MÖRNE
Viha.
Se syöpyy mieliin kuin ruoste rautaan. Se tarttuu kurkkuun kuin vehkaleipä. Se puree kuin kylmyys paljasta, ryysyistä kyynärpäätä.
Ei hän, joka tänään nyrkkinsä nostaa puhujalavalla sen ole isä. Sadat vuodet se maassa on itänyt hiljaa kaikissa, joilt' oli estetty ilma ja päivä, se huutaa aikojen syvyydestä, se on perintö isien, jotka murtuivat työssä taa auran ja karhin, joilta kielletty jano oli kirjaan ja kynään, jotka kyntivät alla herrojen ikeen, jotka tahtoivat itse asua maansa ja vietihin raastaen herrojen sotiin; jotka tahtoivat nostaa kattonsa matalan ja äänensä nostaa ja kokea voimansa määrän ja herrojen pilkkaa palkaksi saivat.
Se viha, jok' on perintö harmajan muinais-ajan, se kutsuu, se kiehtoo, se liehtoo laumoja sotaan, se kytee kuuntelijoissa ympäri puhujalavan, alla toukokuu-taivaan; se syttyvi, kun sanat leimuavat, se silmäin tummista kulmista iskee tulta, se on tuomion kostava raippa, mi lyö maahan valtion hauraan.
Runoilijat.
Se laulu, joka nyt ei tahdo laata, kuin pääsky lentäköön se liki maata, on aika tuulen, aika myrskyn nyt. Valkeena särkkä seisoo vaahdossaan, hajoovat heinät, luodut kuivamaan, pelloilla päiv' on pölyyn pimennyt.
Nyt kaikki yrtit, puut maa-emään juurtuu, mi nosti ne. Myös meille hetki suurtuu, elämäntaisto tunnussanan saa. Mut päällä pilvein, alla taivaan seijaan, tään ajan laulun ilmalaivat leijaa ja tuuleen tuonen-vankkaan — liputtaa.
Minun vihani.