II.
Siipeen ammuttu.
Sen, ken syntyi laulajaksi, polttakaamme, paistakaamme, alas kotka ampukaamme tallin oven vartiaksi! Kiveä jos jauhaa kaksi, vaikka tyhjää, siit' ei haaraa, mutta runo tuottaa vaaraa, jos se rupee mahtavaksi.
Hymyilkäämme häntä houkkaa, joka käy kuin kruunupäinen, vaikk' on keppikerjäläinen, sieltä täältä sirun noukkaa. Vaan jos houkka käy ja loukkaa kuntoamme, kunniaamme, hänet suitsin suistakaamme silloin käymään tietä soukkaa.
Laureatus, lauluhuuli, tunsi melkein tärkeäksi itsensä ja ylpeäksi. Ja hän hymyi vaan ja luuli, että koko myrskytuuli vaan ol' ohimenevätä, ettei sitä onni jätä, ken sen laulut kerran kuuli.
Viel' ei voinut ymmärtää hän, että perintönsä suuri lopussa jo oisi juuri; tuota saanut ei hän päähän, että näin nyt myrskysäähän hänet jättäis holhojansa: vielä elo korkojansa kasvaa, ja ne hälle jäähän!
Vartoi, toivoi. Tyhmyys siittää, kantaa kateuden loka vastuksien pirun, joka haukkuu kovaa, hiljaa kiittää, rintaan kiviriipan liittää, vastaa kuuman haalealla, sankartöistä vait on vallan, veren hyytää, riemun riittää.
Ja se painoi leukaan asti lauluniekan suohon tuohon, vaali joka rikkaruohon sydämessä varuisasti; lietsoi tulta uutterasti, joka miehen mieltä pouti, aron aavikosta nouti juoman, jolla suuta kasti.
Siinä joi hän yhtä toista: sairaan jalopeuran pelon, erämaiden öisten elon, huolet hullun-kammioista. Kului kulta unelmoista, haihtui tuoksu haavehilta, päivä painui, joutui ilta, nousi sumut notkosoista.
Halkes nuoruutensa haaksi, jolla retkelleen hän lähti, uneksijan onnen tähti vaipui valtamerten taaksi. Veri sakoi samakkaaksi, laulu maata myöten hiipi: poikki oli kotkan siipi, lehto kaattu kaskimaaksi.
Joka hymyssä hän näki, joka sanass' salanuolen, katsoi aina kahdenpuolen, pelkäs yötä päivälläki. Yöllä heräs Hiiden väki, nosti otsaan kylmän hien, voitti piru vastuksien, haukaks sai jo kevätkäki.
Nyt jo piru nauraa tohti, näytti aatteet akanoiksi, kirnus hengen voitot voiksi, kauas kannel niekan johti korven onkaloita kohti, erämaihin erakkuuden; yksin kanssa ikuisuuden näin hän istui, näin hän pohti.
Saapui aatteet kaikenlaiset suuren yksinäisen luoksi, tuli luode, tuli vuoksi, matoi kangastukset maiset. Joskus pilvet purppuraiset aron iltaan ilon heitti, vaan ne kaikki jälleen peitti samum-tuulet tuiskivaiset.
Mut ei aina murretulla ylvään yksinäisen mieltä, jok' ei kaipaa ilon kieltä, jot' ei kiehdo kiilto kullan. Laureatus, lapsi mullan, katkeruutta keitti, kantoi, kunnes kaikki heitti, antoi päivän mennä, toisen tulla.
Ja ne saapui maita soita, päivät pitkät, päivät harmaat. Piili laulun keijut armaat, jotka ennen karkelolta piti illoin ihanoita, väikkyviä, välkkyviä. Mieli punoi säikehiä. punaisia, kamaloita.
Yöt ja päivät yhtä hamaa aatos kiersi, aatos kulki, yhteen huulet kuumat sulki, saattoi kielen sammaltamaan. Lyöty, lannistettu lamaan, varmaan hulluks oisi luultu, ellei lapsest' asti kuultu hänestä ois melkein samaa.
Fatalismi, köyhän silta, aina parhain oppi orjan, teki itsepäästä norjan, taittoi niskat niskurilta. Kulki niinkuin kesä-ilta yli mielen uhman pahan; ja hän oppi poimimahan kukkasia kaljamilta.
Ja hän taipui taakan alle, tyytyi niinkuin tyytyy rukka nöyrtymyksen kalvas kukka kasvoi korven kulkijalle. Ja hän nousi kukkulalle, näki tyhjäks elontyönsä, laski sauvan, päästi vyönsä sekä kuoli maailmalle.
Hän, mi kärsinyt ei iestä, astui valjahisin hyödyn; karvas oli kalkki lyödyn, vaan se juuri koetti miestä. Mittas reunat mieron tiestä, kulki teitä köyhän, kurjan; näin voi piiska elon nurjan kaurihista kilin piestä.
Ja se suuri fatalisti oli mielestään jo kili: tunto pesty, tehty tili elon kanssa kaunihisti. Ja hän huokas, kädet risti maailman tään tähden huonon, vihdoin kauriin vuoriluonnon kirkon pihattoihin pisti.
Laureatus muiden lailla vangiks otti järjen oman, järjen aina rauhattoman, järjen vastausta vailla. Asui mailla autuailla, tuli verraks tuhansien, kiros riemun, siunas hien, sai jo majan armon mailla.
Saapui aika sovituksen, aika lapsuus-onnen lauhan, aika anteeks-pyynnön, rauhan, äidin helmaan palauksen; ja hän aukas kodin uksen, katsonut ei enää taaksi, ettei uppois Herran haaksi jälleen uneen kauhistuksen.
Katsoi ylle, katsoi alle, ja hän tunsi uudet tuoksut, kuuli uutten vetten juoksut, palas voima voipuvalle. Kruunu viittoo voittajalle! Paastoo paha lihas luuksi! Taivu sielu tarvispuuksi, taivu taivaan jumalalle!
Hän, se Mestari, mi muovaa maailman ja ihmismielet, virittää voi harpun kielet soimaan virttä uutta, luovaa; kohta sanan voimin huovaa Herran haaksi Herran teitä: ei Hän kiellä, ei Hän peitä armoansa anteeks suovaa.
Herran sana virvoittaapi niinkuin virta, vesilähde, Herra nostaa huomentähden poveen sen, ken rakastaapi. Elo selvityksen saapi, kaikki kirkastuu ja koittaa; Laureatus voittaa, voittaa, laaksot, vuoret valkeaapi.