GRIPENBERG
Teodora.
Soi kahiseva silkki ja kultakirja-neule, käy jalokiven-heijastus huikaisevin, ja täysikuu hohtaa ja yön on tähtiseule yli keisarin ylpeän kaupungin. Ja siimes, mi suurena, synkkänä lankee, saa kadun kiiltomarmorin himmenemään. Hän saapuu, keisarinna, hän tulee, armas, ankee, täys-kuutamo ympäri yöllisen pään.
Hän lähestyy, Teodora, yrttitarhani yössä, kun kaikki idän ruusut veriruskeat on, ja Astarotin patsas on kuun helmivyössä ja suihkukaivo laulaa lakkaamaton; hän saapuu, hän hiipivi pedon pienen jaloin niin hiljaa, niin hiljaa hiekalla tien, hän tulee tummin jäsenin ja veren tulipaloin ja kera lemmen pyyteitten leimuavien.
Teodora, sun tahdon ma suudella huultas, mi käskeä, pyytää ja pilkata voi, Teodora, sun tahdon ma suudella suultas janon kuuman, ivan jäisen, mi ilkkuen soi; juoda katseesi tahdon, mi kiehtoo ja palaa, tulitukkaasi sormia tuoksuavaa, Teodora, sun uskon ma huultes valhevalaa, ma tahdon tulla turmioon ja unhoittaa!
Kaunehin maa.
Maa kaunehin maa on pohjoinen, missä metsiä pellot pelkää, karu, paatinen, kylmä on pinta sen, ei lannista aura sen selkää, mut uhmaten hongat harmaat ain sen taivahan ääriä saartaa ja yllä korpien vaikenevain sen pilvissä kotkat kaartaa.
Maa kaunehin maa on metsien, maa ijäti uinuvan haaveen, se sitoo mielemme hiljaisen laill' arvoituksen ja aaveen, se kutsuu, se kiehtoo, se vaatii luo, sen puissa on loihtua, taikaa, ja eksyttävän salon kankahat nuo ne laulua kummaa kaikaa.
Sa mieron-miettijän autuas maa, sa unten orpojen valta, sa pohjan ääretön korpimaa, en pääse sun tenhosi alta. mut kaunehin, rakkahin, tiedän ma vaan, on metsien laaja manner, juro, jyrkkä, jylhässä voimassaan, runon syntymättömän tanner.
Kauniille naisille.
Kauniille naisille soi kanteloimme tuliset kielet, tuska laulujen. Kauniita naisia me ihannoimme kentillä runon, lemmen, kukkien.
Ei heille riitä se, sen nähdä voimme, hehkumme heille viime hetkehen. Kauniille naisille me karkeloimme, he käyvät rikkahan häävuoteesen.
Me häihin pöytärunot runoilemme, me kilistämme, koska seura juo nimeä uutta iki-ihantehemme.
Huudamme, "eläköön!" kun kaikuu tuo; lasista voiman saamme elääksemme ja lohdun sääliväinen portto suo.
Albert Edelfelt.
In memoriam.
Maa autioituu, ain yhä kolkommaks käy syksy, synkistyy myös humina metsäin. Jo lännen päivä päättyvä kalpenee, yö äänetön uhkaa, unta ei tuo.
Syvistä soista, helmasta korpimaan,
miss' uinuu routa kesken keinuvan turpeen,
nyt suurten, mykkäin siipien lyönti käy
yli keltaisen maan, yli jäähtyvän veen.
On sydän sairas horjuvan tähkäpään,
valossa aamun varjo väikkyvi kalpee;
jään-sinervä sirppi ollutko lie, mi löi
ja heilahti taas pois usmahan yön.
Tunnemme hallan, on syvät haavat sen,
ei turhaan nouse, välkä iskevä rauta.
Kasvoimme kovan kourissa taiston, suo
se armoa ei, ei pyydetä me.
Kuitenkin, kuinka sirppi se sattuikaan,
kun kaasi sun tuo valpas ain vihamiesi!
Hän tarkkaan tähtää, tuntuvat iskut lyö,
miss' ihmisen on kipu kirveltävin.
Sa kaaduit, tukehtui tuli uhman tuo,
yön valo sammui, poiss' on räiskyvä liekki.
Mies sorea sortui auringon-miekkoineen,
ei mahtia meill' edes kostamahan.
Siis olet poissa, riemumme muinainen,
Nää emme enää tulta sun sädesilmäis,
sua emme enää, sua elon-syttäjää
maan murheisen kesken ja syksyisen yön.
Mut katso, kaikki, minkä sa annoit, jää.
Kaikk' kaunis, mille hehkui ritarin rinta,
se kasvaa, versoo hyystä ja hallastai;
sun kylvösi kerran kukkia luo.
Humiskaa hongat haudalla sankarin, punaiset kaikki palakaa kesäruusut! Tekonsa nuor' on, syttävä, valoisa, runo muistonsa on sekä vaatimus työn.