, kulta,
ah, vain yhden, kauniin yön!
Papit laulaa: Me kannamme hautahan harmaat,
unen myöhäisen nukkujat, kannamme armaat
elon nuoret jo ennen kuin aavistavat.
Kuule pappeis opetusta:
Ollut eihän miehes tää.
Mitään sull' ei velvoitusta,
bajaderi hourupää!
Yksin varjo ruumiin tiestä
eroa ei kuollenkaan,
vainen vaimo seuraa miestä
hiljaisehen tuonelaan.
Torvi raikahda, soi pyhä vaitelo! Tulkaa,
jumalaiset, ja suitsuttaen tulisulkaa
pois päivien kaune hän kannelkaa!
Kuuluu kuorolaulu; syttö
sydämessä armoton,
käsin ojennetuin tyttö
syöksyy kuumaan kuolohon.
Jumal-sulho liekin kesken
nousee, kantaa päältä maan
tulisiivin tumman lesken
ilman kotiin korkeaan.
Ilo on katuvaisista tarhoissa taivaan.
Kuolemattomat astuvat kurjien vaivaan,
käsin leimuvin luoksensa nostavat nuo.
Vanitas! Vanitatum vanitas!
Nyt tyhjän pohjalla onneni on.
Hih hei!
Siks on minun olla niin huoleton.
Huh hei!
Kera maista, jos olet ystävä,
kera laula tässä piirissä,
tään viinin vierellä.
Panin onneni maailman mammonaan.
Hih hei!
Ei riemua, rauhaa milloinkaan.
Ah, ei!
Rahan kierivän kiinni ken saada vois?
Kun täältä sen ehkä jo saanut ois,
se tuolta oli jo pois.
Panin onneni naisten suosioon.
Hih hei!
Tulin siitä mä moneen turmioon.
Ah, voi!
Haki heilakka uuden sulhasen,
mua ikävystytti uskollinen,
paras tullut ei tarjollen.
Panin onneni pitkiin matkoihin.
Hih hei!
Isänmaani ihanan hylkäsin.
Ah, voi!
Ei ollut missään mukava,
eväs huonoa, huonoja vuoteita,
myös kieli outoa.
Panin onneni kunnian etsintään.
Hih hei!
Kas, toinenpa ehti jo enempään.
Ah, voi!
Kun kunnostausin, katsottiin
mua karsaasti, mua vainottiin,
tein kaikille väärin niin.
Panin onneni miesten taistohon.
Hih hei!
Me voitimme myös monen voittelon.
Huh hei!
Vihamiehiä miekkamme surmasi,
se ystäviä ylen hurmasi,
multa koipi katkesi.
Nyt onneni tyhjän on pohjalla.
Hih hei!
Siks omani on koko maailma.
Huh hei!
Pidot päättyy nyt, myös laulumme,
nyt tyhjiks juokaa maljanne,
niin vaatii virsi se.
Harpunsoittaja.
1.
Ah, muista pois ken poikkeaa, on kohta yksin hän; muut elää, muita rakastaa ja jättää kärsijän. Niin! herja heittäkää! Ken oikein yksin jää, jää päälle maan, ei yksin olekaan.
Vait sulho kulkee kuunnellen Lie yksin tyttöni? Niin yöt ja päivät hiipien mua murhe kiertävi, mua yksinäistä yö. Ah, kun mun kuolo lyö, kun lepään alla maan, kai yksin olla saan!
2.
Ken kyynelin ei milloinkaan leipäänsä syönyt, synkkään vaivaan yöt tuijottanut vuoteeltaan, hän teit' ei tunne, vallat taivaan!
Te viette meidät elämään, sallitte syypääks tulla täällä, jätätte tuskaan jäytävään; syy kaikki kostetaan maan päällä.
Salliman virsi.
Peljätköön jumalia ihmisten suku! He kantavat valtaa ikuisin käsin ja käyttävät sitä mielensä mukaan.
Hän peljätköön enin, kenen kerran he nostavat! Vuorilla, pilvissä tuolit on valmiit ja kultaiset pöydät.
Syntyvi riita: syöstähän vieraat, herjatut, häväistyt, kuiluihin synkkiin, ja vartovat turhaan, vankeina, tuloa tuomarin hurskaan.
Vaan ikijuhliin jumalat jäävät ympäri pöytäin. He vuorelta vuorelle kulkevat, huuruu rotkoista henki titaani-rintain tukahtuneitten kuin lemu uhrein tai kevyt pilvi.
Kääntävät silmän siunaavan jumalat pois koko heimoista: välttävät pojassa armaita kerran, vait puhuvaisia piirteitä taaton.
Soi salliman virsi: kuulevi kirottu kuilujen yössä, tuo harmaja, miettii heimoa, lastaan ja päätänsä puistaa.
Henkien laulu vetten päällä.
On ihmisen sielu veteen verrattava: se taivaalta tulee, se taivaalle nousee ja jälleen alas sen maahan täytyy alati vaihtuen.
Jos korkealta jyrkänteeltä säde kirkas virtaa, se vienona, kauniina pilven-utuna
paadelle pirskaa, ja hellävaroin vastaan-otettuna, terhentä tehden kuiluun solisee.
Jos kalliot nousevat virtaa vastaan, se vaahdoten astuu askelittain syvyyteen.
Vuoteella vehreällä hiipii se niittylaakson luo ja tyynessä järven sen kasvoja kaitsevat tähdet kaikki.
Tuuli on aallon suloinen sulho; velloo pohjia myöten vaahtiset laineet.
Ihmisen sielu, kuink' olet kaltainen veen! Ihmisen kohtalo, kuink' olet kaltainen tuulen!
Kalamies.
Meri kuohui, vyöryi voimassaan, mies istui luona veen; hän tyynnä katsoo onkeaan, tyly saakka sydämeen. Hän kuinka istuu, kuuntelee, niin syvyys sylkähtää, aalloista ilmi humisee veen vaimo vaahtipää.
Se laulaa näin, se lausuu noin: "Miks kansaa kiehdot mun sa ihmis-eljin, ongelmoin ylös kuolonhehkuhun? Ah, tietäisit, kuink' autuas on kala kuilussaan, astuisit, parka, paadeltas terveyttä tuntemaan!
"Meressä eikö päivä käy, kuu päily kuohupäin, taas kahta kauniimmalta näy laineita hengittäin? Sua eikö taivaan syvyys tuo, sinikuulas soilu veen, omat eikö kasvos kutsu nuo kalpeesen kasteiseen?"
Meri huokui, huuhtoi rannalla jo jalkaa onkijan; povi hällä paisui kaihosta kuin puoleen armahan. Soi sanat noin, soi laulu näin, hän kohtalonsa ties, veti vaimo luo, hän vaipui päin, ja oli mennyt mies.
Thulen kuningas.
Tuo kuningas Thulen harmaan oli hautaan uskollinen. Hän kädestä kuolevan armaan sai maljan kultaisen.
Se juhlissa tuotihin esiin,
hän kalliiks sen arvioi,
hänen silmänsä menivät vesiin
joka kerta kun siitä hän joi.
Ja kun tuli kuolema hälle,
luki kaupungit maansa hän,
muun kaiken soi perijälle,
ei maljaa elämän.
Hän linnassaan pidot laati
meren rannalla myrskyisen,
hän juhlahan vasallit vaati
alle kaarien korkeiden.
Nous kesken naurun ja naljan,
elon joi tulet viimeiseen,
pyhän heitti hehkujen maljan
veen valtavan syvyyteen.
Näki, kuinka se upposi, haipui, miten ahnas aalto sen vei. Hänen silmälautansa vaipui; sen enempi juonut ei.
Sotalaulu.
Korkeat linnat, muurit ja pylväät, tyttöjen mielet, tyrskivät, ylväät tahtoisin voittaa! Kaunis on palkka, rohkea työ.
Soi sotatorvi urhojen hurmaan, riemuun se kosii, kuoloon ja surmaan. Tää elämää on! Myrskyn on hetki! Tyttöjen, linnain antaumishetki. Kaunis on palkka, rohkea työ! Urhojen lähtöön rumpu jo lyö.
Muhamedin laulu.
Nähkää vuorilähde riemun-kirkas kuin tähtikatse; hyvät henget pilvein päällä ruokkivat hänen nuoruuttaan lomassa pensasten, louhten.
Nuorna, raikkaana taivaasta tanssii se marmoripaadeile, jälleen riemuiten pilviä päin. Kautta vuoripolkujen kirjokiviä ajelee se, ja tempaa mukaansa veljeslähteet varhain jo johtaja-askelin.
Laaksossa kukat kasvavat hänen astunnastaan, ja hänen hengestään niitty elää.
Eivät estä häntä varjolaaksot, eivät kukat kaartavaiset häneltä polven, imartavaiset lempisilmin; tasangolle hän tahtoo käärmeenä kiertäen.
Purot yhtyy ystävinä häneen heljät. Nyt hän astuu aavikolle hopeaisna, aava itse kimmeltää, riemuavat hälle virrat, vuoripurot huutavat: "Veikko! Veikko! Ota meidät matkallesi veljinä, myötä isäs vanhan luokse, Meren iankaikkisen, joka vartoo avosylin lapsiansa turhaan ikävöiviään; sillä meitä erämaassa autiossa ahmaa hiekka ahnas; päivä päämme päällä imee hurmehemme; kumpu meidät lammeks salpaa! Veli, ota veljet alangolta, ota veljet vuoristosta myötä, isäs suuren luo!"
Uupumatta eespäin käy hän, jättää tulihuippu-tornit, marmoriset linnat, luomat runsautensa, jälelleen.
Atlaana hän hartioillaan kantaa laivat sedripuiset, liput liehuu päänsä päällä, humisevat ilman halki hänen kuulun kunniaa.
Näin hän kantaa kaikki veljet, kalliit hälle, armaat hälle, riemuraiuin taaton vanhan, vartovaisen sydämeen.
Ergo bibamus!
Täss' seura on koolla, sen tarkoitus kait ylistettävä: ergo bibamus! Lasit kaikuvat vaan, sana suussa on vait, siks ystävät: ergo bibamus! Sana yks toki on, sana mainio tää, joka kaikkehen käy, joka kaikille jää, kemun keskeltä soi sana seppelepää, sana autuas: ergo bibamus!
Olin nähnyt ma ystävän armastetun, niin aattelin: ergo bibamus! Tuli luokseni hän, jopa jätti hän mun, oli lohdutus mulla: bibamus! Ja jos joku teillekin suutelon suo, ja jos joku poistuvi, ken tuli luo, niin siks kuni paremman tiedätte, tuo paras lohtu on: ergo bibamus!
Minut kohtalo teistä nyt kauaksi vie, siks ystävät: ergo bibamus! Kevyt kassani on, kevyt laukkuni lie, siks kaksinpa kerroin: bibamus! Ja vaikk' ikävyyksiä tulvisi ties, saa lainaksi ain ilomielinen mies, on liedolle ain joku lämpöinen lies, siks ystävät: ergo bibamus!
Mitä päivästä tästä ois lausuminen? Ma tuumisin: ergo bibamus! Erikoinen kun kerran on laatukin sen, siks ain eri kerrat: bibamus! Ulos uksesta, nähkää, se riemumme vie jo haihtuvi huntu, on taivohon tie, kuva kangastuu, jumalainen se lie, me laulamme: ergo bibamus!
Ihmisyyden rajat.
Kun ikivanha, pyhä taivaan taatto tyynellä kädellä piirtävistä pilvistä siunaavat salamat maan yli kylvää, ma suutelen viimeistä vaatteensa poimua, rinnassa hartaus ja lapsen pelko.
Näät ei kera taivaisten itseään mitata ihmisen tule. Jos hän nousee ja kiireellänsä pilviä koskee, niin missään maahan ei kanta iske, hän on leikkikalu tuulten ja pilvein.
Seisoen lujin, luisevin nivelin kauniisti kaartuvalla, vankalla maalla, ei hän yllä ees tammen latvaan, niinipuun ei vertainen ole.
Mikä erottaa jumalat ihmisistä? Että heidän eellään monet aallot käyvät, ikuinen virta: meidät nostaa aalto ja ahmaa aalto ja me uppoomme.
Pieni piiri elomme rajoittaa, ja monet sukukunnat liittyvät lujasti olemassa-olonsa köyteen katkeamattomaan.
Jumaluus,
Jalo olkoon ihminen, avulias ja hyvät Sillä se yksin erottaa meidät kaikista olennoista, jotka tunnemme.
Terve te oudot, korkeammat olennot, joita aavistamme! Kaltaisenne ihminen olkoon, esimerkki, että teihin uskoisimme.
Sillä luonto on tunteeton aurinko paistaa yli hyvän ja pahan, ja syypään polulla kuin syyttömän, loistavat kuu sekä tähdet.
Tuuli ja virrat, ukkonen ja rakeet humisevat tietään, ja ohitse rientäen tarttuvat toiseen niinkuin toiseen.
Niin kulkevi onni myös ihmisten kesken, pään päältä poian kutri-puhtaan vikapään miehen kaljulle kiireelle.
Ikuisten, vaskisten, suurten lakien mukaan meidän täytyy täyttää elomme piiri.
Vain ihminen yksin mahtaa mahdotonta: hän valikoi, erottaa, tutkii, tuomitsee; voi hetkelle antaa pitemmän ijän.
Hänen yksin on voima hyvää palkita, pahaa rangaista, parantaa, pelastaa, häilyvää, harhaista hyötyhyn sitoa.
Ja me kunnioitamme kuolemattomia kuin oisivat ihmisiä, tekisivät suuressa, mitä parhaat pienessä tekevät, tahtovat.
Jalo ihminen olkoon avulias ja hyvä! Tehköön hyötyä, oikeutta, olkoon esikuva olentojen aavistamaimme.
Jumalattareni.
Kelle kuolemattomista kiitos nyt korkein? Kiistelemättä saakoon sen taivahan outo tytär, tuo aina uusi, tuo ijäti liikkuva Taaton helmalaps, Fantasia.
Näät hälle Yli-isä salli kaikki oikut omansa, jotka muuten hän itse pitää, ja häntä huvittaa huppana tuo.
Käyköön hän seppelpäänä, lilja kädessään, kukkaniituilla, kesälintujen käskijänä, ja juokoon kastetta kukkain janoon keveään mehiläishuulin.
Taikka hän juoskoon hajalla hapsin, silmä synkkänä tuulen tupia, tunturihuippuja, väri-välkkyen niinkuin aamu ja ehtoo, alati vaihtuen kuin kuolevaiselle vaihtuvat katsehet kuun.
Kiittäkäämme kaikki Isää, vanhaa, ylhää, mi moisen kauniin, kuihtumattoman, kuolevaiselle antanut puolison on.
Näät meihin yksin tuon immen liitti hän taivas-sitein, ja käski häntä ilossa, murheessa uskollisna, pyhänä pysymään.
Kaikki muut sukukunnat kurjat lapsirikkaan, eloisan maan käyvät, kaitsevat tummin riemuin, himmein tuskin äärtä elämän hetkellisen, pakkotarpeen ikeen painamina.
Mutta meille hän antoi armaimman, hemmotellun tyttärensä! Tuota lempikää kuin lemmittyä! vaimon arvo talossa antakaa!
Ja älköön vanha anoppiviisaus herkkä-henkeä haavoittako!
Myös tunnen hänen siskonsa, vanhemman, hiljaisen, ylevän ystävättäreni. Ah, että vasta elon valkeuden kanssa hän eroisi minusta, tuo jalo jaksaja, lohduttaja, Toivo!