I.
Laureatus obstinatus.
Laureatus muiden lailla syntyi, potki, huus ja pestiin, juur' kun joulujauhot lestiin illan suussa Suomen mailla. Nukkui nuhtehia vailla, kasvoi, karttui kaunihiksi, talon pikku tyranniksi kuin on tapa kuninkailla.
Lapsest' asti vaiva hällä tuot' ol' eroitusta nähdä, mitä voi ja tahtoo tehdä, mitä täytyy täytymällä. Piti päänsä, päällä tällä lakeja hän laati, antoi, uppiniskan nimen kantoi, varhaisvanhan myöhemmällä.
Piennä piiskan koulut suori, potki vastaan varsan lailla, kärsi valitusta vailla — haavat arpeen, päälle kuori! Nuorten kesken vanha; nuori, vallan nuori vanhain luona, etsi kultaa, missä kuona, kuonaa, missä kultavuori.
Pari ystävää ja hyvää, maailma muu vastassansa, näin hän nautti nuoruuttansa, etsi elämältä jyvää. Vapahasti merta syvää seilas nuoren miehen mielet; vaan jo kutsui toiset kielet virren töille viehättyvää.
Oppimatta opin teitä lauloi Laureatus nuori, torpan tyttö soiton suori, koski kuohui säveleitä. Matkineeks ei tullut heitä maun ruhtinaita maassa, lauloi vain kuin rastas haassa oman syömen sytykkeitä.
Kohta niitä lauleskeli joka piika, renki siellä, taikka missä maalla, tiellä vinkui viulu, käsipeli. Niissä ilo hurja eli, kieli ruotsin, suomen mieli, nuotti niinkuin koski nieli, sanat riemuin remahteli.
Veren nuoren aallot kuumat, onnen ahjo, lemmen liesi! Ollut siin' ei höylän miesi, joka mittaa vaaksat, tuumat. Oli hengen nuoren huumat, tulet, onnet, innostukset, joille aukee sydän-ukset — harvoin kirjapainon ruumat.
Siinä tuntui haju tallin, hollin, reen ja renkutuksen, tahti väärä tavauksen, jot' ei opin herrat salli: käskis käydä joka jallin runovuoren ruusuteitä, kuka sitten kuulis meitä? korko, laajuus mullin mallin!
Laureatus laulajana tutkittihin, tuomittihin, suomustettiin, suomittihin, kynittiin kuin kylmä kana. Veri nuori vellovana tuosta paisui, tuosta nousi, suuret myrkkykuplat sousi, missä muinen onnen vana.
Mielestään ei mennyt, miksi tahtomansa pyhin, parhain, pahimmaksi kääntyi varhain, hälle ikihäpeiksi. Veret muuttui mustemmiksi, sappi suomalainen suuttui, hauki nuotan päähän puuttui, häkkiin lintu lieto siksi.
Nyt ol' aika hirnujaamme viedä hyödyn vempeleihin. Kovasti se koskee meihin, että satuloida saamme näin me parhaat nuoret maamme, mutta vitsa väännettävä nuorna on ja käännettävä iloks armaan isäinmaamme.
Pesi kätensä Pilatus, kansa huusi: ristinpuuhun! Mutta vielä surman suuhun tahtonut ei Laureatus. Juur' tää julkeuden status hälle pilkkanimen antoi, jota sitten kauan kantoi Laureatus obstinatus.
Nöyryyden ei valju valta seissut hänen kehdollansa: runon orhi vaahdossansa vaatii voimaa ratsahalta. Epäs ruoskan maailmalta, elämältä emon piiskan, nosti ylvään, korskan niskan korkealle ristin alta.
Veri kuohui kulkevainen ja hän löysi ystäviä, neroja niin säihkyviä, ettei arvaa aikalainen. Ryypyn vaati aamiainen, ja hän kasti kaulaa, suuta, eikä tunnustanut muuta holhojaa kuin Herran vainen.
Eikä niitä perinnöitä ollut ole holhotilla tämän taivaan tanhuvilla! Käyty siin' ei käräjöitä, käytetty ei konnantöitä: tuuli antoi, pilvi satoi, taivas lapsellensa latoi kukkasia, kuuhut-öitä.
Laureatus lauloi, lempi, riipi onnen omenoita, puri hampain nuorin noita nähdäkseen, mi mieluisempi. Yhden hylkäs, toisen hempi, soi ja joi kuin turkkilainen, eli niinkuin elää vainen poika nuori, kaunis, kempi.
Suonet suihki, sydän eli, joka kukka kutsui, kiehtoi, epätoivo alla liehtoi, viha päällä punoitteli. Joka veitikka ol' veli, joka viisas vihamiesi, ja hän taisi ja hän tiesi, missä kulki miehen keli.
Kaunis oli hän kuin voima; ja jos oisi neitten kieli virkkanut, min kätki mieli, sana ollut ei ois soima. Valko-otsa, varsi roima; — näin hän kylän kassapäitä monta otti ennen häitä, ehtimättä kirkon hoiman.
Tuhlas niinkuin lapsi linnan säästöt isäin ankarien, säästöt voiman, säästöt hien, monen sukupolven hinnan: tahdon voimat, tarmot rinnan sai hän sotataatoiltansa, mutta äitimuoriltansa talonpojan potran pinnan.
Emo rukka paljon yksin itki pojan elämätä, toivoi kera vaimon tätä viihtymähän vieretyksin. Vaan hän vastas syleilyksin, pojan suukkoin polttavaisin eikä saatu miehin, naisin tätä pyytä pyydetyksi.
Opinjooni, joll' on valta, kiros hänet kokonansa, huhu piti huutoansa, maine kulki maankin alta. Kivet sinkui kaikkialta, pilkka yksi toisen siitti; näin nyt Laureatus niitti ensi laihot maailmalta.