MEHILÄINEN W. 1836.
Toukokuulta.
Kaunis Tammi.
Sisarekset Sotkottaret,
Rannan ruokkoset kälykset,
Läksit korttehen kokuhun,
Sininurmen niitäntähän.
Löyettihin lemmen lehti, 5
Lemmen lehti, tammen lastu,
Weivät maalle kasvavalle,
Oralle ylemmälle.
Siitä kasmo kaunis tammi,
Meni vihanta virpi, 10
Wesa verraton vetihen.
Oksat ilmoille olotti,
Latva täytti taivahalle.
Pietti pilvet juoksemasta,
Hattarat hajoamasta. 15
Yksi pääsi pitkä pilvi,
Pilvessä vesipisara,
Pisarassa pikku lampi,
Lammissa meno punanen,
Wenosessa nuoret sulhot, 20
Nuoret sulhot naimattomat,
Wielä viinan juomattomat,
Punovat punaista köyttä,
Köyttä rauta rahmikoivat,
Sitoa meri sininen, 25
Laksi Kannan kaakistoa,
Meren tyynenä pysyä,
Lahen Kannan kaunihina,
Wieä Wienahan neitosia,
Kaupita merikanoja. 30
Elkäte meriset miehet
Wielä viekö neitojamme!
Ei neittä tukulla myöä,
Eikä kansoin kaupitella,
Oravat myöään tukulla,
Revot kanssa kaupitahan. 35
Toisintoja. v. 1—4. Olipa ennen neljä neittä, Koko kolme morsianta, Sininurmen niitännässä, v. 3,4. Lähettihin lehen leikkuun, Lehen leikkuun, konnun korjuun. v. 5. L. lempilehti, v. 7—9. Wietiin (Pantiin) m. k. Leholle y. Sihen k. k. t. v. 12,13. O. i. ojeni, L. t. taivosehen, Piätti kuut kumottamasta, Piätti päivät paistamasta. v. 15. H. hatsattamasta, v. 17-21. P. vesipisarat (pitkät pisaret), Pisarissa laajat lammit, Lammissa venopunaset, Wenehissä nuoret miehet, N. miehet n. v. 23—30. Punotaan p. k. K. r. rahnikoitaan, S. meren sivua (meri sivutse), Lahta K. k. Jotta t. p. (Meri t. p.) Läksi K. k. W. Wienan n. Kaupunnin kotikanoja, v. 35, 36. O tukulla vieään (myöään), R. kansoin kaupotahan.
Jälkimaine. Tämä jos kohta usiammalta laulajalta saatu muinasaikanen runo kuitenki taitaa olla vaillinainen. Mahdettaisiko Kantalahden seuduilla täydempään laulettaa, koska mainitusta lahdesta siinä on puhetta. Ennestäänki lienee lukialla tuttu Wienameren pohjaspäätä Kantalahdeksi nimitettävän. Lahden perästä taitaisi tulla noin 50 penik. kaakkoista suuntaa Wienan kaupunkiin purjehtia. Syrjään pitkin pituuttansa lounasen alla jääpi muutamia isoja järmiä, nimittäin Kouta, Pääjärvi ja Tuoppajärvi, jotka eivät yksikän ole erittäin kaukana Kemijärven ja Kuusamon pitäjäin rajoilta Suomen maata. Näillä järviseuduilla on aina kiitetty parahimmia laulajoita löytyvän, vaikken vielä ole joutunut heitä etsimään, kun ovat kovin laittona asuntopaikastani. Etelään päin mainituista järvistä on toisia isoja järviä, kolme Kuittijärveä, joista, kuni edellisistäki, vedet juoksevat Wienamereen. Ylimmäinen Kuittijärvi ei ole etäällä maanseljästä Kajanin läänin rajalta ja sen, ynnä Keskikuitin, rannoilta olen tähän asti enimmiä lauluja saanut; niiltä seuduilta tämänki. Sanoja: v. 2. ruokkoset s.o. siistit, kauniit; kälykset, nepaat, serkut, muuten: ruots. svägerska; Lempi kauneuden ja rakkauden puoltaja haltia v. 8. Orolle, norolle, notkolle, arolle, alangolle; v. 15 hatsahtamasta, hasertamasta, kohisemasta, suhisemasta; v. 26, kaakistaa, ahdistaa, pidättää, hallita.
Ukot kirkkomäellä.
"Kun me ennen ensikerran
Kiersimmä tätä kimeä,
Istuimma isän sylissä,
Kahtelimma kaikkialle,
Ilman sillon siellä täällä, 5
Kaksin kolmin kankahilla,
Näky miehiä mäellä.
Kun ne sitte kuhtuttihin
Kaikki kellolla kokohan,
Sai sian sisällä sillon 10
Joka henki helluntaina,
Toki pääsi pääsiäissä
Ihte kuki istumahan,
Jakso jouluna lukea
Helposti joka hemosen. 15
Nyt on tehty tempeliä,
Kaksin kolmin kappelia,
Kaikki täytehen tulevat.
Ei sillon sinistä nähty,
Eikä paljv painettua; 20
Sillon sulhaset sojotti
Mehtikanan karvasina,
Nuoret neiot naitavatki
Warsin varpusen värisnä.
Ei sillon rikasten rinta, 25
Eikä maha mestarien,
Kirkkomäällä kiilostanut
Talviselta taivahalta;
Eikä köyhä kestipoika
Wäinämöisen viitakkeilta. 30
Nyt se ei vaatteista erota,
Mikä herra, kuka narri,
Mikä muita mestareita;
Koriana kaikki käyvät,
Waikka työtäki tekevät." 35
Waari toinen taitavasti
Sano vastaten sanansa:
"Siitä minä mielelläni
Julistan Jumalan töitä,
Ett' on riittävä elatus 40
Pantu paljolle väelle,
Jäänyt vielä järvihinki
Siunausta sillä lailla.
Jos on paljo pyytäviä,
Ottavia oiva lailla, 45
Niin on myös otettavata,
Saalista samalla lailla.
Maata kanssa kaivajilla
Kyll' on siemenen sioa
Paljo entistä enemmän; 50
Kuss' ei ennen kahta tehty,
Nyt on kolme'ki taloa
Tiluksilla tiettävillä;
Kuss' ennen kaksi hevoista
Tuli tuskalla kesä'än, 55
Luetuilla kylkiluilla,
On jo kaiketi kaheksan
Lihavilla lautosilla;
Norot selkämäin sivulta
On jo pelloksi perattu, 60
Suuret kuusikot kumossa,
Joiss' ennen oravamiehet
Wiettelivät viikkokauet,
Kaikki kasvavat eloa.
Kuss'ennen kuret munivat, 65
Niis' on suuret nurminiitut;
Kussa peurat piehtaroivat,
Porot poikia latovat,
Siinä aumoja asupi;
Kuka ennen seihtemälle 70
Löysi raavaalle ravinnon
Koko manttalin kohalta,
Saapi nyt samalla maalla
Runsahasti ruokituksi
Kyllä monta kymmentäki. 75
Sitä myöten silmät suuret,
Kun on ohtaki leviä."
Jälkimaine. Paavali Korhonen Rautalammin pitäjästä Savossa, jonka tekemä tämä runo, on sekä saanut, että ansannut kuulusan nimen runoistansa. Tilaa saadessa tulemma kyllä meki hänestä ja runoistansa enemmän kertomaan, nyt joita kuita sivumennessämme muistutellen. Ennenki monelle tiettävästi on vanhoissa runoissamme tapana, toisilla sanoilla ikäskun parantaen kertoa itsekutaki lausetta. Nykyaikuisissa, erittäin herrasrunoilioilta tekemissä, ollaan tässä asiassa huolettomampina, kun pitäisi. Tosiaanki on senlainen parannus eli kertolauseelma suuresti runoa kaunistava, jos ilman sopivasti, eikä kun pakolla, toimitetaan, eikä ylen monilla kertolauseilla yhtä puhetta pitkäksi venytetä. Korhonen, ehkä vähän tässä kohdassa vanhoista poikkeava, ei kuitenkan peräti kertolauseita unhota. Niin esimerk. v. 19 "Ei sillon sinistä nähty" kertoen: "Eikä paljo painettua." v. 21, 22. "Sillon sulhoset sojotti mehtikanan karvasina" kertoen "Nuoret neiot naitavatki varsin varpusen värisnä." Jos saamma sanoa ajatuksemme, niin kuitenki kuulemma Korhosen ennemmin puuttuvaisen, kun ylen liiallisen kertolauseillansa olevan.
Toinen kohta, jossa kylläki runon kehnoudeksi nykyset runosepät usein vanhoista poikkeavat, on, etteivät katso, kuinka kussaki runojatkossa lyhyet ja pitkät tavuet tulisivat paikallensa kumpasetki. Joka erityinen runo taikka runovärsy jakaupi neljään jatkoon, itsekuki kaksitavumen. Niin esimerk. nykysessä kaksi viimmeistä:
Sitä — myöten — silmät — suuret,
Kun on — ohta- — ki le- — viä.
Wanhain runolakia myöten ei konsa jatkon jälkimmäinen tavut saisi olla pitkä'äänellinen, eikä edellinen tavut, jos missä uuden sanan alkaa, lyhytäänellinen. Sanasopunsa vuoksi ovat sentähden kehnompia runoja: v. 26. "Eikä maha mestarien", jossa sana maha alkaa toisen jatkon lyhytäänellisellä alkutamuella, v. 71. "Löysi raavaalle ravinnon" (Löysi — raavaal— le ra — vinnon), jossa sana raavaalle toisen jatkon jälkimmäiseen tamnehen panee pitkän äänen. Ainoasti ensimmäinen jatko sopii ilman runon vähintäi riivaumatta senlaisella sanalla alettaa, jossa alkutavutki on lyhytäänellinen ja sentähden ovat runot: "Näky miehiä mäellä", "Joka henki helluntaina", "Tuli tuskalla kesään" jne sanasopunsa vuoksi kyllä kauneita. Waan peljätessäni päätettävän, jo kehnommalla kannalla, kun onkaan, ylistetyn runomahdin Suomessa olevan, jos vielä muistaki pienistä virhistä tekiöitä muistuttelisin, en niistä virka mitänä, ilman Kerhoista nykysestäki runostansa kiittävä ja sen kauneista lausumista. Waston mielipuolten huutavia ääniä, aikain yhtäläiseen pahenemisesta, on hän asianmukasesti älynnyt, niiden toisissa paranevanki, josta aineesta v. 36 aikain ymmärtämästi kyllä lausuilee. Jos kaikilla saarnoilla aikain pahenemisesta vähintäi perää olisi, niin miksi tämä maailma ja sen elämä jo eivät olisikan muuttuneet? En kuitenkan soisi tällä kysymykselläni taikka muilla lauseilla millään tavalla suruttomuutta puoltamani, vaan toivon itsekunki aina varalla pitämän, ettei toden peräsesti ajat paheneisi, vaan luontoansa ja kaiken elämän arvoa myöten tuo tuostaki tulisivat paremmiksi. Tätä toivoa ja sen myödittämistä ei kuitenkan pidä iankaikkisilla valheilla ja muilla loruilla aikain turmeltumisesta perustaa, sillä ennenkän ei konsa ole ollut "tyhjästä tytyä, valehesta vatsan täyttä." Epäilemättä tekisivät kaikki ajan saarnaajat paljo toimellisemmasti, jos elämän oikian arvon ja perän ihmiselle osottaen keralla neuoisivat, miten aina paremmiksi ja täydellisimmiksi päästä. Niin tehtyä taitaisivat viimmen itseki älytä, aikain toisinaan paranevanki.
Muinelmia.
Lieto Lemminkäinen.
Löytyy ehkä montaki Suomessa, jotka eivät ole Lemminkäisestä sanallakan mainittavan kuulleet ja toisia vähä huolivia, jos vastakan kuulevat. Ja antaisimmapa meki hänen tuhatvuotisessa ja pitempiaikuisessaki levossansa levätä, ellei toisinaan itse luonto vetäisi mieltämme nykysestä, millon taaksipäin eletyn ajan alkuperiä muistelemaan, kullon edelle tiedustelemaan kaiken elämän seuruuta. Niin nytki kauas halki menneen elämän työntyessamme emme en'nen seisotu, kun niille ajoille tultua, joina tapaamma Lieto Lemminkäisen elossa, sitäki hyvää tältä matkalta toivoen, näkevämme, onko nykynen olomme niinkän muinasesta muuttunut ja sivistynyt, että arvelematta taitaisi näiden menneitten aikain rinnalle pantaa ja osottaa voittaneemme, mikä kaikella ololla, toimella ja elämällä on peränä, vähitellen parata, kaunistua ja sivistyä.
Suomen kansaa arvellaan muutamilta Wapahtajan syntymäaikoina nykyseen asuntomaahansa muuttaneen. Tarkempata vuosilukua on kaikitse mahdoton nykyaikoina siitä saada, eivätkä liene kaikki Suomalaiset yhteen aikaan tulleita, vaan toisten jo Wapahtajan syntymäaikoina maassa ollen, toisten Wielä laajalta Wenäjän maita kierrelleen ja vasta kolme, neljä eli usiampaaki vuosisataa myöhemmin tänne siottuneen. Heitä ennen asu Lapin eli Pohjan kansa maassa, joilta uudentolaisten miten millonki, sodalla eli suosiolla, piti asuttavansa voiteksella. Mainituilla sodilla emme saa yhteisiä kansan sotia ajatella, vaan ilman, kuten kussaki paikassa Suomalaisia joukkoja tuli Lappalaisten elannoille, tappeloita tapahtuneen pienempien ihmisjoukkoin välillä. Sitte tavallisesti Suomalaisten voitettua ja paikalle jäätyä, Lappalaisten edemmä siirryttyä, elettiin joku aika rauhassa ja sovinnossa siksikun uusia Suomalaisjoukkoja tuli maahan ja pakotti entisiä edellänsä Lappalaisten paikoille muuttaumaan, taikka itse, entisten sivu kulkien, sinne siirtihen. Marsin mahdoton asia on, näiden sotien muulla tavalla tapahtua tainneen, taikka Lappalaisten ja Suomalaisten suuremmilla joukoilla millonkan keskenänsä tapelleen, sillä vielä vähemmin, kun nykyaikoina, taisi siilon Lapin kansalla varoja koossa olla, joilla olisi voitu yhteiseen maan sotaan rustauta, vaan oli itsekuki likipäiväseltä tarpeeltansa vaadittu kotopaikalla pysymään, siinä porokarjoilla eli kalastamalla eläen. Ilman asu kansa laajalla metsissä ja erämaissa ei aina likimmäiset rajakotkan toinen toisistaan tieten, jotta olisi ollut helppo mäkeä yhteen sotaan kutsua. Sen mukaa oli Suomalaisillaki sillon elämänsä. Waikia olisi ollut heilläki suurempiin joukkohin yhtyä, eikä sitä tarvittukana, jo vähemmissä joukoissa Lappalaisista voiton saaden.
Suurimman Suomalaisjoukon taisi aikoinansa Kaleva näille maille johdattaa. Hänestä itsestä emme enää tiedä suuresti mainita, vaan ainaki on hänen likimmäisistä jälkeläisistänsä joksiki tietoja. Nyt toiset heittäen otamma erittäin Lemminkäisestä kertoa, mitä muinasissa kansan runoissa olemma löytäneet häneen koskevata.
Luoteista suuntaa Wäinölästä ja Ilmasta, jotka molemmat näyttää Kalevalan kyliä olleen, asuu Pohjolan matkalla Manhan äitinsä kanssa merensaarella Lemminkäinen. Saaresta Pohjolaan päin pistihen laaja lahti mannermaan sisähän, jota siitä Lemmenlahdeksi nimitettiin, että oli Lemminkäisen asuntopaikan vaiheilla. Tätä lahta kohden soukistu saari niemeksi, jota Lemminkäisen kotinimestä Kaukoniemeksi sanottiin. Niemen kainalossa oli Lemminkäisillä komia kartano ja ympärillä vainioita, joita itse käsillänsä viljeli.
Tavallisimman nimensä lienee isältänsä Lemminkäinen perinyt ja mainitaanki häntä muutamasti Lemminkäisen eli Lemmin pojaksi. Muuta emme kuitenkan hänen isästänsä tiedä, kun hänenki sotia käyneen ja muutamasti kovemman onnen vaihessa kotimaaltansa pakoon lähdettyä soutaneen kauas piilopaikkaa etsien. Ilman oppineen ja mahtavan miehen sihen aikaan olleen, sillä muisteleepa paikon vielä poikaki isänsä innosta. Nuorena näyttää isästänsä orvoksi Lemminkäinen jääneen ja sitte äitinsä turvissa mieheksi kasvaneen. Leskenä ja pienellä pojalla mahto useinki äiti köyhyyttänsä surkutella ja poikaansa, jota hellästi aina rakasti, siksiki liedotella, että viimmen muiltaki lieto Lemminkäiseksi mainittiin. Waan tästä liedosta, vähäturvasesta eli vaivasesta pojasta aikaa voittain kasvo jalo, kaunis, pitkä, verevä mies, jonka vertoja harvassa löyttiin ja jota aikoinansa tytötki kyllä hartahilla silmillä lienevät katselleet, jos muuten saamma uskoa, mitä itse, kerran muinosiansa muistelema, siitä Lemminkäinen lausuu sanoen: "moni katso muotohoni, varteheni valkotteli." Näin ollen pulska, mustahivuksellinen, suoneva, voimakas mies ja muuten moninaisilla tiedoilla ja taidoilla hyvin rustattu uros, jopa vainen taisiki itsensä urosten sulhoksi verrata ja syrjäläisiltä nimitettää millon veitikaksi, millon verrattomaksi pojaksi ja jumalaksiki, joka nimi sillon oli tapana muillenki yleville tietäjille antaa. Waan äitinsä sano häntä millon kultaomenaksi, millon hopiasauaksi eli poikapätöseksi eli muuksi. Muuten kodin keskellä Lemminkäisen oikia nimi näyttää olleen Kaukomieli eli lyhemmästi Kauko, jonka vanhemmat heti synnyttyä lienevät pojallensa antaneet, sillä näyttäen kauas mieliväistä eli ulomma yrittäneistä miestä lapsestansa toivovan. Millä ehdolla Lemminkäistä toisinaan Ahdiksi sanotaan, emme moi arvata'kan, ellei olisi Ahti ollut isänsä varsinainen nimi ja tuntemattomilta sentähden välistä poikaaki sillä mainittu.
Wirkomma hänen tiedoistansa ja saamma sivumennessä senki mainita, mitä tietoja sillon suurimmassa arvossa pidettiin. Ylhäsimminä tietoina pidettiin lukuja, joilla luultiin voivan ihmisen jotai elämänsä onneksi eli muuksi hyväksi saattaa. Lukuja yli toisia, joilla rukoiltiin metsän onnea, toisilla karjan menestystä eli onnea maaviljelössä, toisilla poistettiin vastuksia, toisilla parannettiin tauteja ja muita kohtauksia eli rikottiin elämän onni vihamieheltä, muita muilla. Kaikkia senlaisia tietoja ymmärrettiin sillon laulamisella ja kaikissa niissä oli Lemminkäisen äiti hyvin oppinut, jolta sitte aikaa voittain poikaki näissä aineissa oppi enimmän taitonsa ja mahtinsa. Niin hänellä kun muilla tietäjämiehillä oli aina kukkaro matkassa täynnä moninaisia koneita, joita lukujen ohessa tarvittiin mitä millonki toimittaissa. Näissä kukkaroissa kannettiin aineita erittäin senlaisista kohdelmista, joihin tavallisessa elämässä useimmin yhdyttiin, taikka joita muuten tarvittiin. Niin näemmä paitsi tulirautaa, onkea ja muita pienempiä tarve'kaluja Lemminkäisen kukkarossa varalla olleen elämen karvoja, linnun sulkia ja muita senlaisia. Niin missä tahansa ollen ei tarminnutkan kun kukkarostaan poimia näitä karvoja eli sulkia, kalan evästä, ihmisen luita eli hivuksia, puun kuorta, veden ja tulen osottavia aineita jne, niin niistä laulamalla synty itse eläväki, lintu, kala, ihminen, puu, vesi, tuli ja muita. Tämmöisten tietojen ohessa oli Lemminkäisellä monta muutaki oppia ja taitoa. Itse raudotti hevosensa, valmisteli veneitä ja suksia, viljeli maata ja kävi jousimiehenä metsissä.
Sotateillä ja muilla vaarallisilla retkillä oli Lemminkäinen rautapaitaan eli sotisopaan varustettu. Tämän päällä kanto kauniin sarkasen kauhtanan, terässolkivyöllä ja lukulla (luistolla, lustuilla) kiinnipidettävän. Wyöltä rippu oikialta puolelta puukko, vasemelta kalpa eli lyhyt, leviä ja vahva miekka, moninaisilla kaunistuskuvilla terässä, varressa ja putkessaki. Paitsi näitä aseita ja jo ennen mainittua tieto- eli mahtikukkaroa oli olallansa jousi ja viini, keihäs kädessä. Jalkavarustuksena piti varrelliset kengät sukkain ja syylinkäin päällä, käsiturvana kintaat, joita myös usein kyisiksi kintaiksi eli matosiksi vantuiksi sanotaan, sillä näitä, kuni muitaki pidettäviä, oli sillon tapana käärmeen mujuissa kastella, jotta tarttumisia, ryhtymisiä ja kaikenlaisia rikkeitä vasten lujiksi tulla.
Niin marustettuna Lemminkäinen ja vaskikyparillä päässä ei toki tainnutkan paljo "huolia huonommista, hyviäkänä hatäytä", kuten itseki muutamasti kehuu. Hyvin kulkia uros, millon suksilla, kullon veneellä, konsa reellä, konsa ratsulla, jo usein yhtyki kaikenlaisiin seikkohin, joissa ainaki näytti miehen olevansa, jotta viimmen peljättiinki, eikä välistä pitohin ja kokouksiinka kutsuttu. Sillä voimansa, mahtinsa ja nuoruutensa innossa ei liene aina tarkon katsomaan tullut, mihin tappelotilassa toista lyödä kamahutti, ettei toisinaan olisi lyöny kuolemanki omaksi. Tämän ylimääräsen innon ja omiin voimiinsa luottamisen pidämmäki hänen suurimmana vikana. Näiltä vietävä, temmottava, harvon päältä ajatteli, mihin peräytyä, eikä toisinaan kuunnellut vanhan äitinsäkän varotuksia, vaikka ilman rakkaana piti. Waan näistä ja muista tulemma kohta hänen erityisten töitensä ja tointensa muisteloon päästyämme laviammalti kertomaan. Näiden töiden ja tointen ohessa tulee usein Pohjolasta mainittavaksi ja sentähden siitäki muutamia sanoja.
Pohjolalla oli monta muutaki nimeä mistä millonki otetuita. Luotelaksi mahdettiin sitä kutsua luoteisen päin Suomen kansasta ollen, Pimentolaksi siitä, että oli päivän vastasella, pimiällä yön suunnalla. Sariolan (Saraikon, Sarojahan) nimen luulisimma siitä saaneen, että oli soiden ja nevain vaiheilla, joissa sillonki arvattavasti paljo saraheiniä kasvo; Untamolan, koska pitkinä talvisina öinä taisi viljalta unta paikalla olla. Lapin nimen alkua emme voi näin arvelemallakan selittää, emmekä Turjan, jos ei tämä jälkimmäinen olisi tullut Gothilaisten jumalan nimestä Thor, joka Lappalaisillaki taisi vähin tuttuna olla.
Pohjolassa elettiin usiammassa talossa, joista mainitaan olleen muutama linnallaki varustettu. Liekö vielä kivestä tämä linna ollut, jonka tähden runo kivimäeksi sitä vertaelisi, sillä muuta tavallista mäkeä eli vuorta tällä sanalla tuskin ymmärretään, kun kivihuonetta, koska sen ovista ja lukoista mainitaan ja sanotaan tavaroita sisässä suojellun. Tämä linnantalo oli saarella, ei kuitenkan loitompana mannermaasta saari, kun että salmen poikki tuliat useinki venettä huutelivat. Muuta kun tätä soukkaa salmea emme luule runoissa mainittavalla Pohjolan joella ymmärrettävän. Jos muuten yhdellä talolla Pohjolassa oli mitä erityistä suurempata valtaa, kun toisilla, sitä emme tiedä sanoa. Silla vaikka kohta näyttääki yksi talo toisia kuulusampana olleen, niin siitä vielä ei sovi sen erityisestä päävallasta toistensa suhten minkälaista päättää. Toisia rikkaammaksi päässyt, taisiki tavaroistansa yksi talo kuulusan nimensä periä, sillä ainaki on tavallinen rikkaamista enempi puhetta olla, kun köyhemmistä, taikka vanhan sanalaskun mukaan: "kuulusa poti pohatan, köyhän ei oo kuollokana". Kun vielä samassa talossa oli suuritietäjä emäntä ja muuki väki mahtavia loihtioita, niin jopa siinäki kyllä ainetta, mistä huudetuksi tulla. Tämän tietäjä emännän ja muiden loihtjoitten tähdenpä sitä aina peljättiinki Pohjolaan lähteä, monenki siellä jo surman löyttyänsä, jotta oliki tavallinen Pohjolata sanoa "miesten syöjäksi kyläksi, urosten upottajaksi", vaikka lieneeki tämä miehen syöjän nimi ei alkuansa Pohjolan kylälle vaan ohessa olevalle laajalle, aaltosalle merelle eli seljälle annettu. Niin alkuansa pahaa merta "miesten syöjäksi seläksi, urosten upottajaksi" verrailtua mainittiin viimmen yksillä sanoilla itse merentakaista kylääki.
Lemminkäisen aikoina kasvo Pohjolassa nuori, kaunis, ihana tyttö, jota kaukoaki muilta paikoilta käytiin kosjomassa. Näin muutamastaki lausuu runo hänestä:
Ompa neiti Pohjolassa
Impi kylmässä kylässä,
Jok' ei suostu sulhosehin,
Mielly miehi'in hyvihin
Kiitti puoli Pohjan maata
Kun ompi kovin koria;
Lihan läpi luu näkyvi,
Luun läpi yin näkyvi.
Muutamassa toisessa runossa kerrotaan erittäin hänen vaatehtimastansaki näillä sanoilla:
Tuopa kaunis Pohjan tyttö,
Maan kuulu, veen valio,
Meni aittahan mäelle —
Kolm' on aittoa mäellä,
Uksi on emojen aitta,
Se aitta parahin aitta;
Siell' on arkku arkun päällä,
Lipas lipahan lomassa.
Aukasi parahan arkun,
Kimahutti kirjokannen,
Löysi kuusi kultavyötä,
Wiisi villaista hametta.
Puki päällensä parasta,
Kaulallensa kaunehinta,
Ripeintä rinnoillensa,
Warrellensa valkeinta.
Ilman kaunista, ihanata muotoansa ja komiata pukua oli neiti töissään, liiatenki kangaspuissa hyvin osaava, kiitetty. Toisinaan tavattiin hän ylisillä, taikka runoa myöten pikkusen korkiammallaki, taivaan kaarella nimittäin, siellä kankaita kutoeleva eli kuin runo lausuu:
Pitelevä pirtojansa,
Niisiänsä nosteleva,
Kultakangasta kutova,
Hopiaista helkyttävä,
Kultasesta sukkulasta,
Pirralla hopeisella.
Ja sillon vainenki, jos konsa muillaki tytöillä:
Sukkuloinen suikahteli
Kärppänä kiven raossa,
Piukahteli pirran piikit
Tikkasena puun kupeessa,
Käärilauta käännähteli
Oravana oksapuussa.
Ei kumma että tämä muissaki töissä hyvin taitava, uuttera neiti, taikka runon sanoilla:
Hyvä tytti, Pohjan neiti,
Jok' on soma sormiltansa,
Aina liukas liikunnolta,
Aina kengältä kepiä,
vedätti loitompaaki miesten mielet puoleensa. Waan Lemminkäisellä arvelemma olleen vielä toisenki mielen kosiomatkallansa Pohjolaan, sillä jo äskenki siitä mainittuamme pidettiin Pohjolan matkoja niinä aikoina kovin määrällisinä, ja missä vaara oli tarjona, sinne pyrki yhä Lemminkäisen mieli, joko kuulusan nimen halusta eli muun hyvän etsossa.
Niin jo matkalle yrittelevätä äiti kylläki kielti Pohjolaan lähtemästä poikaansa, sanoen:
"Ellös menkö, poikuein,
Ilman tieon tietämättä,
Ilman taion taitamatta,
Pohjan poikien tulille,
Lapin lasten tanterille.
Siellä Lappi laulanevi,
Tunkenevi Turjalainen,
Suin sytehen, päin savehen
Kypenihin kyynäsvarsin,
Koprin kuumihin porohin."
Niin kielsi häntä äiti näinki toisella kerralla peljätellen:
"Tuho ainaki tulevi,
Tuho poikaa pätöistä,
Hukka lieto Lemminkäistä.
Ei sinussa laulajata
Pohjan poikien sekahan,
Lapin tieon tienohille.
Etkä tunne kieltä Turjan,
Maha lausua lapiksi."
Näihin ja muihin äitin varotuksiin vastosi Lemminkäinen, jo ennenki noitia ja tietäjiä tavanneensa, vaan sen verran hänestä saaneen,
Min kirves kivestä saapi,
Napakaira kalliosta,
Järky jäästä iljanesta,
Tuoni etyhjästä tuvasta;
joka saaminen ainakan ei mahtanut suuri olla. Wielä kiisti, jos siksi, yhtyisi, itse Lappalaiset laulaa sanoen:
"Jos tahon tasoille panna,
Miesten verroille vetäytä,
Itse laulan Lappalaisen,
Itse tungen Turjalaisen,
Käsin Kalman kattilahan,
Kourin ilmahan kovahan,
Polvin hyytä hyppimähän
Säärin jäätä särkemähän
Riitettä repäsemähän.
Laulan halki hartioista,
Puhki leuoista puhelen,
Rikki rintalastasesta,
Paian kauluksen kaheksi."
Waikka niinki mahtavan miehen ja taitavan laulajan piti kuitenki Lemminkäisen, semminki kosiomatkalle saadessa, jo tarkon kotona varaellatse. Kaikkiasi kulkuja, vaan erittäin kosioretkiä, pidettiin sillon kovin vaarallisina. Sentäpä oliki tapana, kansan taitavimmia tietäjiä erityisiksi kosiomiehiksi eli patvaskoiksi palkata. Näiden kosiomiesten piti moninaisilla luvuilla ja tempuilla jumalia, haltioita ja muita ylhäsempiä olentoja suositella, jotta varjelisivat vihamiesten rikkeistä, eivätkä ilman ylenkatseesta harmistuneina itsestänsä mitänä pahaa laittaisi. Erityisiä lukuja oli kateita, noitia ja velhoja vasten, erittäin Kalmalle, maan ja meden haltioille, eukko Luonnottarelle, erittäin sulhon ja morsiamen, naimakansan ja hevostenki onnen puolesta. Eikä kelvannut missä tahansa näitä lukuja lueksella, vaan piti kussa kuki, kalmistossa, sillan alla, koskikivillä, hettehillä ja puidenki latvoissa luettaa. Samate oli joka luvulla eriaikansaki, mitkä sulhon tielle lähtiessä, mitkä matkalla ollessa, morsiamen kotiin tullessa, siellä viipyessä ja jällen palatessa luettavia. Niin ihme'kö jos vieläki toisinaan sanotaan:
Siinä tarkka tarvitahan,
Mies vakainen vaaitahan,
Kun urosta naitetahan,
Miestä mieähän vihille;
Kun häissä hätä tulevi,
Weren juoksu juomingissa.
Lemminkäinen ei kuitenkan erityistä kosiomiestä tiedusteltu, itse tehden, mitä tiesi tavittavan. Esinnä kengitti hevosensa,
Ettei kynnet kilpistynnä,
Kalpistunehet kapiot,
Ilmankana iljanella,
Kalmankana kaljamalla.
Sitte tulen tanterelle tehtyä käytti muutamasti liekin halki hevosen, jotta entisistä rikkeistä puhdistua, niin valjasti jotta "vesi tippu vempelestä, rasva rahkehen nenästä". Tämän työnsä ohessa kysy äitiltä käärmeen vihoissa kasteltua, jällen kuivattua, paitaansa. Waan äitin ainaki lähtemästä kieltäen ja tuhosta mainiten, Lemminkäinen jo täysipuvussa päätänsä harjaava, vähä suuttumalla nakkasi suan eli harjan kädestään ja lausu:
"Sillon on hukka Lemminkäistä,
Tuho poikoa pätöistä,
Kun suka verin venyvi,
Harja hurmehin kuluvi".
Tämän arvattavasti sano, sillä verraillen yhtä mahdottoman olevan, voida kenenkän häntä vastustella, kun oli mahdoton asia, harjan verta vuotaa. Tuskin taisikan mitä muuta tällä lauseella ajatella, vaikka sille sitte, kuin vasta näemmä, tuliki toinen päätös.
Niin tavallisissa aseissaan, rautapaitaan puettuna ja teräsvyön suolillensa sitonut lähti koista Lemminkäinen, mennessään ovella, pihalla, veräjillä, kosken korvilla ja muissa paikoissa varaelematse, taikka lukeva "synnyt syitä myöten, luottehet lomia myöten". Toimitettua, löi kerran ruoskalla hevoista ja tuli kolme päivää matkattuansa Pohjolan kylään. Näki kolme'ki taloa kylässä, eikä tarkemmin tieten, minne peräytyä, ajo alimmaiseen ja kysy kynnysedustalta:
"Oisiko talossa taassa
Rinnukseni riisujoa,
Aisani alentajaa,
Luokin lonkahuttajoa?"
Wastattua, ei olevan, Lemminkäinen kauemmin sinkkaelematta ajo toiseen, keskimmäiseen taloon. Äskisen kysymyksensä tässä kerrottua ja pahemmanki vastauksen vanhalta akalta saanut, lähti poies kolmanteen, vierimmäiseen taloon. Kartanolle tullut kuuli aika rähinän tuvassa, pai'stavan, haastettavan, laulettavan ja loihdittavanki. Siitä oikialla tiellä olevansa Lemminkäinen tunnustellen ja lauluin kuultua jo itseki innossaan veti karahutti ruoskalla maata, jotta pöly paikalta lähti, mies pölystä sikeävä, joka sitte tulleelta hevosen riisu. Niin kävi sisään Lemminkäinen, koirat jo tullessansa haukkumasta lumottuansa. Sanotaan hänen ei ovesta, vaan nurkasta sisäytyneen ja oliki sillon taikana, ihmisten loihtotiedoillaan voiman muiksi ruveta ja pienimmistäki reijistä puetellatse, samatekun rahvaassa vieläki paikka paikan luullaan pahan hengen ja noitien sillä tavalla kuljekselevan, ollen niin tämä nykynen, kun esivanhempaimmeki muinanen luulo yhtä perättömiä, älyllisiltä ihmisiltä ei korviin otettavia. Toinen senaikuinen taika oli, sitä mahtavammaksi vastustajatansa suhten tietäjän päästä, mitä aikasemmin itse äkkäymättä toisen havatsi. Tämän Lemminkäiselle luonnistuneen, kertoo runo sanoen:
Kuuli ulkoa runoja,
Läpi lauan laulajoita,
Läpi seinän soittajoita,
Läpi sammalen sanoja.
Niin mitenki sisäytynyt, ovestako eli nurkasta, näki Lemminkäinen tuvan tietomiehiä täynnä. Isäntä itse lattialla kävellen, eikä näin äkkinäisestä tulosta hyväksyvä, sano Lemminkäiselle:
"Olipa meillä ennen koira,
Rakki rauan karvallinen,
Lihan syöjä, luun puria,
Weren uuelta vetäjä.
Mi sinä lienet miehiäsi,
Ja kuka urohiasi,
Kun ei sua koirat kuultu,
Eikä haukkujat havattu!"
Wastasi Lemminkäinen:
"En mä tänne tullu'kana
Taiottani, tieottani,
Ilman innotta isäni,
Waruksitta vanhempani,
Suuhun Untamon susien,
Kitahan kirokavetten".
Kohta jälkeen paremminki mainitun tietonsa ja taitonsa osottava rupesi lauluille ja laulo koko tuvan miehistä puhtaaksi, kunne kunki työntäen, toisia
Pohjan pitkähän perähän,
Lapin laajahan salohan,
Kuss ei kule karjan kynsi,
Waella hevosen varsa,
toisia taasen
Lapin laajalle lahelle,
Miesten syöjälle selälle,
Urosten upottajalle,
Josta velhot vettä juovat
Tulikulkut tuioavat,
Lappalaiset lainaavat
ja vielä pahempiinki paikkohin toisia
Rutjan koskehen kovahan,
Kinahmehen ilkiähän,
Johon puut päin putovat,
Perin vierivät petäjät,
Tyvin syösten suuret hongat,
Latvoin lakkapäät petäjät.
Näin kaikki laulanunna, vaan yhden ainoan miehenpuolista heitti laulamatta Lemminkäinen "Ulappalan ukko vanhan, ukko vanhan umpisilmän" Ukko ei muita kehnompi olevinaan kysäsi, minkä hänen sikseen heitti, kaikki muut laulettuansa. Wastasi Lemminkäinen ei senlaiseen riettaan koskevansa, tällä ja muilla lauseilla kovasti ukkoa herjaten. Wihan innossa lähti itsestään ukko tuvasta ja miettien, millä herjasanoja ja muuta ylpeyttänsä Lemminkäiselle kostaa, juoksi Tuonelan joelle, jonne'ka hänen tulevaksi kuuksi, ehkä pitemmäksiki ajaksi, heitämmä Lemminkäistä vahtaamaan, itse Lemminkäisen Pohjolan tuvan herraksi tällä kerralla saatuamme.
Nykysistä ajoista.
Jo syystä saammaki laulaa — ei ole ajat enä niin kun olit ennen, entiset ajat ovat olleet ja menneet — kaikki rupeavat ne täälläki (Kajanin seuduilla) muuttumaan. Ennen maksettiin tervoista 10 Riksiä ja ehkä päällenki, vaan sitte kun se "mainio Ranskamaanlainen tervakauppias Punaparta" Euroopasta Helenan saareen muuttihen, niin toista ei tullut, joka olisi ymmärtänyt tervoistä oikian hintansa maksaa, jonka tähden se tuli puoltansa helpommaksi. Ennen moni vallanmies humalassaki eli talonpojan kanssa rinnoin, vaan katso'pa nyt! jo saapi oikein varalla pitää, ketä herrasmiestä enää humalapäässä tohdit puhutella'kan. Ennen oli siinä kyllä jumalisuudeksi, käydä ripillä ja kinkerillä, lukea aapis- ja katekismuskirjasi, mirsikirjaa ja pyhää raamattua ja niiden jälkeen kokea elämäsi käyttää, vaan nyt eivät ole mitänä. Kristityksi tulla pitää sinun erota toisista ihmisistä, isästä, äitistä, veljistä ja sisaristasiki, tuskin puhua, syödä eli maata heidän kanssansa, pukea körttivaatteisin, heittää kiireetki työsi ja halki yökaudet veisata Sionin virsiä, lukea Huutavan Ääntä taikka muita niitä kirjoja.[5] Ennen elonpuutteesta ei suuresti tietty, vaikka kyllä viisiäki ja usiampia hallavuosia perätysten nähtiin. Sentähden sillon sanoivatki arka noita säikähteli, viittä kuutta hallavuotta, seitsentä vesikeseä, vaan anna'pa nyt kaksikan tulla, jo heti nälkään näännytään. Waan tämä muutos tulee siitä että ennen Juosepin tavoin hyvinä vuosina koottiin aittohin, mikä nyt viinaksi keitetään ja juodaan ei kellenkän hyväksi, vaan kaikille muille kun viinakauppiaille pahaksi — viina viepi viljan maasta, kaiken kalanki veestä — taikka laulua myöten: "ennen löyly aitoissamme pellavaa ja liinaa, nyt ei löyvy talossa kun velkoa ja viinaa" (Gottlund).
Waan mitäpä näistä ja muista senlaisista pitkältä pa'issenkan, katsotaanpa itse vuosiaki, minkälaisia ovat viimmesinä aikoina olleet. Wiidettä vuotta tästä takaperin (183l) oli muistettava kuiva kesä. Kahtena kuukautena ei saatu sade'märkää, jotta kylläki kaikin paikoin toukoja pouti. Näin kauan oli peräti saateetonta ja kauemminki, jos pieniä sadekuuroja et lukisi. Sentähden paloki sillon paljo metsiä ja soitaki, joita tavallisina kesinä kyllä sait tarpeesi kahlata. Koko taivas oli toisinaan niin sumulta täytetty, ettet aina aurinkoakan nähnyt, vaikkei muilta kun savupilviltä peitettynä. Waan syksyllä mikä vähä, riihestä läksi oli hyvin kaunista, mainion valkoista, jauhokasta eloa — vaivon saat kauniimpata nähdä. Jälkiin (1832) tuli iso halla-, tauti- ja nälkävuosi, ettei nykykansa vertaa muista'kana. Halla pani myös sitäki seuraavan (1833 vuoden touvon, vaan kesällä ennen hälvesi viimmenkänä tauti, vähemmässä, kun vuoden sisässä, viidennen eli kuudennen osan meidän väestöstä surmattuansa. Niin vuonna jälkeen (1834) tuli mainittava viljavuosi, vaan joka kuitenkan ei tuottanut kaikkea sitä hyvää, kun olisi voinut, jos kaikki olisivat maansa kylvöön saaneet. Puolittain, paikon enemmänki, oli kylvämättömiä. Waan näistä pienemmistäki kylmöksistä tuli monelle, maksaa entisiä jyvävelkoja ja päälle, mitä vuoden elatukseksi tarvittiin. Eikä sanota niin kasvusata vuotta sitte Keisarikesän (1819) näillä seuduin olleen. Keisarikesäksi sanotaan viimmeksi mainittua muotta siitä, että korkiamuistosin Keisari Aleksanderi näitä paikkoja sillon kävi katsomassa ja oli sama-vuosi ollut muistettavasti hedelmällinen, niin että yhteinen kansa paikon vertailee tätä Keisarin käyntiä raamatun sanoilla "hänen askelensa tiukku lihavuudesta". Tähän viljasuutensa puolesta verrattava oli edellä mainittu vuosi 1834. Syksyllä samana vuonna sato aikasin paljo lunta ja ensimmäisen täyteen lehteen, jonka tähden lyngistyivätki latvoin maahan pienemmät lehtipuut metsissä. Koko metsä oli kun vipuja täynnä, jotta jänisrukka kylläki mahto joka askelelta surmaa peljätä. Myös tietki usiammin paikoin tulivat läpipääsemättömiksi, ilman uudelleen kirves kädessä raivamatta. Alkuansa myöten oli koko talvi luminen. Harva se päivä, jona ei lunta satanut ja kosolta. Eikä heittänyt lumen tulo kun Toukokuussa seuraavana muonna (1835). Maaliskuulla sitä ennen oli tasasillaki mailla lunta 8 ja 9 korttelia, vaan mäkivieruilla, alangoilla ja missä ikään tuuli oli sitä paremmin kokoon syydellyt paljo korkiammalta, jos puoleentoista ja kahteenki syltään. Aitoja ei näkynytkän, paitsi seipään päitä ja pisimmätki puut metsissä olivat kun muita suunnattomia lumitorniloita. Metsäsillä teillä ajoit kun syvässä ravissä eli ojassa, lumiseinät kummallaki puolella. Sillä metsissä oli lumi tien paikalta lujaan tallattu, laioilla koholle jääden; ei niin aavoilla, joihin joka kulkemisen ja entisen lumen tallaamisen jälkeen pölyttämällä syyti uutta lunta, että oli tie muita paikkoja pian korkiampi. Wastatusten matkoilla tultaessa, ka siinä katseltiin ja arveltiin, miten toisen taikka toisen tieltä poiketessa sivu päästä. Eikä ollut kaikin paikoin toivomistana ilman hevosen riisumatta. Menipä siinä toimessa toisinaan neljännyksenki tiiman aika. Waan hevonen vähänkän syrjään ajettu uppo selkää ja korviaki myöten lumeen, eikä päässyt läpi, jos et tietä eteen tallannut. Waaramailla, niinkuu Wuokatin, Talvi-, Naayuri- ja Leihuvaaran seuduilla Sotkamossa ja Puolangan vaaroilla saivat hevoset kylläki joutilasna olla. Sanottiin ei yrittämistänä kaikin paikoin olleen, niiden avulla heiniä ja puita — semminki pitemmän matkan päästä — metsistä saada. Ihmisten itse piti hevosiksi ruveta ja hiihtämällä metsästä tarpeensa vetää. Sillä vielä eivät ole oppineet hevoset suksilla käymään — jos konsa oppinevat — joka epäilemättäki paljon lumen aikana kyllä olisiki tarpeellinen. Enkä tiedä, jos auttaisi meidän lumessa, mitä Armeniassa muinen kylän manhin Ksenophontille opetti, kääriä vaatetta hemosen kavioihin, sillä keinon paremmin lumen päällä pysyä. Mainittu paljo lumi oli paikon pian lykkynänsä pienempiä taloja peittää, joka johdattaa mieleni muistelemaan, kuinka kummanlaisssti kerran muutamassa talossa matkustavaiselle sattu. Oli kattoa myöten aitan mäkipuolista seinää vasten vahvan lumikinoksen juoksuttanut. Niin eräs matkustavainen siltä puolen taloon lähemmä, ei tiestä tieten, eikä huonetta nähden, ajo täyttä vauhtia hevosensa, esinnä aitan katolle, siitä pihalle kahdenki syllän korkialta pudoten, sillä pihan puoli oli paljas. Sattu talonväkeäki pihalla olla, joka kyllä hämmästy tätä miehen, hevosineen rekineen, taivaasta putoamista, sillä ennen ei tietä sieltä ketänä hevosella alas tulleen, jos lieneeki muutamia sinne menneitä.
(Lisää toiste).
[5] Tämä ja muut nämät lausielmat ajan muuttumasta ovat kansan suusta ja keskeltä saatuja, eikä pidettäviä, kun muinaki tyhjinä puheina. Puolittain — tuskin puolittainkan — on tämä viimmenenki lause tosi. Ainaki vaaditaan enemmän, paljo enemmän, nykysinäki aikoina oikiaksi Kristityksi tulla, jonka jokanen itsestänsäki ymmärtää. Niin miksi olen näitä tyhjiä puheita tähän pannut? — Tosiaanki en ketään niillä suututtaakseni, vaan näyttääkseni, miten toiseltaki puolelta ihmisen mieli ja ajatus usein ilmotaksen.
Satuja.
1. Wähämielinen Härkä.
Laiska nälkänen härkä jokirannalle tullut näki toisella puolella komian, ruohosen lakson. Hyvinki uida osaava ei siihen kuitenkan ruvennut, vaan nakkautu maata ajatellen, eikö hän tuo joki, noin yhtäläiseen veden virtoessa, pian kuiviinki juosse, jotta jalan kastumatta yli päästäkseni. Niin joen kuiviin juoksemista odottaen heikenty syömättömyydestä siksi, ettei viimmen enää kyennytkän uimaan, vaan täyty paikalla nälkään kuolta.
Kut' et tee ajan ajalla, et ajan ajattomalla.
taikka
Joka tyynen Makaa, se tuulen soutaa.
taikka
Laihat laiskalla tilukset, maat karut makaajalla.
2. Kettu ja Korppi.
Korppi juuston varastanut lenti puun latvaan syömään. Mietti kettu, millä evään toiselta anastaa, eikä puuhun pääsevä, keksi seuraavan keinon. Rupesi puun juurelta hyvästi korppia ylistämään, sanoen kaikkein komeimmaksi linnuksi, eikä kun ääntä vajalla, niin toki olisiki toisten kuninkaaksi tehtävä. Korppi ylistyksestä ihastunut ja näyttävä äänellinenki olevansa aukasi suunsa aikatavalla parkastaksensa. Waan samassa putosi juusto, jonka kettu tuskin maahan päässeen poimi ja sen tehtyä lausu irvistellen: "niin kyllä oletki komia ja monihyvänen lintu, et mitänä vajalla, paitsi — järkeä".
Mieli markkoja parempi, toimi töitä kallihimpi.
3. Wanha leiona, Metsäsika, Sonni ja Aasi.
(Phaedr. Fabul. Lib. I FAb. XXI.)
Ken entisestä on arvostansa alentunut, Huonoudessaan mitättömiltäki herjataan. Ikänsä menneen ja voimiensa kadottua, Jo viimmesillään makasi heikkona leiona. Tuliset hampaansa näytti hälle nyt metsuri Ja otti koston muinen kärsimisistähän. Hänestä päässyt härältä sai hän sarvia. Ja aasi, kun näki näitä leionan kärsivän, Kavioita anto vihollisellehen otsahan, "En huolisi, sano sillon leiona, jos mua muut Paremmat herjaa, vaan sinäi maan ruokoton Sen teet; jo kahdestiki mä ennemmin kuolisin."
Suomen kansan Arvutuksia.
1. Rahko rautasaappahissa kierteli kivistä vuorta, somerista sorkutteli.
2. Lampahat lahen takana syöät kullaista kuloa, heliätä heinän päätä.
3. Itsellä ei oo, toiselle antaa.
4. Punalanka, puun pituinen, joka oksan nouattava.
5. Rautanen ori, liinaset ohjat.
Osviittoja. 1. Rahko s.o. aura; rautasaappahissa s. o. rautaterässä; vuorta s.o. peltoa eli halmetta. 2. Lampahat s.o. ihmiset; lahen s.o. alttaritarhan; kuloa, heinänpäätä s.o. leipää ja viinaa. Toiset sanoivat tätä arvutusta hiilistä uunissa, eikä alttariväestä. 3. Hioin (kovasin, Wiron kivi, siera, tahko, liippa jne). 4. Puun sydän. 5. Neula lanka perässä.
Suomen kansan Sanalaskuja.
1. Ilo on käki metsässä, lapsi pieni lattialla.
Käestä olemma jo ennenki Tammikuun osassa lausuelleet, jotta vähin pelkäämmäki paljoksi yhdelle tulevan, hänestä uudelleen muistutellessamme. Waan toivoessamme, kuitenki siksi älyä käellä päässä olevan, ettei, kiitoksestamme ylen suureksi rupeava, jo luulisi kaikki täyttäneensä, mitä vaaditaan, ja vasta tulisi huolettomammaksi virassaan, panemma vieläki muutamia ylistyssanoja hänestä. Mainittu kaikkein odotettu kevä'vieras on monelle yhtä sulonen, kun itse kevä'ki. Lapset riemahtuvat hänen talven mentyä taas ensikerran kuullessa ja rientävät muillenki iloansa ilmottamaan, tytöt toivottavat häneltä tulevia onnia näinki häntä puhutellen:
Kuku kultanen käkönen,
Helkyttele hietarinta,
Papurinta paukuttele,
Saksan mansikka sanele!
Kuku neittä naitavaksi,
Tätä neittä naitavaksi,
Kaunista kosittavaksi,
Tänä vuonna vietäväksi,
Huomena otettavaksi;
Niin mä toiste tullessasi,
Paikoille palatessasi,
Kuon kullat kulmillesi,
Hopiat hivuksillesi,
Sinirihmat silmillesi,
Punalangat pääsi päälle,
Kaulahan komiat helmet,
Kullan ristit rinnoillesi.
Jos lapsille ja tytöille, niin on samate vanhoilleki ikäkuluille käki suotu vieras, eikä hopulla mikän heitä enemmän huoletuttaisi, kun jos sanottaisi, ei enää käkiä kukuttelevan. Taas hänen kuultua ainaki toivovat vielä vuoden elävänsä ja oikein virkistyvätki uudelleen, olkoon sitte syy käessä eli keväässä etsittävä. Yhdenlaisen ilon sanoo nyt sanalasku lapsestaki lattialla olevan, josta lapselliset itse päättäkööt, onko.
2. Oli kaksi talonpoikaa yhdessä kylässä, joista toinen talon tavaroineen isältä perinyt, toinen työllä ja säästäväisyydellä tyhjästä aikain talon omistajaksi tullut. Waan vielä maanki omistajana puuttu häneltä alussa voimaa, niin peltojansa muokata, jotta olisivat aina täydeksi vuoden tarpeeksi kasvaneet. Niin kerran kävi rikkaalta laheläiseltänsä lainaa kysymään. Tämä, heti itseänsä toiseen verraillen ja paljoki parempana pitäen, sano: "miksi et muokkaa maitasi ja toimita asioitasi minun mukaan. Etkö näe, minkälaisen kasvun perin minä pelloiltani?" Toinen vastasi tähän:
"Hyvä purresta puhua, venehestä vettä juoa".
3. Ei salli savinen pelto koriata kuokkiata, piian pitkiä hameita, sukan vartta valkiata.
Wertaelee ei käyttävän talonpojalle herroina elää, joka kyllä onki tosi asia. Lukemattomia taloja on jo ymmärtämätön herrasteleminen hävittänyt meidänki maassa. Tämä herrasteleminen osotaksen toisilla vaatteissa, toisilla juomingeissa ja muussa elämässä. Toiset taas, vaikk' ei yhdenkän maan korjuussa pitäjiä, ostelevat usiämpia, sillä rikasten rinnoille päästäksensä, siksikun tämä valherikkaus ynnä maiden kanssa yhtäkkiä katoopi.
4. Koira on suen sukua, korppi haukan heimolainen.
Tällä merrataan pahoja ihmisiä, jotka ei keskenänsä riitauen, vaan puoltavat toinen toistansa ilkeydessä.
5. Kahen puut, kahen petäjät, kahen virsut penkin alla, kahen kalsutki sopessa.
Naimattomia naimaan, naineita onneensa tyytymään kehottava sanalasku.
Kaisuiksi sanotaan paikan sääryksiä.
6. Kapia kasakan takki kahen hengen katteheksi.
Tämän sanovat tytöt kasakkamiehiä sulhoksi tullen; vaan, vaikka sanovat, he kuitenkan eimvät aina niin ajattele.
7. Saapi hiihtävä hikensä, riihenpuia lämpimänsä.
Työntekiällä ei joutopäiviä olevan, kuvaeleva.