SISÄLLYS:
Horatius:
Postumukselle.
Licinukselle.
Chloë.
Vergiliuksen lähtiessä.
Goethe:
Prometheus.
Jumala ja bajaderi.
Vanitas! Vanitatum vanitas!
Harpunsoittaja 1-2.
Salliman virsi.
Henkien laulu vetten päällä.
Kalamies.
Thulen kuningas.
Sotalaulu.
Muhamedin laulu.
Ergo bibamus!
Ihmisyyden rajat.
Jumaluus.
Jumalattareni.
Schiller:
Sveitsin lauluja:
Kalastajapoika.
Paimen.
Alppi-ampuja.
Walter.
Hautavirsi.
Heine:
Pohjanmeri:
Kruunaus.
Iltahämärä.
Auringonlasku.
Yö rannikolla.
Tunnustus.
Yö kajutassa.
Merikummitus.
Rauha.
Sotaveikot.
Kuolema on kylmä yö.
Sinisin silmin kauan.
Musset:
Laulu.
Hyvästi.
Ninon.
Suru.
G. Brandes:
Vaeltava ritari.
Proteus.
Hautakammio.
Drachmann:
Tarina.
Syys-ilta.
Minä vihaan suuria totuuksia —
V. Krag:
Runous.
Heleä heila.
Anna Haava:
Kyllä tuikkivat tähdet.
Kunne kuljen?
Älä sa kysy!
Kun oisin kuollut.
Tavaststjerna:
Laureatus obstinatus.
Siipeen ammuttu.
Pyhä Antonius.
Sonetteja Dianalle:
Diana.
Tuonen virran tuolta puolen.
Kevätsade.
En tahdo —.
Lopputili.
Tenn-koski.
Ja jos joku aatos —.
Polyteknikkojen marssi.
Lybeck:
Kun tuli kuoli.
Pojilleni!
Väsyneitä puita.
Mörne:
Viha.
Runoilijat.
Minun vihani I-Il.
Gripenberg.
Teodora.
Kaunehin maa.
Kauniille naisille.
Albert Edelfelt.
Lisäys:
Kauniit silmät.
Taide.
Syksy.
Legenda.
Suru.
HORATlUS
Postumukselle.
Voi, aika rientää, Postumus, Postumus, kuin siivin siirtyy vuodet, ei viivytä miel' hurskas töitä kuolon kolkon, ryppyjä, vanhuutta uhkaavaista.
Vaikk' kolmin sadoin härkiä uhraisit
jokainen päivä, ystävä, ehdy ei
tuo virta suruinen, mi sulkee
Geryonin, Tityonkin kuulun.
Sen poikki kerran käyminen kaikkein on,
maan minkä lapsia liemmekin, lienemme
kuninkahia tai kerjureita,
kaikille pursi on purjevalmis.
Varomme turhaan vaaroja taistelon,
pelkäämme merta Hadrian myrskyisää,
oi turhaan! Turhaan välttelemme
syksyllä terveyden syöjää tuulta.
Ei auta, kerran nähtävä kunkin on
tuo virta tumma, vierivä hiljalleen,
myös heimo herja Danaon lasten,
Sisyphus, tuomittu pitkään työhön.
On heitettävä maa, koti, vaimokin,
tuo mieluinen, ja puista sun tarhassas
sua, hetken lyhven herraa, seuraa
matkalle sypressi synkkä yksin.
Perijä tulee ansiokkaampi, juo satojen salpain sulkemat viinit, käy sun pöytääs niinkuin pappi, kastaa kaulaa ja paasia permannonkin.
Licinukselle.
Parhain teet sa, oi Licinus, kun aina
kulje aavaa et etkä liioin pelkää
merta myrskyisää etkä liioin
rantoja seuraa.
Tuuli tutjuttaa väkevimmin honkaa
lakkalatvaa, suistuvat suuret tornit
ryskinällä, näin salamatkin lyövät
huippuja vuorten.
Toivoo viisas mies pahan päivän tullen,
pelkää onnessaan elon oikkuisuutta.
Katso, talvet antavi kolkot, kylmät
Juppiter, hänpä
keväätkin. Ei ain ole ahdas, joskin
nyt on ahdas. Eipä Apollo itse
aina joustaan jännitä, virittää myös
virren ja soittaa.
Näytä uljuutt' ain elon ahdingoissa,
mieltä miehen myös! Puhaltaissa tuulen
liian myötäisen, ole viisas, reivaa
paisuvat purjeet.
Chloë.
Kartat kaurihin laill', oi minua, Chloë, kauriin kulkevan laill' Libyan vuorilla; emää etsivi rukka, metsää, myrskyjä pelkäillen.
Milloin, kas, kahahtaa lentävä lehti tuo,
milloin marjojen taas varsia vihreä
liikuttaa sisilisko;
polvet pettävät, rinta lyö.
Kaunis karkuri, oi! En ole tiikeri, en lie leijonakaan Libyan korvesta, jätä äitisi jäljet, kypsä miestä jo seuraamaan!
Vergiliuksen lähtiessä.
Suojelkoon sua taivas, oi, suojelkoot Helenan veljyet, tähtöset! Teljetköön isä tuulien kaikki muut, toki ei leyhkiä läntisen.
Kannat, oi alus, kallista!
Saata Vergilius Attikan rannalle,
saata ehjänä sankari,
että säilyisi, oi, puoli mun sielustain.
Rautatammi ja vaski lie
kolminkertahinen ympäri rinnan sen
ollut, ensin mi uskoa
aaltoin armoille voi haahtensa haurahan,
eikä peljännyt puuskia pohjoisen, idän ei inhoisan raivoa, tuon, mi hyökyjä Hadrian hallitsee, pelännyt ei sadetähtiä.
Olla kuoleman-kylmä se
mahtoi mies, joka voi silmillä kuivilla
nähdä nuo merihirviöt,
kauhun kalliot myös, Acrocerauniat.
Turhaan maat sekä mantereet
luojat leikannehet lie meren kuohuilla,
koska kuitenkin irstahat
haahdet kaalamojen kiellettyjen yli ui.
Uljas kaikkea uhmaamaan,
heimo ihmisen käy herjahan, vääryyteen.
Uhmin Iapetuksen iaps
vilpillä viekkauden toi tulen kansoille.
Tuotu kun tuli linnastaan
taivaisest' oli näin, paisehet, kuumehet
oudot maan yli lankesi,
kuolo askeliaan kiiruhti ankara.
Nousi Daedalus ilmoille
sulkalentimin, joit' ei ole sallittu
ihmiselle; ja Herkuleen
voima murskaksi löi Tuonelan portitkin.
Missä määrä on ihmisen? Taivaankin pyhättöön pyrjimme, tyhmyrit, sentään nurkuen, nuoliaan koska sinkoelee suuttunut Juppiter.