MEHILÄINEN W. 1836.

Lokakuulta.

Wiisaampansa vieressä yötä maannut.

Isä neuo poikoansa,
Wanha vaivansa näköä,
Kun kuki sukimojahan,
Itse ilmoin luomiahan:
"Poikueni nuorempani,
Lapseni vakavampani!
Jos sinun halu tulevi,
Naia mielesi tekevi,
Nouse aivon aikasehen,
Aivon aika huomenessa,
Katsele kyleä myötesi,
Kuss on savu ensimmäinen,
Siitä naios poikueni."

Nousi aivon aikasehen,
Aivon aika huomenessa;
Kävi kymmenen kyleä,
Katseli taloja myöten:
Savun saarelta näkevi,
Tulen niemen tutkamesta.

Käypi tietä, astelevi
Neien kuulusan kotihin,
Eikä kuultu koirakkana,
Eikä haukkujat havattu.

Tyttö pääty leipomassa,
Neitonen taputtamassa.
Sano neito, noin nimesi:
"Ellos konsana, jumala,
Suo kotia koiratonta,
Lapsitonta ikkunoa;
Mi sinä lietki miehiäsi,
Ku kylän käviöitäsi,
Nenätön talohon tullut!"

Niin sano sanansa poika;
"Missäpä on taattosesi?"

Neiti virkko, noin nimesi:
"Äsken taatto työlle lähti,
Eestakasin astumahan."
"Miss' on maammosi oleva?"
"Maammo on pantu paimeneksi
Kisoille kesällisille."
"Missä vielä vellesiki?"

"Welli paljo pakkoavi,
Äiän ottavi vähällä."

Niin tuli kotihin poika,
Itse tuon sanoiksi virkko:
"Jo kävin mä, taattoseni,
Nousin aivon aikasehen,
Kävin kymmenen kyleä,
Katselin taloja myöten,
Kusta savu ensimmäinen:
Näin mä savun ensimmäisen,
Savun saarella palavan,
Tulen niemen tutkamessa.
Menin mä sihen talohon,
Eikä mua koirat kuultu,
Eikä haukkujat havattu.
Siin' oli tyttö leipomassa,
Neitonen taputtamassa,
Sanan virkko, noin nimesi:
'Ellös konsana, jumala,
Suo kotia koiratonta,
Lapsitonta ikkunoa;
Ja mi sinä lietki miehiäsi,
Ku kylän käviöitäsi,
Nenätön talohon tullut!'

"Niin mä siitä, taattoseni, katsoin, jotta huima eikö oo." — "Huima sie oot itse, vastasi taatto. Hään kun rupesi leipomaan, heitti vaatteet vähemmäksi, arveli ei tulevan ketänä. Niin kun tuli vieras, oisi hänellä ollut parempi, jos oisi ollut koira talossa; se oisi haukkunut. Taikka jos oisi ollut lapsi ikkunassa, se oisi sanonut: tulee vieraita. Taikka jos oisit nenäsi sintsissä niistänyt, hään siitä oisi kuullut ja ennättänyt vaatetta päälleen saaha, eikä oisi häpiä vähistä vaatteista tullut. Sentähen hään sanoiki:

"Ellös konsana, jumala,
Suo kotia koiratonta,
Lapsitonta ikkunoa;
Nenätön tulit talohon."

"A mitä vielä pakisi neito?" — "A kun kysyin mie häneltä taattoa, niin vastasi:

Äsken taatto työlle lähti
Eestakasin astumahan.

Kun maammoa kysyin, sano:

"Maammo on pantu paimeneksi
Kisoille kesällisille."

Ja kun siitä kysyin vielä velleäki, lausu:

"Welli paljo pakkoavi,
Äiän ottavi vähällä.

Niin mie siitä katsoin, taattoseni, jotta vaan huima onki tyttö." — "Huima sie oot itse, sano taasenki taatto, kun et älynnyt tytön lauseita. Sano olevan taattonsa eestakasin astumassa, a sillon taatto kyntämässä; maammonsa sano kesällisiä kisoja paimentavan, a sillon maammo lapsisaunassa ja vellensä äiää vähällä ottamassa, a velli ongella. Niin mene sie toiste sihen taloon, siitä saat viisaan naisen, jo tuon pakinoistaanki ymmärrän."

Meni toiste poika, teki kaupan, sai tytön, toi kotiinsa. Niin siitä lähettiin metsälle isä poikanensa. Päivän raattua, yöksi kotiin astuessa sano isä:

Jo oisit jaloki poika,
Kun mulle jalan hakisit."

Hullujaan haastavan ajatteli poika. Käyään, astutaan, sano taasen ukku:

"Jo oisit jaloki poika,
Kun tekisit tien lyhemmän."

Ajateli taasenki poika: hullujaan pakajaa. Oli aikoa vähäsen, lausu ukko:

"Jo oisit jaloki poika,
Kun käteni katkoaisit."

Eikö ainaki hullujaan houraile isä arveli poika. Niin vielä vähän käytyä, vanha lausu:

"Jo oisit jaloki poika,
Kun multa kallon katkoaisit."

Ei olevan oikialla tuumalla, arveli poika.

Tullaan kotiin, mennään maata. Siinä vuoteellaan pa'istaan nuori pari päivyisistä asioista. Sano poika: "mi lie tullut taatolleni, ei ollut oikialla älyllä." Waimo: "a mi hänessä?" — "A niin pakasi laittomia puheita illalla kotiin astuessamme." — "A mitä pakisi?" — "A sanopa esinnä:

Jo oisit jaloki poika,
Kun mulle jalan hakisit.

Siitä vähän käytyä, astuttuamme, taasen sano:

Jo oisit jaloki poika,
Kun tekisit tien lyhemmän.

Niin siitäi pikkuruisen matkattuamme, lausu kolmannekseen:

Jo oisit jaloki poika,
Kun käteni katkoaisit.

Ja viimmesekseen pakasi:

Jo oisit jaloki poika,
Kun multa kallon katkoaisit.

Niin ainaki ne minusta olivat, jotta hullu hään eilen oli, min Jumala eille'päin antanee." — Niin sano vaimo: "ukko ei ollut hullu, kun et itse ennemmin. Tieät, kun vanha iltapäivässä alkaa väsyä ja toivoo komatta jalkaa, niin oisit hänelle sauan metsästä leikannut; kun tietänsä lyhentämään toivoi, niin sillon oisit maailman asioita haastellut. Waan kun halasi käsiänsä katkoamaan, oisit sie kintaat ottanut, ne hänellä alko jykiäksi käyä ja kun vielä tahto kalloansaki katkoamaan, lakkinsa olisi sinun kannettavaksi antanut, niin oisi se hänestä kepiämpi tullut."

A jo päivällä jälkeen mennää metsälle, raataan, astutaan illaksi kotiin. Wähä matka tultua, sano poika: "eikö ala vaivuttaa taattoa" ja keikkasi sauan metsästä; se hyvä isästä. Niin taasen vahäsen astuttua rupesi kaikenlaisia maailman asioita haastelemaan; hyvä seki. Matkataan eilte, kysäsi poika: "eikö ala kintaat jykiäksi taaton kantaa käyä?" — otti ne, se isän mieleen. Niin vielä käytyä pikkuruisen sano: "ettekö antaisi minulle lakkianne, niin tulisi, se kepiämpi teistä?" — Otti lakinki, a hyvä seki isästä. Niin kotiin saahessa lausu isä pojalle "a jo nään, poikaseni, viisaampasi vieressä oot yötä maannut.

Jälkimaine. Tämä tarina on Wenäjan puolelta saatu ja tähän yksillä sanoilla pantu, kun kerrottiinki. Ilman Suomalaisia tarinoita tähän asti on ylen vähä koottu. Taitaisivat kuitenki olla siitä armosta, että ansaitsisivat tulta kootuksi samalla huolella, kun moni muuki kansa on tarinoitaan jälkimuistoon korjaillut. Niistä vaan olisi kotvaksiki kerätessä työtä, sillä halki maan muistellaan niitä pian äärettömästi ja useimmiten erilaatusia itsekullaki paikalla.

Nuotta'ankkurista.

Soisin Suomeni hyväksi,
Kaupunkini kaunihiksi,
Miehet muutkin verrakseni,
Poikani paremmakseni;
Että uusia etuja 5
Ajateltaisi aluti
Töissä työläissä avuksi,
Talonpojan tarpehiksi.

Wiel' on mielessä minulla
Wanhan aikanen asia, 10
Kun en saanut sauontani
Luotohon lujasti kiinni.
Aalto se ajo venettä,
Wiskasi vihuri viimmen
Apajalta aivotulta 15
Toisen, kolmannen kohalle.

Perävaaria pelotti,
Hirvitti se hiienlailla,
Ehkä äänellä isolla
Toru toisessa nenässä, 20
Ite noitu nostimilla,
Ajalla saman apajan.

Tuot'on tehty tuo ikänsä
Eikä tuosta tuohon tultu;
Kyllä kynsiä kolotti 25
Syksykauet katkerasti,
Puristaissa jäistä puuta;
Kiireisti kiroki pääsi,
Wielä viisiki välistä,
Ajalla yhen apajan. 30

Miehet muutkin, jos minäkin,
Tuskahikehen tulimma
Kiireissä kesämänöissä,
Parven aikana paraassa.
Parvet ne pakeni kauas; 35
Ei saanut syvälle mennä
Syvän synnyn tietämäta.
Waikka vartta jatkettihin,
Pitkä salko sauomeksi;
Ei se seisonut selällä, 40
Lieoilla lahen vesillä.

Niitä olen nuorra nähnyt,
Joita vanhana valitan;
Eikä miestä maassa ollut,
Joka ymmärsi jotakin 45
Avuksi tämän asian.

Sa'an yheksän alussa
Kerran yksi kelpomiesi
Kahteli Halkokarissa,
Hahen perällä havahti 50
Wärkin vähä mahtavamman,
Joka hahet hallihtepi,
Laivat laineissa pitäpi.

Ajatteli ihtellänsä:
Eikös vihko viskattava, 55
Eli raskas rautahäkki,
Auttaisi apajamiestä,
Kalamiestä kannattaisi;
Koska suuret suolalaivat,
Ankarat sota'alukset, 60
Haminoissa hallitahan,
Walkamoissa vallitahan.

Jopa kanto rautakangin
Sillä reisulla rekeensä;
Kohta tultua kotihin 65
Työnsi rauan rautiolle,
Puhu selmästi sepälle,
Haasto tuota Häyriselle:
"Käännä kanki kaksin kerroin,
Keitä kiinni kolmin kerroin; 70
Ite ymmärrät paremmin,
Kuinka pitimet pitäpi
Warustaman varren päähän."

Seppä seiso ja käveli
Wähän ajan arvelussa, 75
Pisti piippuhun tupakan,
Lyötti kangin kappaleiksi,
Kaivo kuonat ahjostansa,
Käski veivata vipua,
Löyhytellä liehotinta. 80

Alko kiitäillä kipunat
Yli ahjon aikalailla,
Waan ei Häyrinen hätäillyt,
Lyytinen lymyhyn mennyt,
Kipunoita kiitäviä, 85
Säkeniä siitäviä.

Kuluessa kuuen tiiman,
Ruokavälin väistyessä,
Kalu kaluksi rupesi,
Juuri aivan ankkuriksi. 90

Naapurit ne ensin nauro,
Kyläkunta kummitteli,
Tuota turhaksi kaluksi;
Joku joukossa sanopi:
"Elkääpä mitänä miehet. 95
Jos on jokusen hyväksi
Arvattu tämä asia."

Muuan kulki maita myöten,
Toiset juoksit jäitä myöten,
Kahen puolin Sankaria, 100
Kahtomaan sitä kalua,
Mikä konsti Koivulassa,
Saatu Sonkarin kylässä,
Kun ne seilaavat selällä,
Saavat aikohin apajan 105
Lieoilla lahen vesillä,
Kovilla karinenillä.
Sepät seurasi perässä
Osviittoa ottamassa;
Pian mahti maahan joutu, 110
Kulki kylästä kylyhän,
Pitäjästä pitkin ensin
Rautalammin rannikoita.
Wiipymättä Wiitasaari,
Kuuluja kalapitäjäs, 115
Saapi siitä selvän tieon;
Pian joutu Pielaveille,
Kohta Karttulan karille,
Suonenjoille sukkelasti.
Min' en tieä miss' on laita 120
Tämän kuulon kulkemassa;
Tilan tieän, kuss'on alku,
Kosk' on Koivulan pajassa
Rauta kiinni kiehutettu,
Rakennettu ankkuriksi, 125
Sakari Lyytisen sanalla,
Juuri Jussi Häyriseltä;
Se oli pitäjän seppä,
Konstin oppinut osaava.
Kaikki nuoret nuottamiehet 130
Wiipymättä viinaryyppy
Laittakaate Lyytiselle!
Ei se paljo palkinnoksi.
Mahti maksapi enemmin.

Jälkimaine. Tämä Rautalammin Korhosen tekemä runo kuivailee kauniisti, kuinka uudet, parannetut mahdit maassa tuo tuostaki saavat alkuansa ja ehkä esinnä vähä armosina pidettynä aikaa voittain kuitenki tutaan hyödyttäviksi ja levenevät entisten naurajainsaki hyväksi. Rautalammin pitäjä on lounaista suuntaa Kuopiosta, Savon maata, Kuopion lääniä. Kirkolle luetaan Kuopiosta noin 7 penikuormaa. Kaakospuolella Rautalampia jääpi Leppävirran ja Pieksämäen pitäjät, lounassuuntaa Laukkasten pitäjä, länttäpäin Wiitasaari, pohjan alla Pielavesi ja koillista ilmaa Kuopion pitäjä. Pitäjällä on kaksi kappelia Suonenjoki ja Hankasalmi. Usiammista pitäjänkeskisistä vesistä nimitämmä isoimmat: Kynsiveden, Konneveden, Keitelän, Niiniveden ja Iiveden, joiden kaikkein suunta on kaakosta luoteesen. Konneveden ja Niiniveden välillä on Sonkarijärvi ja Sonkarisaari eli oikiammin saarento, jolla Korhonen asuu. Halkokariksi, josta runossa mainitaan, sanotaan paikon Kokkolan kaupunkia. * * *

Suomalaisesta Kuusimittarunosta (Heksametrosta).

Olemina historiallisessa kertomisessamme Troiasodan seikoista ja Meikäläisten sieltä kotiin paluusta tulleet kirjottamaan seurattavamme Homeiron omalla runolaadulla, kuusimittasilla. Kyllä varomma lapsentyöksi monenki tätä toimeamme katsovan ja niin ehkä olleeki. Emmekä sihen olisi heti ruvenneetkan, jos olisi ennestään Suomalaisille mainittu Greikalaisten soma runolaatu tavammaksi saanut, taikka vaan sen suomeen otostaki yhteisesti tuumailtu ja hyvitelty, mitä meistä pitäisi. — Kuusimittarunojaan Greikalaiset toimittivat sihen tapaan, että joka mittaan eli jatkoon tuli, 1:seen, 2:seen, 3:teen ja 4:teen pitkä tavut yhdeltä pitkältä eli kahdelta lyhyeltä seurattuna, 5:teen pitkä, seurattuna kahdelta lyhyeltä (Harvon yhdeltä pitkältä) ja 6:teen pitkä pitkän eli lyhyen edellä s.o. 1, 2, 3, 4 mitta olivat kakspitkiä eli alkupitkiä, 5 alkupitkä (harvon kakspitkä) ja 6 pitkä lyhyt eli kakspitkä. Wielä katsottiin, etteivät runon keskiset mitat tulleet jokanenki yhdessä erityisen sanan kanssa alkamaan, vaan vähintäi yksi mitta kahdesta sanasta osansa saamaan. Senlaisen kahdesta erisanasta liitetyn mitan ensimmäinen tamut sai olla tahallaan korollinen eli koroton (accentum habens aut aceentu carens), paitsi 5:nessä ja 6:nessa mitassa, joiden alkuun halullisesti katsottiin tavallisessaki puheessa korotettuja tavuita. Sihen laatuun tehtyjä kuusimittasia runoja olisivat:

taikka:

Mitä muutamista pienistä kokeista voisimma päättää, näyttää kun olisivat maamiehemme esinnä hyväksi katsoneet, sihen laatuun kuusimittarunoja suomeksiki kirjottaa. Niin löydammä eräässä akatemilaissessa tutkintolaitoksessa[6] seuraavan onnitelman, präntättynä Turussa 1749:

Herralle Maanmiehelle.

kauniisa täss, S'ä Sielun luondoa tutkit, Näytät sen seleväst, ett' Sielum alati pysy. Hän ei tyhjäxi meist' taid' tull', eik' loppua saada. Tain hänell' sinä sitt' osotat ratk' suurexi lahjax, Ett' tämä tutkindo paljon meill' onnea tuotta, Perään cose' ajatteleman sijn' samasa saatta: Cuing' häll' sitten käy, cosc' aica loppunut ombi? Wiel' tätä paits ei taid' myös Wallat seisovatolla; Hyvä sijtt' paljon canss' saa caik' caikisa säädyis, Cose' tämä totuus ain juur selväsä muistosa pysy Nyt olis avara mull tila kyll, Toveritsani, kijltä Sun avujas, ja cuing' caunist olet viettänyt aicas; Mutt ei tarvita tät' sill' Työs sen sanoa taita. Toivotan ainoastans Sull' aicomuxisas onne! Tiedän myös vissist', ett' nijncuin Wiisaus ennen Palveliains palcan runsast on maxanut aina; Nijn ei Sinuacan suingan hän unhoda poies.

Maanmiesten puolest, hätäisest selitti mielens Abrahamus Tackou.

Arvosia kyllä ovat nämät Tackoun kuustmittarunot, vaikka kuitenki näyttänevät mihen laatuun hän niitä on tahtonut. Wähä paremmin näyttää C.G. (Christfrid Ganander?) seuraamassa onnitoivomassaan[7] v. 1763 luonnistuneen:

Waan joka tunde oman, kaiket sen edut joka tahvold,
Ynnä ja sen tarpeet, mitä suinkin puuttua tainne,
Totta se maan parahin puutokset poistapi poies;
Siitä se niitun saa parahan, joka heiniä kasva;
Saatta nevat vetiset, pimiät korvet, rämehetkin
Niin korioiks pelloiks kun myös niituiks viheriäisiks;
Ystävä, sens osotat sinä kaunihin oppisi jälken,
Kuinka nevat vetiset Suomenkin Ruhtinakunnas
Niin tulisit pikasest ojituksi ja myös peratuksi,
Että ne kantaisit meillen sekä heiniä paljon,
Että ja myös laihon, joka maksais työmme ja vaivan.
Ankara neuo se on totisest hyödyllinen aivan.

Oppinut ystävä, sentähden toivon, sua kaikki
Kiittävät, ynnä ja myös toivottavat onnea sulle!
Sen minä myös teen, koskan olen

Sinun
Ystäväs aina
C.G.

Niin kirjotettiin mainittuina vuosina 1749 ja 1763 suomalaisiaki kuusimittarunoja. Sillon epäeltiin vielä ruotsalaisessa ja muissa sukulaiskielissänsä, mihen laatuun kuusimittasia niillä kirjotettäisi. Eräät tahtomat Greikan ja Latinan mukaan kirjotettavaksi. Mutta ruotsi ja heimokielensä ovat luontoansa ja rakentoansa paljo Greikasta ja Latinasta poikkeavaisia. Ensisti ovat heissä ylehensä sanat paljo lyhempiä ja sitte ei kuulla missänä yksinäisessä perisanassa pitkää äännöstä, paitsi alkutavuessa. Sentähdenpä Ruotsalainen ei hyväsesti saa kieltänsä kääntymäänkän senlaisiin äännöksiin, kun meidän kielessä sanat: taloon, makaamaa, veneelleen. Niin kielensä erilaatua muistellen rupesivat kuusimittarunojaki erilaadullansa kirjottamaan, niin että itsekukin mitta tuli alkamaan korotetulla tavuella. Sihen laatuun tahtovat sitte muutamat Suomen oppineet meidänkielisiäki kuusimittasia kirjotettavaksi, taikka niin, että joka mitan alkutavut oli korollinen, toiset korottomia, siitä vähä kysyen, jos muuten olivat pitkiä eli lyhyitä. Sillä tavalla laitettu kuusimittanen kuuluisi:

Teillen on tämä sanottu, juuresta jumalan jalon.
Kohta ilmestyi enämpi, suurempi näkyypi seura.
Pelko paimenet tapasi, enkeli iloita käski.
Poika soimessa suloinen, syntynyt samana yönä.

Herra Professori ja Tohtori Renvalli, joka Suomalaisesta Runo'opista kirjottaissaan on tullut kuusimittasiinki koskemaan, lausuu niistä (katso: Mnemosyne 1819, s. 201 e.) seuraavaan tapaan: "On myös koetettu saada suomea kuusimittasiin runohin sujumaan. Toiset siinä yritteessä ovat seuranneet vanhain (Greikalaisten ja Latinalaisten) runolakia tavutten pituudesta ja lyhyydestä, niin että pitkäksi tavueksi on vaadittu taikka pitkä äänike, taikka kaksäänike, taikka kahden äänettömän edellisyys. Siinä on ollut paljo työtä ja yhtäläiseen varominen, mutta ei näytä minusta sittekän luonnistaneeksi. Kielemme sopimattomuus tavutarvoin ja edellisyyden kohdassa on välttämättömästi sortanut sanain tavallista ääntelöä ja tavutten korkoa, jonka ohessa erityisiä sanoja on moneen tapaan, millon typerretty, millon katkastu, millon pidennetty, millon venytetty ja kaiken tämän kautta toismuotosiksi, kuulioille tuntemattomiksi tehty. Wielä päälliseksi on ehkä toinen puoli suomalaisista sanoista senlaisia, etteivät mainitun runolain mukaan kuusimittasiin sovi'kan ja jotka sentähden olisivat joutavia. Semmoisia esimerkiksi ovat sanat: kuka, joka, minä, sinä, sanoma, sanominen, sanomata, oli, tuli, oleva, tuleva, Jumala, joiden ei yksikän tavut ole äänikkeeltä, eikä edellisyydeltä pitkä, ja joista sentähden, jos miten soviteltaisi, ei saada kakspitkiä eli alkupitkiä, eikä pitkälyhyitäkän Greikalaisten ja Latinalaisten mielellä."

Niin tuumaellen on parahaksi päättänyt Renvalli edellämainitulla Ruotsalaisten tavalla suomalaisia kuusimittoja laitella. Waan koska meistä, jos miten arvelisimma ja tuumailisimma, Suomen kieli luontoansa ja rakentoansa ainaki on vähemmin Ruotsin ja muiden sikäläisten kielten laatunen, kun Greikan ja Latinan, ja koska jo siitäi syystä näyttää sopimattomaksi meidänkielisiä kuusimittarunoja niiden mukaan laittaa, niin toki täytyyki edellistä Renvallin kirjotusta tarkemmin silmäillä. Sanoo ensin paljo työtä ja yhtäläiseen varomista pitävän, suomalaisia kuusimittarunoja Greikan ja Latinan mukaan laittaissa. Mitä mainittuun paljoon työhön ja varomiseen koskee, niin muistettava on, ettei työttä ja vaivatta saada suuresti mitänä, ja toisella puolella, mitä joutavasti saadaan, usein onki joutavata. Eipä vaan taitaisi haitata, niin tässä, kun usiammassa muussai työssä vähin muistella Greikalaisten: ένα, αλλα λεοντα, taikka seuraavata jäniksen ja jalopeuran satua: Jänis sano jalopeuralle: "mikäpä sinä minun rinnallani olet? minä teen poikia usiammasti vuodessa ja voisin kuusin joka kerralla, sinä vaan yhden" — "Yhden, mutta jalopeuran", vastasi jalopeura. Peljättävä on, että jos Renvallin neuolla kuusimittasia suomeksi kirjotettaisi, niitä miksi ei useinki tietämättä syntyisi. Wähä taisi Sanan Saattaja Wiipurista ja Oulun Wiikko Sanomien kirjottaja kuusimittasia muistella, koska, kyllä vähä muutettuna, kirjottivat seuraavasti:[8]

Päivän nousinaikana auringo lämmittää ensin
Ylhäisemmän ilman, ja alhanen jäähtynyt ilma
Eroittaa vähitellen luondansa pois sen vesi-
Höyryn, joka lämbymässä yössä on sinne
Nousnut, niin että höyry putoaa takaisin maahan
Tullen aamukasteeksi.

* * *

Unen kummitus katosi; virvoitettuna nousi
Eva kohta ylös poikansa kalpian ruumiin
Wierestä; jonka kyyneleillänsä kastellen ja myös
Alttarin ruusuilla koristeltua, isä ja äiti
Kauniisti hautasivat Herran alttarin viereen.

* * * * *

Niin luulemma mistä kirjotuksesta tahansa syntyvän semmoisia kuusimittarunoja yhtä helposti, kun Renvalli sanoo niitä saatavan kahdesta nelimittarunosta yhteen luettuna. Mutta senlaista joutilasta kuusimittarunoin syntyä vanhaan aikaan pidettiin niin sopimattomana, että kun eräs mainio Latinalainen historioitsia tuli alkamaan monikehutun historiansa seuraavalla kuusimitalla:

Utbem Romam a principio reges habuere,

niin siitä oikein nousi erityinen puhe ja keskusteleminen oppineiten välillä, jotka katsovat sitä kummaksi. Waan mikä kummitus eikö niin ilmautuisi suomalaisissa kirjotuksissa, kun niissä joka sivulla ja ehkä joka toisella eli kolmannella radilla tavattaisi kuusimittasia. Kaiketi'ki on erotettava runo tasasesta kirjotuksesta, eikä niin laitettavaa, että useinki tulisivat sekautumaan. Wielä muistettakoon seki, että kuusi mittasissa, tähän meistä sopimattomaan tapaan kirjotettuna, joka mitta tulisi sekä alkamaan, että lopettamaan, yhdessä sanan kanssa ei sanan keskessä millonkana. Waan semmoi setpa runot ennen eimät maksaneet suuresti mitänä Greikalaisilla runoilioilla ja ylen vähä meikäläisilläki tavallisissa nelimittarunoissaan. Sillä, että yksi taikka usiampia runon mitoista tulivat sanan keskeltä alkamaan, taikka lopettamaan, taikka kumpasenki, joutu koko runo muistolle helpommaksi, koska sanat siinä ikäskun juontivat toinen toistansa. Ja jos muistoon pystymisestä runoissa ei olisikan niin erittäin huolta pidetty, tuli ilmanki runo sillä paljo sukevammaksi, juoksevammaksi. Kuinka eikö juokse kauniimmasti runot:

Kun jos mittain ja erityisten sanain yhteen sopiessa sanoisit:

Tosiaanki taitais tarvita olla vahvat korvat, jos vaan kerran olisivat kuulleet greikalaisen runon ääntä, ja eivät heti tuskautuisi tämmöisistä suomalaisista, kun nämät kaksi jälkimmäistä.

Mitä muuten samaan työhön ja varomiseen koskee, jota Renvalli penkoo suomalaisista kuusimittasista vanhain mukaan tehdessä olevan, niin jopa näyttäneeki liiemmäksi äkkinäiseltä, sillä aina on helppoki työ äkkinäisellä suuri ja peljättävä. Herra Magisteri Ingmanin, joka meidän tiedosta ensimmäiseksi suomensi Homeiroa vanhantapasilla kuusimittarunoilla, sano työtänsä ei niinkän vaikiaksi, jota sillon emme itse tahtoneet uskoa, vaan nyt itsesi mähin työlle ruvettuamme ja tottuneempana kyllä uskomma.[9] Mutta jos vielä olisi tosiki, työtä, vaivaa ja varomista olevan, suomalaisia kuusimittasia Greikan mukaan laitellessa, niin siitä ei kuitenkan seuraa, että niitä pitäisi Ruotsin, meidän kielelle peräti sopimattomaan laatuun tehdä ja luulla, olevan asian sillä hyvän. Jos omenapuu ei kasvaisi meidän tarhoissa, niin kaiketi taitais paras olla, suoraan sanoa, ettei kasva, eikä omenapuun nimellä muita puita istutella.

(Lisää toiste).

[6] Dissert. philosoph. de utilitate fluente ex consideratione Immortalitatis Animae; praesid. C. Fr. Mennander, resp. A. Achander Aboae 1749.

[7] Luettava akatem. tulkintolaitoksessa! Tankar om nödvändigheten att utorka och uppodla Kärr och Mossar i Finland, under Herr P. Kalms inseende af Esaias Wegelius. Åbo 1763. Kun minulla ei ole mainittua kirjaa, niin en tiedä jos sanat tässä lienevät juuri alkukirjaimillansa painetut.

[8] K. Sanan Saatt. Wiipur. 1836, N. 11 ja Oulun W.S. 1836, N. 12, jotka molemmat, äsken postista tulleita, vielä ovat pöydällä edessäni.

[9] Erittäin saanen lausua, että olkaan jos mimmoinenki tämän kirjan historiaosassa löytyvä suomentama Homeiron runoista, niin siitä ei ole ollut suurempata työtä, kun että ensin kirjotin runot Meikäläisillä sanoillansa ulos Homeirosta ja sitte tiellä astuellessani suomensin kodin ja Kajanin välillä, jota joka päiva tulin kulkemaan. Sillä tavalla tulleista on niistä kyllä vähä vaivaa ollut.

Itkuvirsistä Wenäjan Karjalassa.

(Lisää ja loppu viimme-lehteen),

Waraset patsahat saoikse paloiksi, valkie-hyväseni! ojukset ortuot yheksikse paloiksi, olovahyväseni! Otrelikotse ennen ottamaisieni omieni olkaoksasieni obronasesikse. Wet viihyttäväiseni sotka, kaunishyväseni kauppakuluseni, vieronotse. Otrelikotse, oimosuuri omakuntaseni, olovien ilmojen alla; vieronotse vierottomien maien vieriih; (paikotitse?) pakanoien paikkojen paartahaseh. Menkö valkie mielivaltoseni valkian ilman alla valkehikse joen jousenikse ennen vaalimoisieni. En voi viihyttömie viihytelläkseni — —

(Kuoleelle lapselle itkee emo). "Kun uutsi, mie lapsi, uutsi. Kai on olovinah aikojani. Kantamieni lapsi, armahani aikaseni, mieliarmahieni. Woi olevinah armasie laatimieni! kun viihittömie virkoja viisastelet. Ollahko hyvävirkasie, eikö olla kiirimättä? Ollahko armasvirkasie, eikö olla aikomatta, aian ankeutta, aimollisuutta? Eikö olla antamatta, eikö olla siittimättä; siliet mielaloset, mielaloja akkiloitset. Eikö kantamatta olla, eikö kuuromatta, eikö läpi kuurnan kulkovie — — —" Kuilla ilmoilla kylvettämäsini? Saatoilmoilla saajastaseni, satalaatuseni sankojen vesien kera. Et kyennyt koko kylän nuorisossa ikiaikusessa. Mintä kallehilla ilmoilla kasvattaja kantajaseni? Mintä siitoilmoilla siittiäseni? Mintä armahilla ilmoilla asettajahe aikojaseni? Mintä ankehuilla ilmoilla akkeloitsia armas hyväseni? Mintä ankehut'aioilla, aijin vähissä aikasissa? Mintä uutotskoaioilla, urhailla ajoilla, aijin vähissä oikasissa? Mintä viihittömillä aioilla — — Eikö leipomatta oltais lehtometsissä leukevie lehosvierilöitä löyettävie? Eikö kantamatta oltais katajametsissä kasvanuisie katajakankahie kaaettavie? Intomatta oltais hyväinnollisie, ottamatta hyväopastullisie, aikomatta hyväaimollisie — — —

Waan kuitenki, jos ollee tosi, mitä ainaki olen naisten kehuvan kuullut, näitä outo sanasia, ikivanhoja itkuvirsiä löytyvän monesta laadusta ja pian äärettömästi, niin, ehkä näyttävätki joutavilta loruilta, niitä ei pitäisi silleen heittää. Taitaispa, kun enemmin olisi kerättynä, niistä, kun muistaki tarinoista, lähteä joita kuita ennisajan tietoja ja jotai hyvää kielentutkioillenki. Niinpä ennisaikaan koskeva on muutamasta toisesta nähtävä, hevosilla luultun kuolleita Tuonelaan vietäviksi. Sanat ovat: "Tulkaa ottamahe orihepoloilla, valkein vahatuohuksuien (vaksikynttiläin) kera. Kattoote (peittäkää) hyväsesti, ettei vesi, vihma vuotaisi jne". Waan näitä ja vanhoja satuja varten, joita myös paljon Wenäjen Karjalassa löytyy, pitäis hyväaikanen, erityinen kerääjä lähteä, sillä ennen kun niitä oikein selvään kootuksi saisi, tarvitsisi tarkemmin heidän puhe'laatunsa tuntea, kun sitä vähällä ajalla voi tuntemaan oppia.

Satuja.

1. Lampaat ja Koira.

"Mikäpä kumma siinä, nurisivat kerran lampaat, meillen paimen ei anna mitänä, paitsi minkä itset maasta otamma, koiraa vaan syöttelee joka suupalalta. Mitä hältä saa? Waan mepä hänelle annamma villoja, kannamma muonia, lypsämmä maitoa ja vanhaksi tultua jopa käymmä jtse'ki ruoaksi." Koira lähellä ollen ja lammasten nurinan kuullen lausu: "niin kyllä saaki paljo hyvää paimen teistä, vaan minäpä teidät varjelen susilta ja muilta metsän pedoilta ja varkailtaki. Ja minua ei ollen jopa alituisesta pelvosta vamisten ette voisi rauhassa syödä'kän, vaan menehtyisittä ehkä nälkäänki." Sen kuultua lampaat eivät enää virkkaneet mitänä.

Arvoa oma etusi, anna arvo toisellenki.

2. Mehiläinen ja Kyyhkynen.

Mehiläinen kaihilan lehdellä istuen joi joen rannalla. Wahingosta pyörähti veteen ja oli hukkua polonen. Sen nähden kyyhkynen tempasi varvun puusta, jossa istu, ja vei sen mehiläiselle hengen pelasteeksi. Ei aikoja jälkeen tuli jousimies ja viritti jousensa kyyhkysen varalle. Mehiläinen vanhan auttajansa hengen vaarassa havaten, lensi, pisti luaastessa jousimiestä käteen, jotta nuoli hairahti muunne ja kyyhkynen jäi henkiin. Niin kosti hyvän hyvällä.

Toista altis auttamahan saat avun avun ajalla.

3. Sääski ja Härkä.

Sormella harjan sääski muinen istuva Kysy: "voitko kantaa, taikka poisko ma lentänen?" "En tiennytkän, sano härkä, siellä sun istuvan, Ja yksi on se minulla: istut tai lähet."

Nauruksi köyhän luulo rikkauestahan.

Suomen kansan Arvutuksia.

1. Hera pohja, hietaranta, kanermikkokangas kesken,

2. Eellä Aatamin syntynyt, mies kotihin tuopi, kumarteleksin kun kuningasta.

3. Tiet kasvo teriläpäitä, notkot noppulaneniä.

4. Keitto kiehuvi mäellä ilman puitta, valkiatta, kokitta, kohentajatta, kattilatta, katsojatta.

5. Rautanen hepo, hamppunen kuorma.

6. Hepo tästä herkan lähti meren vettä vellomahan, saarillista sauomahan.

7. Päät puiset, jalat kiviset, itse liinapaioillahan, aivan aivinaisillahan.

8. Kuoren syöpi, syämellä lentää.

9. Häntä eellä, pää takana.

Osviittoja. 1. Juustopata. 2. Käsikivi. 3. Lakka (muurain). 4. Muurahaispesä. 5. Neula. 6. Wene. 7. Nuotta. 8. Petäjä (syän s.o sukset). 9. Puntari.

Suomen kansan Sanalaskuja.

1. Meren kierrät, miest' et kierrä.

Joka kerran on kostohimosen vihamiehen saanut, elköön toivoko'kan aina välttää voivansa. Meidän keskellä, samatekun muissaki asullisissa, sivistyneissä kansoissa, on kuitenki laki paras kostaja, ettei niin ollA'kan kostonpyytäjiä, kun eräissä toisissa, esimerk. ArabilaiseN kansan keskessä, jossa poika, ja vielä pojanki poika usein kostaa isänsä eli isoisänsä puolesta, jos itsiltä eläissään mitä kostamatta jäi. Ilman kaikki kostonpyyntö on, jos ei juuri luonnoton, kuitenki synniksi luettava, vältettävä. Sillä kosto on Jumalan ja esimallan, vaikkei pidä niiltäkän kellen kostoa toivoa, koska on paljo kauniimpi Wapahtajan esimerkillä vihollisillensaki hyvää toivottaa ja rukoilla Jumalaa kääntämään heidät paremmalle tielle, etteivät vasta rikkoisi ketänä pahuudellaan. Se on Kristinuskovaisella sopivin kosto.

2. 3. 4. 5. Parempi Pajunen sauva, kuni miekka markkahinen.

Parempi Pajunen keppi, kuni miekka kultavästi.

Parempi Pajunen linna, kuni vahva vaskilinna.

Nämät jokanenki sanalasku kuvaelevat, köyhempänä elää paremman olevan, kun rikkaana, ylellisenä, joka vaan usiammassa kohdassa onki tosi (katso Solounan ja Kroison väliä historiaosassamme) Samalla mielellä toisinaan köyhä sanoo:

Emmä kaadu korkialta: luudan päältä lattialle.

6. Savu seppäin pajassa, sen sepät suahtevatki.

Ei ketänä pidä työstänsä soimata, jos kohta olisi alhasempiki, eikä kaikki sen ohessa niin siisti ja kaunis katsella, kun moniki toivoisi.

7. Sata on surmoa urohon, tuhat miehen kuolemata.

IHmisen ei pidä mielentaiten kuoleman käsiksi tunkeuta, Waan ei toisellakan puolella ylen itsiänsä armahdella ja joka askelelta surmaa peljätä, koska samalla alituisella, ylellisellä pelolla hän vaan vaikeuttaisi koko elämänsä ja siitä ei kuitenkan olisi kuolemata vasten apua.

8. Miehen mitta, miehen määrä, Waan ei miehen mieltä päässä.

Lienee kyllä semmoisiaki maailmassa, joihin tämä sanalasku sopii. Waan toivottava olisi jokaseltaki, että varoisi, ei itsensä sen alaseksi tulevan.

9. Lapsi suuhun suurimmanki, piika päähän pienimmänki.

Niinpä lieneeki tapa lapsilla kaikki, mitä eteen sattuu suuhunsa kokoa, eivätkä heitä mielellänsä tytötkän, mitä vaan koreudeksi päähän eli muulle ruumiille kelpaa.

10. Kala se on kiiskiki, lapsi se on tytärki.

Sanotaan toisilta: Kalana se on ahvenki jne ja vertaelee kummin tahansa sanottuna, tytärten alhasempaa arvoa vanhain elämässä, joka tuli siitä, että tupatöitä sillon ei arvattu suuresti miksikän, vaan ulkotöitä, joilla elatusta saatiin.