III.
Pyhä Antonius.
Pensaat puron vieremälle hiipiä hiljaiset ja taajat, hiljaa puiden latvat laajat hymyy laineen leikkinälle. Vieremälle vihreälle tyttö käy ja kuroittaapi, ja sen rinta riksuttaapi ja se ei lie hyvä hälle.
Laureatus, laulurukka, seisoo, miettii tytön luona; varoa ei tiedä vuona, mutta murheinen on hukka. Vihryt, kaunis nurmen nukka tuossa kutsuu, viittoo luokse, ruoho kuiskaa: "Joudu, juokse, viini vartoo, taita kukka!"
Sanat tuhmat eivät leikkaa ääntä sydänkielen herkän, iltarusko kuusenkerkän yli heittää kuperkeikkaa, yksin tuuli käy ja teikkaa heinäin huojuvitten päällä; kuule ei kuin kivet täällä, jotk' ei kerro joka seikkaa.
Laureatus aatteissansa kauan, kauan tuumii tälleen… vanha metsämieskö jälleen täällä panee paulojansa? Hyi, barbaari himoissansa! Pulmu pälvellään on pyhä. Vaan hän tuumii, tuumii yhä, eikä laukee pulmun ansa.
Immen posket pyörehinä puolikypsät punertavat, silmät suuret aukeavat katsomahan kysyvinä: "Nääthän, että annan minä! Laureatus, miks et ota? Ota taikka syttyy sota, paha, paha poika sinä!"
Ja nyt immen silmä tulta iskee nuoren immen vihan: "Eessämme on Eden ihan, etkö näe, kuule, kulta! Suotko nenän eestäs sulta kissalle sa maidon, rukka? Taita kukka, taita kukka, taikka loppuu maltti multa."
Laureatus aprikoipi. Kas, kuin silmä kaunis kiehtoo, veret liekkilöihin liehtoo, leikkilöihin somiin soipi! Vaan hän käden nähdä voipi, joka viittaa kärsittyihin, ja hän turvaa hymyilyihin, epää vaan ja eperöipi.
Loppui immen rauha silloin. Nyt jos milloinkaan oil aika hänen nähdä elon taika; nyt ol' aika, nyt jos milloin painaa vienoks pajunvilloin korven miehen kova mieli, nyt, kun kerran kertoi kieli, mitä sydän sykki illoin.
"lhanasti taivaan teitä saarnaat sanoissa ja töissä, mutta etkö ikävöi sä koskaan syömen säveleitä? Minut polje, minut heitä, mutta mua siedä, siedä! Mikä mull' on, min' en tiedä, peitä suu jo multa, peitä!"
Ja hän posken purppuraisen kätkee käsivarrellansa, rohkeutt' on rinnassansa, vaikk' on katse karitsaisen. Laureatus näkee naisen, huomaa sulon hienon, hennon, ja hän tuntee verten lennon, kuulee kutsun hurmaavaisen.
Vaan hän vait on ainoastaan. Vaikka on kuin maasta, puista ilkkuis tuhansista suista lasta, joka omenastaan huoli ei, vaan huitoo vastaan. Ja hän tietää loukkaavansa tyttöä, mi itkun kanssa hiljaa sotii onnelastaan.
Silloin, silloin anovalle apu joutuu, kieli kankee vapaa on, ja sanat lankee niinkuin kaste kanervalle. Tähdet syttyy taivahalle, Herra antaa armon soihdut, kääntää parhaaks Pahan loidut. Kiitos Hälle, korkealle!
"Anna pieni, Anna hyvä, en ma ole niinkuin luulet, mua viskoo vinhat tuulet, mua ahmaa aalto syvä. Synti, syömeen sisältyvä, usein mustaa mielen multa. Sielussani, Anna kulta, seulo nisu, seulo jyvä!
"Hyviks, ihanoiksi aivan uskot maailman ja minun, vaan on unta uskos sinun. Jos ma sainkin lahjat taivaan, sain ma myöskin lahjat vaivan, himot huonot, himot suuret… syvällä on synnin juuret, vaikka kuinka kaivan, kaivan.
"Vaikka orjantappuroita kyllin elontiellä niitin, kyllin niitin, kyllin siitin, viel' en aistejani voita, viel' en hengen hekkumoita suistaa voi ma synnintyöstä. juuri äsken olin syöstä… Anna, auttaa mua koita!
"Älä luule, että soimaan itseäni iloks vainen, mutta pienin kipunainen sydämessäin tulen voimaan syttää voi ja autioimaan. Siell' on paljon sytykettä! Anna suothan, suothan, että pääsen Jesuksen ma hoimaan!"
Anna vartoo vaan ja uottaa, mitä puhuu miesi pyhä. Ymmärtää hän ei voi yhä, miksi lempi synnin tuottaa: vaan hän luottaa vaan ja luottaa ja hän ymmärtää, ett' yksin hän saa käydä käsityksin, hän saa Herran miestä juottaa.
Anna lankee polvillensa, tarttuu käsiin voideltuihin, yhtyy yljän rukoiluihin tykö taaton taivaisensa. Ja hän häilyy hiljaksensa ja on valkea kuin vainaa, kun tää suvaitseepi painaa suukon hänen otsallensa.
Sonetteja Dianalle.
l.
Diana.
Sa synnyit sätehistä aamunmaan ja puiden vihreästä, ruohonpäistä, mut minä vaan sain syntys nähdä näistä, sa lienet ehkä hullun houre vaan.
Sun piirtees tyynet lepäs levossaan, kuun kairaa kutris kantoi välkkyväistä, ja paimenta sa lemmit leikkiväistä, sa jumal-synty, synnillistä maan!
Siit' asti luonto kaikk' on herännyt.
Ma kuulen laulut puron pulpunnasta
ja joka puusta äänet puhuu nyt.
Tää riemua on vallatonta vasta:
on lehdon karkeloihin kerännyt
Pan paljas tuonne immet Metsolasta.
2.
Tunnen virran tuolta puolen.
Ma olen erakko vain murheen, huolen, mies yksinäinen, hullu haaveiden, ma muiden maailmoista huoli en, vaan puisin puukoin kultavuorta vuolen.
Ma kuulen tuonen virran tuolle puolen sun kutsus elon juhlahan; ma, ken jo uinuin untuvilla unien, ma nousen — ja sun sulokättäs nuolen.
Ei hyvä kuolleit' ole herätellä, ei leikkiä lie lempi vainajain, ei koirana sit' uneen silitellä.
Kas, kuolleen lempi palaa punottain, ja vaikka hullun huul' on valju vain, niin verta, verta vuotaa sydän hellä.
3.
Kevätsade.
Kai hymyillä mun täytyy kyyneleille, joit' itken, itken onnen ilossain; näät eipä päästä kevään kekkereille, jos sydän sadettaan ei anna vain.
Maa kuiva vaatii jotain enemp' ain kuin pelkkää aurinkoa ahoteille. Ens sade juur' on hurma jumalain — ja sateen jälkeen itää ihme meille.
Se suuri ihme, kun me valveutaan, kun heräjävät sydänlehdet hienot maan loasta; kun loppuu kaihot maan,
ja elon salaisuudet suuret, pienot pyhinä puhkee, ole eikä vienot ne pirun juonia, vaan jumalan.
4.
En tahdo —
En tahdo yksin lentää, kun ma luulen pois pääseväni maihin parempiin sen kanssa, ken mun nosti keväimiin ja antoi laululleni aamutuulen.
Taas kuolevanko kevään nuoren kuulen, mi rungon vanhan rintaan annettiin? Kateusko jälleen katkeroisi huulen, kun juhlamalja käteen kannettiin?
En tahdo yksin lentää niinkuin kotka, en vaania myös päällä vuorien, kuin metsänpeto peljättynä en.
Vaan kanssa ystävien tahdon, jotka mua lempii, purren lehtipurjeisen taa salmen tyynen soutaa niinkuin sotka.
5.
Lopputili.
Kas, kaunis ystäväin, sa minkä teit: mun lempeni sa herätit ja peit vain pilkkanas, mut pidit suloisesti, se harmenemasta nää hapset esti.
Ma paljon ymmärrän, mut totisesti
en yhtä: luoksein miksi hetken jäit,
ees hetken tää miks onnen kupla kesti?
Nyt, ystäväin, sa multa paljon veit.
Mut Herra ottaa, minkä Herra antaa.
Siis hälle yksin kiitos nyt ja ain.
Ma tyynnä soudan taas päin tuonen rantaa.
Suo sentään uskoa mun muistossain,
mun että siipeni kuin kiurun kantaa
ja lauluni kuin onnen virsi vain.
Tenn-koski.
Tähdetönnä suvi-yöhyt päilyy, saavu ei hämy eikä kuu, valkeat Tenn-järven neiet häilyy, kosken lauluhun nukkuu puu. Seisoo haavehissa metsä varjoton, maa on tyyni, taivas kirkastettu on; Areskuta vain hangessaan hohtava katsoo yöhön valkeaan.
Terhen vieno yli nurmen nuojuu, kaste runsaana lankeaa, tuuli nukkuu, koivunlehvä huojuu, vuoksi kaisloja keinuttaa. Vaahtoon käy Tenn-järvi, virta Indalin syöksyy autuaana aamuruskoihin, kuuntelee kesän kirkas yö, kannelta kaikuvaa Tenn-koski lyö.
Ja jos joku aatos —
Ja jos joku aatos mun luonani lie, kun lankee kuoleman ilta, sen olkohon viittoma viime tie, mi päivän ja metsien mailta mun vie, kesän kerkeän sointujen silta.
Tien laulavan polkua viipyen pois minä kulkisin haaveessa harhain, meri, aallot ja aurinko viimeisen lois kesän kaunihin katseen, mi ystävän ois, ois kuin on mun kaipuuni parhain.
Polyteknikkojen marssi.
EI meill' ole mainetta es'isien, ei muistoja, muinaisuutta, mut jäljissämmepä kultahinen kevät kasvavi laihoa uutta. On kalpamme tieto, on kilpemme työ, näin kultuurikansoa luodaan, toden tieltä ja valkeuden väistyvi yö ja kunnolle kunnia suodaan.
Ei hurmehin lippumme hulmuakaan, ei riepuina riipu sen vaate, ei murhista, kauhuista muistuttamaan käy puhtahan viirimme aate. Sen kultakirjoja katsokaa! Ne korkeella tahdomme kantaa. Ei kansalle onnea kauniimpaa kuin työ sekä terveys antaa.
Käsivarret jos vankat poikaisi lie, jalo lippu, nyt liehu ja loista! Väkivalta ei rankaisematta vie sun kruunuas aurinkoista. Sua suojaa vartio uskollinen, sen rinnoissa lyö ajan laineet, valo valta on vuossadan vastahisen, ei menneiden muistojen maineet.
Työn lapset! On aateliskilpemme tuo, sotatorvemme ylpeä, sorja, se vaikka ei maailman mainetta suo, maat, valtiot vaivamme korjaa. Me syrjässä seisomme, kuolemme vait, vain työmme on hautamme pylväs, se kestävä on ajan ankarat lait, on onnemme ainoa, ylväs.