MEHILÄINEN W. 1836.
Syyskuulta.
Muualta saatuja Mehiläiseen koskevia kirjotuksia.
[Sieltä täältä sekä mennä että nykyissä vuonna olen saanut Mehiläiseen koskevia kirjotuksia. Koska ne kuitenki ovat tulleet ystäviltäni, niin niistä en mitänä voi päättää, mitä muutki ajatellevat näistä kokeistani. Panen heiät tähän sitä myöten, kun tulleet ovat, niin mitä ilman jollai tavalla nään Mehiläistä koskevan, kun mitä erittäin on sihen pantavaksi lähetetty, ja josta saan tässä tilassa lähettäjiä kiittää. Toiset ovat Suomenkielellä tulleet, toiset vasta minulta suomennetut.]
S***sta 15 p. Marraskuuta 1835.
Lukiesamme Weli L***din kanssa Suomen Syntyä, havattimma me ilolla, että Maamme nimi on siinä aivan kauniisti juohatettu. Tämä Runo on myös ylehensä kaunis — vaan luuli Weli L. että siinä olisi ollut sovelias vähän pitemmältä Kalevata muistella. Sentähen koetin minäki runoilla — mutta koska tämä tapahtui vähin nuhet sanoilla, niin en luule minun lisäystäni soveliaaksi ensi lehteen pantavaksi. Lähetän sen kuitenki lystin vuoksi. Kyllä A***soni nuhet sanoilla alkoi Aviisinsa, vaan eipä se häntä onnistanut. Jos Weljeni itte näkisit hyväksi muutamilla sanoilla Kalevata muistella, niin olis se kuka tiesi paikallansa. Muutoin ilman tättäki lisäämisettä on Suomen Synty kyllä soma myöskin siinä puvussa, jossa se tänne tuli. Aviisin nimi Mehiläinen on sangen kaunis. Onnia paljon sille ja erinomattain sen toimittajalle toivottaa suosiolla. C. S.
Lisäys Suomen Syntyyn.
(K. Mehil. Tammik. 1836).
Sanojen jälkeen: "Siitä sai nimensä Suomi, Sai nimensä suomisesta, Kalevasta kansan juuren, Suuresta sukuperänsä, mainiosta maaneläjät" taitaisi sopia panna:
O sä kuulusa Kaleva!
Esi isämme ilonen,
Joka suodun Suomen maalla
Perustit majat metiset
Asunmajat ihanaiset
Sukukuntasi suloksi;
Jo o'ot meiltä ammon mennyt,
Armahin Esi isämme,
Poikinesi, pereinesi;
Mutta vielä vanhat runot,
Weisut vierreistä ajoista,
Muistelevat miehuuttasi,
Jalouttasi juttelevat,
Selittävät sulosesti
Eloasi onnellista,
Ilosinta, ihaninta,
Täällä Pohjolan perillä.
Jo o'ot ammon maassa maannut,
Tuonen unta tuuvittanut;
Waan jos, Eukkomme eräinen,
Ylentäsit mullan alta
Pääsi hallavan, helevän,
Sukuasi silmimähän,
Toki moni muret kyynel
Putoasi poskiltasi,
Kun et tuntisi enämpi
Sukuasi, syntyäsi;
Kun et näkisi enämpi
Wanhan ikuista vakuutta,
Riemua ja rakkautta,
Pohjan kuulusan perällä;
Toki surisit syvästi,
Kunk' on kaikki muuttununna,
Uusi kansa, uudet menot,
Uudet tavat, uudet toimet,
Uudet hempiät elämät,
Wanhan vakuuden siassa.
Rohkenisko moni meistä
Käydä kättä antamahan
Sulle, suurelle isälle,
Käydä sulta kuulemahan
Sanomia sulosia,
Ilon mailta ijäisiltä?
Toki tätä katsellessa
Huutasit Manun mäellä:
"Avaa, Tuonela, ovesi!
Outo täällä on asua,
Kylmä Kalevan majoilla;
Emmä tunne omiani,
Eikä omani minua;
Ei tuu kukaan tervehtähän
Esi isäänsä ilolla,
Ei tuu kukaan kyselehen
Sanomia sulosia,
Ilon mailta iäisiltä;
Eikä harmajat hapenat
Täällä kunniaa tavoita."
Eikös tämä Äiän ääni
Herätäisi sua, Suomi,
Etsimähän arvoasi
Esi isäisi poluilla,
Etsimähän onneasi
Wiisauden visuilla teillä,
Taidon teillä tasasilla,
Hurskauden hyvillä teillä,
Rauhan teillä rakkahilla;
Että vanhat kulta ajat
Wielä maillamme vesoisit,
Että vuodet viljasimmat
Kyliämme kaunistaisit,
Että käkiä tuhansin
Kummuillamme kukkuisivat.
Niin sua, kevät käkönen,
Ehk' o'ot pieni lintusista,
Muistelen mä suosiolla
Muinen kerran kukkumasta,
Hyvän hetken liekkumasta,
Puun lehvältä lekkumasta,
Korvihin ukon Kalevan,
Kuuluvoille kulkevaisen j.n.e.
Muita paikkoja taitais sopia parantaa, että tulisivat värsyt: "asunmaata arvaellen — korpimaita kauheita — kussa kankahat katalat — näki maat, metsät ihanat — salot, saarimaat tuhannet — etäämmäksi ennähytti — maa ihana arvattuna" kuulumaan tällä taivalla: asunmaata mielitellen — korpimaita kamakoita — kussa kankahat karusat -näki metsät, maat, ihanat — salot, saaristot, tuhannet — avarammalle ehätti — maa ihana aivottuna. C.S.
K***sta 4 Joulukuuta 1835.
… Mitä anomukseesi koskee, minultakin Mehiläiseen apua soahak, niin lähen jo päältäpäin sitä hyvillä (ut mihi videtur) neuvoilla täyttämään. Tämä neuvo on, että koko aviisi ja liiatenkin Historian suomentaminen kirjutetaan Savon puheen tapaan, joka neumo perustaaksen seuraaviin syihin:
1:ksi. Omat kaikki vanhat runomme sillä puheella kirjutettuna, s.t.s. sillä puheella ainoastaan on muinasaikansa elikkä juuri ja perustus, jolla voi ijäti seisoa.
2:ksi. On verbum medium, jota ainahik piamme kielen hyvänä ja kaunistuksena, ainoastaan Savon puheen omituinen.
3:ksi. On sama puhet korvien kuullak kauniimpi, soivampi, ääneliäämpi.
4:ksi. On siinä puheessa Runon henki vielähik elävänä tavattava, kaikissa muissa kuolleena.
5:ksi. Tulee Mehiläisellesi kuitennik enemmin Savon puheellisia, kuin muita lukioita.
Muistuttamatahik tiiät, että Pohjan ja Karjalan Suomalaiset minulta kielensä vuoksi luetaan Savolaisiksi.
Se nyt oli ensimmäinen neuvoni ja toinen on, että Historian suomentamisessa olet niin tarkka ja huolellinen, kuin mahollisesti olla taijat. Pane varmasti mieleesi se asia, sillä siitä on koko Aviisisi onni seuraava ja epäilemätäk on Mehiläisesi lyhytikuinen, jos huolettomasti Historian suomennusta toimittelet. Sentähenpä pitäis sinun jo kauvan ennen, kuin painetaan, lähettää joka kuun osa suomeksi käättynä tutkittavaksi tarkoilta, oppineilta ja tottuneilta suomalaisilta Helsingissä, Oulussa ja ehkä täällähik, joss' on joukko joutavia oman kielen ystäviä.
Kolmas neuvoni on, että painatat vähintähik 1000 kappaletta Historiasta, jotta nehik, jotka tulevina vuosina pyytävät Mehiläistä, saisivat alusta saakka. En kyllä luulekkaan sinun nyt esinnä saavan, kuin 300 ottajata, taikka sillä paikoin, mutta jos kohta usiampia ilmautuisi, niin pitää sen mukaan myös enemmin Historiaosasta painattaa.
Muutoin ei sinun piä aviisissasi kenenkään mieliä kahtoak, vaan ilman erotusta, niin paljon kuin laki ja asetukset suahtevat, riielläk ja kamppaillak kaikkien kanssa, erinomattain toisten suomalaisten ja ruohtalaistenkin maamme omasien aviisien. Sinun pitää kohta syntyessä totuttaa Mehiläisesi sotaan ja riitoihin; näyttää, että tahot niin kielessä kuin muissa saavuttaa jotahik uutta ja parempata, eikä huolia siitä, jos välistä kuulet Mehiläisesi maalta manalaan tuomittavaksi ja kaikillennik kirjotuksillesi peiaita piettäväksi. Waan jos rupeat mieliä nouvattelemaan ja rauhaa ehtimään maassa, jossa rauhaa ei olekkaan, niin sillä väleen laitat kuolinvuoteelle Mehiläisesi ja siltä vuoteeltapa heän ei millonkaan ole nouseva. Aviisia, joka alti riiassa elää, vihataan, noijutaan ja pelätään, vaan sen ohessa sitä — luetaan. Ystäväsi ***.
*** 2 päivä Tammik. 1836.
— Olen yllytellyt ukkoja täällä Mehiläistäsi ottamaan ja luvannut auttaa, postin kautta saamaan. Mutta ukot valittavat, että heillä nykyjään on enemmin köyhyyttä, kuin rahoja liikenemään, ja ilmanki ovat veltot ja hitaat kaikkiin kirjallisiin yrityksiin. Saapi nähä' jos yhtään anojata täältä ilmautuu.
Wielä toivotan sinulle rauhaa, termeyttä ja hyvää uutta vuotta, joita myös, jos ei ensimmäistä, niin kuitenkin jälkimmäisiä toivotan Mehiläisellesi. Ei taitaisi haitata, jos välistä pikkusen siivellänsä pyyhkäsisi meiän useinki heikkosilmäsiä eli sikisokioita, kaikensäätysiä maamme miehiä! Ystämällisesti ***.
Helsingistä 22:na Tammikuuta 1836.
— Usein kylläkin on mieleeni pyörähtäny, joita kuita teillen täältä kirjottaa, vaan ei hän tuo ennen ole saanu satuun. Opetellakseni samalla, olen valinnut maamme kielen; hyvin tieten ellei tämä teillen näytä sopimattomalta. Niin harvoin täällä vankka Suomen kieli korvissa kaikkuu, että unehus jo tahtoo voitollen pyrkiä.
Ensiste tahon puheskella, missä arvossa Suomen kieli täällä nykyjään asuu. Näyttää kyllä moni asia osottavan, että aika on läsnä, jona kansa unestansa heränny jo pitää arvoonsa nostamaan omat omaisuuksemme. Usiammalla palaa syämessä totinen rakkaus sille, joka tämän kielen parannukseen ja korottamiseen koskee: ja kun se kerran mieleen on ruvennu, kyllä se sieltä viimmen työhönki työnnäksen. Tämän asian esikuvan saattaa siitäkin jo merkitä, että usiammat Nationat ovat keskenänsä päätäneet eksaminata Suomen kielessä ottaaksensa, ja moniaat jo tämän täyttäneetki. On myöskin moniahta kirjanen nykyjään näyttäny silmiään, jotka mielestäni, vaikka kylläkin käännöksiä, suomensa touoksi kuitenki ovat kiitettäviä. Kalevata, josta ensimmäinen osa saatiin viimme jouluksi, olen kaikkein kuullu kiittävän ja toivovan siitä hyvää Suomen kielelle ja Suomen mielelleki. Warahinen taitaa olla vielä mitään Mehiläisestä sanoa. Sitä olen kuullu usiamman moittivan, ettei ole meillä kelvollista Suomalaista Sanakirjaa, joka johattaisi sisälläpion oikiaan tuntemiseen. Kuuluu hän tuo *** uuen Sanakirjan *** ssa pränttäyttävän, vaan hiiskuvat jo eräät, siitä ei paljo toivottavaa olevan. Professori B***n myös sanotaan luvanneen parannetun laitoksen Suomalaisesta Grammatikastaan, jossa erinomattain kuuluu muuttavan deklinationiopin, pitäin ainoastansa kaksi väännöstä. —
K***lta 13 Helmikuuta 1836.
Jo ammon olisin noudattanut aivan ystävällistä pyyntöäs antaakseni joitaki hyödyllisiä tietoja tästä Seurakunnasta, mutta moninaiset huolet ovat siitä minua estelleet; F***ki on kuusi viikkoa aivan kovaa tautia sairastanut, vaan on nyt jo toki parannuksen tiellä. —
Näistä ja muista huolista päästyäni tahdon aivan mielelläni kirjoitan jotaki tämän Seurakunnan asioista Mehiläisen avuksi, jonka edestä saan kiittää sinua. Siinä on kielemme rikas, mutta taitaa usealle olla eräisempi. Kernaasti soisin sille saattavani antaa hunajan aineita, vaan tuskin voimani siihen riittänevät. Nyt lähetän Inkerin valituksen jos siltä näyttää.
Inkerin Walitus.
(Ruottista suomettu).
Syys on ja yö,
Aallot ne myrskynä laivoa lyö;
Kuitenki ois hupa huolla
Ulkona tuolla.
* * *
Kauvan ma näin
Purjehen — poikkesi läntehen päin;
Autuas hän kun on veillä
Frithion teillä!
* * *
Altonen, oh!
Ellys sä nouse, jo viet kovin joh!
Loistooten tähtyet taivon
Retkiä laivon!
* * *
Keväillä hei!
Jällen hän saapi, van Inkeri ei
Nää sitä, vastahan juokse
Kultansa luokse.
* * *
Mullasa maan
Raukk' on jo riutunut rakkauestaan,
Näin yhä kuihtuva kurja,
Weljien orja.
* * *
Haukkanen, sun
Heittiki hän hymiäkseni mun.
Woi mitä antava oisin
Sulle nyt toisin.
* * *
Siipesi sai
Lemmetär muinen — ja lenteli vai
Sulhoaan etsien harras
Maailmoilta marras.
* * *
Ei mua vois
Siipesi pienoset kantoa pois;
Tuonelta lentimet oivat
Saan ma — ne voivat.
* * *
Kuoltuani
Frithioa tervehä lintuseni;
Ja aina kun itkeepi kulta,
Termehä multa.
C. S.
***sta 15 Maaliskuussa 1836.
Tässä saat ensimmäisen osan vanhoja kerätyitä muistelmiani. En ole joutanut asioita paremmin valituilla sanoilla kaunistella, jos ne ilman sen verosia olisivatki, että ansaitsisivat juhlapuvun. Waan eivät taia olla. Ne koskevat erittäin näitä omia (Kajanin) seutuja, vaan kolkko on täällä, niin mielen, kun maanki luonto. Sentähen kuitenki lienevät jostai arvosta, että taitavat tulla ensimmäiseltä Kajanilaiselta, joka hartaammalla halulla ja tunnolla muistelee rakastettua ja kuitenki häneltä ihanaksi katsottua syntymämaatansa.
N:o 1.
Karhunsyöjä.
Karhut ei mähene meiän seuvuilla, vaan vähenevät karhuin hävittäjät. Alinomaset huuot ja valitukset karhuin pahateoista näyttänevät sen toeksi. Emme sentähen taia olla muistelematta ja kiittämättä entisiä karhusankarejamme. Jos olisivat eläneet vanhoina Greikalaisina aikoina, niin ehkä heitä nyt piettäisiin samassa arvossa ja kunniassa, kun Herkulia ja muita heiän mainioimmia uroitansa.
Mainittavia entisiä karhunhävittäjiä täällä Kajanin läänissä oli Juoseppi Tolonen Salmen emäkirkolla. Monta kymmentä karhua oli hän kaatanut. Hänestä kuulin myös joku aika sitte seuraavan lauseen.
Taasen kerta karhunajossa käyen löi karhu Tolosen allensa, repi ja raateli pahasti sekä päätä, kasmoja että muuta ruumista. Häässään rukoili Jumalata Tolonen. Monteskiö sanoo urhollisen häässänsä olevan hirviän, sillä ensimmäisestä pelosta ja hämmästymästä sikiää kauhia jalous ja voima. Niin kaiketi kävi Tolosen. Ensisäikähyksissään ei voinut mitään karhulle, vaan rukoili Jumalata sielunsa autuuen puolesta. Sitte sen tehnyt, ja ainaki viimmesen hetken itsellänsä olevan luullen, kiljasi karhulle: "syö nyt, saatana, ja syö pian." Mutta mikä lie karhulle tullut, liekö äänenki kiivautta säikähtänyt, kun samassa laski saaliin hampaistansa. Mutta nyt tuli Tolosen vuoro tehä karhulle, mitä karhu ei tehnyt hänelle. Arvelematta sieppasi kirveen käteensä, juoksi karhun jälkiin ja lyöä kamahuttain kirmeellä päähän huusi: "jo minunki päässäni aivot näkyy, pitää sinunki päässäsi näkyä." Waikka karhu jo makasi märjähtämättä, niin innossaan Tolonen vielä löi pyssynsä pääkalloon poikki. Leikasi sitte, kun näki hengetönnä, palasen lihaa toisen lämpimästä ruumiista ja pisti suuhunsa lausumalla: "kumpiko meistä toisemma lihaa söi?" Wieläki on miehellä kasvonsa tästä tappelosta merkittynä.
N:o 2.
Muistopuhe vainajalle talonpojalle.
Tämä vainaja, joka nyt ensikerran kuolemallansa pani kyynelet vuotamaan ja murehen liikkeelle, on yheksänkymmentä vuotta ollut ihmiskunnan ja erittäinki läheläistensä ilona ja onnistajana. Isästänsä, joka myös hanki aikoinansa oli kiitettävä talonpoika, oppi hän jo pienestä kyntämään ja kirvestä käyttämään. Hänen jälkiänsä käveli hän pitkin vakoa, ennenkun hyväsesti vielä taisi yhestä vaosta toiseen omin voiminensa astua. Paremmin vahvistuttaa sano hän isällensä: "levätkää, kyllä minä menen." Ja siitä ajasta asti on aurinko nostessansa joka aamu nähnyt hänen työssä, kyntämässä, kylvämässä ja niittämässä. Uutta peltoa on hän tehnyt 120 tynnyrin alaa ja niittyä siksi, että talossa nyt talven yli elätetään 70 lypsylehmää, vaikkei häntä ennen voitu pitää, kun vaimon viisitoista. Nuo kauniit koivut, tuomet ja muut puut tuolla ihanassa laksossa, joien varjossa usein istutta lastenne keskellä, kaikki ovat ne hänen istuttamansa. Ei häntä ajanut ahneus työlle, vaan hän piti tekeliäisyyen ihmisen suurimmana onnena, työttömyyen suurimmana onnettomuutena. Hänellä oli tapana sanoa: "Jumala on käskenyt ihmisen työlle ja työtä tehessä palvelemma ja kunnioitamma Jumalata."
Jumala siunasi hänen avionsa seitsemällä pojalla ja viiellä tyttärellä, jotka kaikki hän pienestä alkain totutti Jumalanpelkoin ja opetti ymmärtäviksi, uutteroiksi ja töiseviksi ihmisiksi. Pojillensa hankki hän taitavia, siviöitä, Jumalata pelkääväisiä emäntiä ja piti huolen tyttäristänsä, että heki joutuivat hymiin naimisiin lähellä asuvilla, viinanjuomattomilla, toimellisilla miehillä. Sama huoli oli hänellä lastensaki lapsista ja kaikki tieättä te, kuinka hän näissä huolissansa menesty; taikka onko kestänä heistä mitään pahaa mainittu?
Syyttömissä ilomietteissä oli runot ja kantele hänen rakkahimmana huvituksenansa. Kauneita runoja lauleli hän aina mielellään, mutta riettoja, siivottomia loruja hän ei voinut kuulla toistenkan laulavan. Mielellään haasteli hän myös lystillisiä tarinoita ja satuja, mutta riitasia, panettelevaisia puheita vihasi han kovasti. Pyhää Raamattua rakasti hän yli kaikkein muien hengellisten kirjain ja sitälähin Wirsikirjaa ja Katekismusta. Kun välistä häneltä kysyttiin, mitä hän muista hengellisistä kirjoista piti, vastasi hän: "minulla on Raamatussa ollut tähän asti tarpeeksi lukemista, etten ole vielä ennättänyt toisiin yhtyä." Kuitenki oli hän eläissään seitsemän kertaa läpi Biblian lukenut.
Missä apua tarvittiin, siellä oli hän ensimmäisiä, taikka onko kukan kuullut hänen kylmäkiskosesti avuntarvitsevia kohtelevan? Onko hän ollut myöntymätön mihinkän neuvoon, josta toivoi parempata etua syntymäpitäjällensä eli koko maalle? Eikö hän aina köyhinä aikoina myönyt helpompaan eloa, kun muut, joilta ei ostettukan, niinkauan kun hänellä löytyi.
Te otetta nähneet hänen semmoisenaki, kun hän vanhemmilla päivillään oli, koska hänen jalkansa ei enää kyenneet pitkille taipaleille. Kuitenki jalkaili hän lähellisellä ympäristöllä ja, itse ajallansa paljo nähnyt ja kokenut, anto neuvoja sekä omasille että vieraillenki nuoremmille työmiehille. Hänen kaheksankymmenenmuotinen muistonsa oli paras almanakka säienvaiheista, kylvynteoista ja muista senlaisista. Hän tiesi, mitä muut eivät tienneet, muisti mitä muut olivat unohtaneet. Usein istu hän iltasilla kuutamella ulkona ja tapahtui sillon toisinaan, kun olisi joku ylhäsempi olento hänelle joita kuita tulevista asioista korvaan kuiskannut. Niin tuli hän usein ulkoa huoneesen ja sano: "huomena pitää sihen työhön ruveta" (jonka hän keralla nimitti), vaikka koko työstä ei sitä ennen ollut mitään mainittu eli ajateltu. Ja aina nähtiin jälkeenpäin, että sama työ oli varsin tarpeellinen. Niin tuli hän myös viimmeisellä illallansa ennen kuolemata ulkoa tupaan ja lausu nämät merkilliset sanat: "Lapseni! minä lähen nyt sen luoksi, josta kaikki olemma kotosin. Woi jos aina täällä ajassa olisin voinut häntä oikein kunnioittaa ja hänen käskynsä pitää! Epäilemättä olen useinki erehtynyt ja ollut hänelle kuulematon. Kuitenki toivon, että hän on minun tykönsä ottava. Huomen aamuna ette enää nää minua elossa, mutta leikatkaa pelto päivällä ja hautukaa sitte minä illalla."
Nyt oletta leikanneet peltonne ja lähettä hautamaan häntä, jota teiän, niinkun nyt lepoonsa seuratta, aina pitäisi elämässä seurata. Waan vielä kerran, ennenkun lasketta hänen maanpoveen, katsokaa hänen valkiata päätänsä, leppiätä muotoansa ja tuota suloista suuta, josta lassa kuulitta niin monta huvittavaista satua ja sekä kasvaessa että vanhempana saitta niin monta hyövyllistä oppia. Silmäilkää vielä noita kouriaki, jotka niin kauvan ja uutterasti ovat uskollisesti työssä vääntäneet.
N:o 3.
Kajanilaisen Talontytön vaate'omasuus.
(Otettu Kalunkirjotuksesta Talontytön Elsa Tervottaren jälkeen
Mieslahen kylästä N:o 17 sinä 21:nä Helmikuuta 1833).
Paperirahaa Rupla Kop. 1 musta silkkinen vaate'kerta (lenninki) 20 19 usiampilaatuisa hameita 25 9 röiyä 6 1 mustansininen kapotti 7 1 pitkä turkki mustansinisellä päällisellä 8 6 vyölinaa 3 10 usiampilaatusia huivia 18 3 tykkilakkia (myssyä) 3 11 paitaa 8 7 paian ylistä 5 1 papinlakana 1 4 sukkaparia 1 50 1 polstari (tyyny eli päänalanen) 1 2 raanua 1 1 papin aluslakana 70 28 kyynärää mustansinistä sarkaa 30 Pääsumma 138 20
N. B. Arviohintain suunnaton polku edellisessä Kalunkirjotuksessa on silminnähtävä, jolla oikein arvattuna pääsumma taitaisi nosta kahen eti kolmenki sen suuruiseksi. Ei siis täälläkän näytä morsiantyttö olevan vähillä valmis.
N:o 4.
Kajanilaisen talon Poikamiehen vaate'vara.
(Otettu talon naimattoman pojan, Tuomas Moisasen Jormuan kylästä, jälkeenjääneen tavaran arviokirjotuksesta s. 3 Joulukuuta 1832).
Paperirahaa Rupl. kop. 1 mustansininen sarkanen vaatekerta vanha 1 1 isompi silkki kaulahuivi 4 1 pitkä turkki viheriällä päällisellä 10 1 uuempi mustansininen vaate'kerta 5 1 pumpulinen vaate'kerta 3 1 harmaja, sarkanen vaatekerta 3 2 liiviä 1 50 1 pari viilekkeitä (henkselejä) ja 1 vyö 75 1 pala rantusta vaatetta 50 1 lakki 1 1 pari saappaita 75 2 paria hurstista housuja 1 2 paitaa 1 2 paria villasia sukkia 50 1 vanha turkkiröiy 2 1 pitkä levätti 1 1 pitkä levätti, parempi 5 1 vanha pitkä turkki 3 1 kerta kesävaatteita 5 1 kerta mustansinisiä vaatteita 2 1 rantunen liivi 1 1 villanen röiy 10 1 vanha silkkihuivi 50 Pääsumma 52 60
Tästä näemmä mitä talolliset poikamiehet, näillä seuvuin vaatteisiinsa tarvitsevat. Oikialla arvaamalla ja avisionissa myömällä taitaisi näienki pääsumma nosta noin kahteen sataan ruplaan.
N:o 4.
Sotkamon pitäjän entinen kirkkoherra, Tohtori Frosterus vainaja, kirjottaa Kajanin läänistä ja sanoo niittyin olevan pieniä palasia, sopimattomasti hajalla ja kaukana. Se kylläki on tosi, niinkun seuraavastaki Sutelan talon niittyin luettelosta Lentualta Sotkamosta näemmä. Sama luettelo on nimi nimeltä otettu Talon arviolaskukirjasta toimitettu s. 5 Syyskuusa 1833.
Niityn Ala.
Kuormaa. Rukoja.
A. Joka toinen vuosi lyötäviä
niittyjä.
1 Pitkäniitty 4. 8.
2 Pitkäniitynsuo 6.
3 Pykälänala 3.
4 Heinälipukka 6.
5 Hemälipukan suo 5.
6 Wasarasuo 1.
7 Petäikkösuo 3.
8 Lipukkasuo 4.
9 Ikosenpuro 1. 6.
10 Nuolisuo 6.
11 Haukkalampi 1. 2.
12 Puhakkapuronsuo 2.
13 Housusaari 2.
14 Levälahti 3.
15 Soposenniemen kaarre 3.
16 Wenginsuo 4.
17 Rytijoensuu sahiin asti 2.
18 Petäjajoki 4.
19 Palosuo 4.
20 Kaihlalahti 3.
21 Lehtovaaran kuohu 3.
22 Iso Kuivaperä 2.
23 Housusaari 2.
24 Matalalahen saari 2.
25 Hoikkajoen tausta 1. 8.
26 Teirifuo 3.
27 Honkavaaran kuohu 2. 4.
28 Särkisuo 6.
29 Kettusärkännärö 6.
30 Likolahti 3.
31 Lehonlahti 4.
32 Särkipuronsuu 5.
33 Liukkaniemi 2.
34 Särkilammin luhta 1. 2.
35 Soienvaaransuo 1. 8.
36 Hiiren- eli Kotijoki 1. 8.
Wälisumma 72. 4. 36 2
B. Joka vuosi lyötäviä niittyjä,
Wälisumma 36 2
37 Pykäläjoki 3
38 Haukkalamminpuro 2
39 Hoikkajoki 4
40 Konttikorpi 1 8
41 Honkavaaranpuronsuu 3
42 Kettusärkänpuronhaara 1
43 Särkipuro 5
44 Hoikkajoki (vanhasta niitystä
aikain Hoikkajärveen asti) 1 8
Summa 48 8
Oikein suostumalla muistelemma näitä monia yhen talon kehnoja, vähä antamia niittyjä ja taitaisimma saaha vielä enemmin ouostua, jos tietäisimmä mikä matka talosta näihin useasti puolen kuorman alasiin niittyhin tulee. Kahta ja kolmeaki penikulmaa ei pietä tavattoman pitkänä niittymatkana. Muuten asia ei ole niinkän outo sille, joka tuntee, kuinka Kajanilainen rahvas tahtoo niittynsä valmiina luonnon antamasta. Taitais vaan moni päättää, näillä seuvuin ei olevan niittytiluksia. Siinä erehtyisivät. Niittytiluksia on liiaksiki. Usiampain taloin ympäristöllä ja lähellä on maita, joista työllä ja vaivalla saataisi paljo parempia niittyjä, kun mitä loittona ja hajalla käyään tekemässä. Mutta sihen vaaittaisi, kun sanottu, työtä ja vaivaa. Näistä päästäksensä astuu Kajanilainen penikulma matkoja hajanaisista niityistänsä muutamia karjan elätteeksi kehnoja korsia kokoamaan. Waan kun luonto itsestään ei vuosisatoja halki piä näitäkän yksiä niittyjä kasvavina, niin valitetaan, että ajat muuttuvat ja etteivät enää niitytkän kasva kun ennen. Siitä ei kysytä, jos kuinka paljo ympärillä seisoo kauniita paikkoja, jotka tekemällä ja raivamalla kasvaisivat runsaan heinän. Peräti unehuksiin näyttää rakkailla maamiehilläni seuraava totuus jääneen: nil sine magno notura labore dedit mortalibus. Kuitenki on luonnon armeliaisuus niin paljo meille antanut, että pitäisi hävetä, enemmän pyytää.
***mesta 22 Maaliskuuta 1836.
— — Mehiläisessä olen lukenut ensimmäisen suomenkielisen kokeen sanain eli Nimukkain siottelemisesta (declinatio). Muut siinä saattaa olla miten tahansa, vaan viiennen ja yheksännen sian pitäisi kaikite päätyä kirjamella n, joka on somin ja tavallisin äänetön päätekirjain, niinkun sanat: Mehiläinen, pulpunen, Piipponen, siitonen, kaljunen, Nikkanen j.n.e. näyttävät. Syy sihen, että teiän Siotelmissa n on mainittuin siain päätteistä tullut pois jäämään, on luultavasti joku halullinen taipumus niin niitä ja välistä muitaki Suomen sanoja kirjottaa, kun Wienan eli Arkangelin Suomalaisissa sanotaan, sillä he sanovatki nikkane, siitone, kaljune, eikä Nikkanen j.n.e. Neljännen sian päätteen pitäisi olla te eli hte eikä teiän tavalla tse. Muuten ovat neljäs ja viies sia vähemmin tavallisia paitsi Monikossa ja sentähenpä saisi Yksikkö olla kahta siaa vähempi. — — —
(Lisää toiste).
Itkuvirsistä Wenajän Karjalassa.
Toissa keväinä Rukavaaran Bogostalla (eli kirkolla) Wenäjän Karjalassa käydessäni keräsin pirtillisen naisia laulamaan itkuvirsiänsä. Rukavaara, myös Rukajärveksi toisinaan nimitetty, on Suomen rajalta, Nurmeksen ja Lieksan (eli Pielisjärven) pitäjästä, noin 15 penikulmaa itäkaakkoista suuntaa, Repolan Bogostan takana ja pian keskimatkalla Pomentsan linnaan mennessä Repolasta lähtien. Iso, eläjä kylä, kaheksalla kymmenellä talolla, sanotaan ensimmäiset asujat sihen Suomesta Wiipurin läänistä tulleen. Waan näin kerrotaan siitä asiasta. Wihollisen Wiipurin linnaa kauan piirittäessä ja talonpoikain ei mistänä Suomenlahden rannoilta suolaa saaden, lähti eräs heistä kuuden poikansa kanssa, säkit seljässa, Wienameren rannalle suolaan. Palatessaan sattuvat Rukavaaran poikki käymään, joka sillon oli synkkänä erämaana. Waan kuitenki silmänsä määrältä ulomma luoden katsovat ihaniksi alallista järveä ja muita tienollisia seutuja. Niin kalastamassa käyden, sillä kalastusvärkittä he eivät niin pitkälle matkalle lähteneetkän, löysivät järven kalaseksi. Tästä pani paikan isä mieleensä tuumalla, vaimonensa ja muun perehenensä kotimaalta sihen asumaan muuttauta. Sillä vihollisen vainossa kodin hävittyä, toki suurta työtä ei ollu'kan muuttotavaroista. En tiedä mitä muuta lie tehnyt, paikan jälle löytääksensä, vaan runosta, jolla koki sen luontoa kuvailla, ovat Rukavaaralaisten ikiperinnöksi jääneet seuraavat sanat menehtymättä:
Rukavaara ruskia, lompakko korkia, vesi alla valkia.
Sen itse paikasta; — itkuvirsiksi siellä ja muualla greikanuskolaisissa Suomalaisissa sanotaan senlaisia laulelmia, joita surutiloissa, esimerk. kuoleille; tytön miehelle mennessä, vanhempansa, heimonsa ja muut tuttavansa hyvästi jättäen; kautasille matkoille lähäettäissä; sotamiehiksi vietäissä ja kaikissa ylen huolettavista retkissä lauletaan eli, kuni sanovatki, itketään. Tämä itku käypi niin karkialla, oikein karvoille käyvällä, läpi ruumiin ja jäsenten vihlasevalla äänellä, että vielä vuodenki päästä sitä muistellessani olen kun säykähyksissä. Sanoista, joita itkuvirsissä käytetään, olisi erilausumisensa. Usiammat niistä ovat peräti toista laatua, kun mitä muissa laulelmissa ja pakinoissa olet kuuleva, jonka tähden eräs mies niiltä seuduin, minun häntäi niistä kysyttyäni, vastasi: "a elä sie lähe heiän (akkamäen) pakinoilla, ei heillä oo sanoissahe' mitänä oppie; ilman aikojahe' juorutah', mitä suuhu' sattuu. Sen mie olen heillä sanont, enkä uso, hot sanokaat ne opituita olevan", joka tavallisella meidän puheella olisi: elä sinä lähde heidän pakinoille, ei heillä ole sanoissansa mitänä oppia; ilman aikojaan juoruvat, mitä suuhun sattuu. Sen minä olen heille sanonut, enkä usko, jos sanokoot ne opituita olevan. Waan minäpä taasen en usko tämän miehen lausetta todeksi. Sillä ilman sitä, että hän, samate kun monella muullaki miehellä on tapana, taisi lukea kaikkiaki naisväen tietoja ja oppeja ei minkän verosiksi, päättäisin itse itkuvirsien oudommista sanoista, ne polvi polvelta tytön äitiltänsä oppineen, eikä itsestään suuhun sattumia olevan. Toiset varsin ovatki sanoneet, olevan niiden Karjalan alkukieltä. Waan niin ollen, jopa kyllä olisiki kieli siitä ajasta muuttunut, jona tavallinen puhe olisi niiden mukanen ollut. Runon laadusta ovat ne peräti poikkeavaiset.
Niin mainitulla tuumalla naisten keskelle Rukavaarassa jouduttuani ja kynä kädessä pöydän ääressä istuessani, oli kyllä kymmenenki, jos ei usiampata, naista ympärilläni. Muutamilla oli heillä kuoseli (eli keträvärkki värttinän kera), jonka kotoa lähtiessään olivat matkaan ottaneet, sillä laulun ohessa keträillä, toiset kutoivat sukkaa ja mutamilla oli ompelotyötä käsillä; joutilasta ei ketänä. Niin töitensä ohessa sanelivat itkumirsiänsä sana sanalta minun pumakalle (paperille) pistää ja välistä nousi pieni kapina, millon mistä, kullon kusta sanasta, jonka toiset sanoivat eritavallansa. Tämä kuitenkan ei olisi minua työssäni haitannut, vaan mikä lie eräälle nuoremmalle naiselle päähän pistänyt, rupesi yhtäkkiä kaikesta kurkusta itkemään virttänsä, että oikein kammotti kuullakseni. "Elä joutavia, elä joutavia, heitä poiges, heitä jo poiges" kuulu joka haaralta toisten suusta, vaan kerran intouneena ei heittänyt. Siinä sainki, mitä onkielin, toden perästä kuulla virttä itkettävän, mutta mielelläni olisin hänelle kahdenkertasesti maksanut, jos kuni käskivät toiset, olisi pikemmin itkustansa herennyt. Kyllä puolen tiimaa tuskautti kamalalla itkulla korviani, itkun ohessa millon minki kaulaan sylensä kamahutellen, sillä erilläanpä ei itketä'kän, vaan aina toista kaulasta halaten. Kun viimmenkän heitti, sain edellistä kirjottamistani muutamilla uusilla loruilla lisätä, vaan pimiän tullen, ei paljolla. Tällä päivällä menetin heille itkuvirsistään neljän rupilan paikkoin, melkeinpä joutavasta, sillä minkä sain, tuskin luen omani kirjotusvaivanikan veroseksi, koska ei ollu'kan heissä oikein älyllisen pakinan antajata. Tokko antaisit, lukia, neljää kopeikkaakan, jos paljonki saisit tämmöistä pakinata, jota mainittua kirjottamistani myöten nyt sinullenki palasen näytteeksi panen. (Tytölle itkee emo, miehelle lähtiessä). "Kantamaiseni kana! sinun kallishyväseni kaottelin. Waalimoiseni valkiejouseneni! sinulla vaalehie siipisulkasie varoikse vartuttelin. Walkiehyväseni vaalimoiseni! sinulla vallan vaalimie laaittelin, vallan vähässä aikasessa. Olovahyväseni ottamaiseni! sinulla ottomie oimon laaittelin, oimon vähässä aikasessa. Kallishyväseni kantamaiseni! kantamie aion laaittelin, aion vähässä aikasessa. Armas hyväseni! sinun armahasti akkiloitsin, aion vähässä aikasessa. Ennen valkiehyväseni valkehen syntysen valmistaisin. Ennen kaksie, kallehethyväseni! kaunehie syntysie kaunisteleisin. Armahani, aimoseni! armahie asetuksie myöten assuttuasi, sintson omusie myöten siivon lähettyäsi — ka aion olevie suurie sintson ovusie. En voi tämäaikusie suurie kaihosie kaksitoistakymmenillä kanapolkumaisilla kannatellaksen."
(Lisää toiste).