LYBECK
Kun tuli kuoli.
Istuivat piirissä kansan päät, tuskallisna he vahtivat tulta. Loisti, leimusi liekkien häät, karkeli kipunain kirjokulta. "Ne lentävät liikaa, ne polttavat talon", yks virkkoi, ja kaikki tuumivat niin, ett' olla se vaara voi tulipalon. Tulen ympäri muuri näin muurattiin. Mut tuli ei häkissä viihtynyt, se tien läpi muurinsa poltti nyt, se leimahti kansan päämiesten eteen, jotka torkkuivat työnsä tehtyään.
Niin nous heistä ylin ja sammutti veteen
koko rovion, kauhu sydämessään.
"Täss' olen ma", virkahti musta tuhka
ja irvisti heille kuin ilkeä uhka.
1899.
Pojilleni!
Kaihtaen, voimatonna seison eessä välttämättömän: kaiken raskaan, mi teitä vartoo.
Mut älkää katsoko synkästi elämää —
älkää silti kovasti, säälimättä
kuin elämä katsoo!
Käsin kaksin kantakaa
taakka; mutta tehkää se pystypäin
ja katse kirkkaana!
Hyvä hymynne olkoon,
lämmin, viisas kuin harvoilla vielä
on voimakkailla.
Vihamiehiä vältä ei kukaan;
eivät he lepää, eivät unhota työtään —
se heille kuuluu.
Olkaa liian ylpeät kostamaan!
Sydämen tyyni ylemmyys on kunnia
kotinne, heimonne.
1903.
Väsyneitä puita.
Yö, jota kauan, kauan varroimme, lujaan ympäri päittemme sulkeutukoon! Myrsky ei lepää, aallot eivät asetu — ei aamu meitä varro; törmällä seisomme, kaukana, kauimpana.
Lyö runkomme, myrsky, lyö viimeinen vastus juurista syömessä vanhan maan! Yö ei sitä kerro, aallot eivät asetu — ei aamu meitä varro; mut ei taipua, murtua vaan … vain murtua.
Lainehet ahnaat, laajaksi hautamme luokaa, tehkää suureksi kaatumisemme! Kerran vaikenee myrsky, kerran valkenee yökin — ei meitä aamu varro; uuvuimme myrskyssä seisomaan, myrskyssä sotimaan.
1903.