Mehiläinen 1836

by Unknown

MEHILÄINEN W. 1836.

Kesäkuulta.

Kaarlo kuningas.

Läksi Kaarlo kaupunnille,
Werolle verikäpälä,
Ruotsin murha murkkinalle,
Pillomus on Piiterille.
Läksi veikaten vesille, 5
Uhotellen ulkomaille,
Päälle päien päästäksensä,
Walloille ruvetaksensa.

Wenähen väki väkevä,
Kuninkahan miehet kuulut, 10
Maaliman valitut miehet,
Alinomaset kasakat,
Illon aamun uotetahan,
Kerta keskipäivälläki.
Katsellahan, käännellähän, 15
Selvälle meren selälle,
Ulapalle aukialle;
Kaarlo kaukoa näkyvi,
Sinisorkka sinnempätä,
Kahen luotosen lomatse, 20
Päällitse Satamosaaren.

Wenähen väki väkevä,
Meiän korkia komanto,
Komantierat korkiammat,
Ne leipo kivisen leivän, 25
Kakun paisto kallioisen,
Kakun rautasen rakensi,
Tulevalle vierahalle,
Saavalle käkeävälle.
Kaarlo ei oo kaukana enämpi, 30
Kovan loittona koroli:
"Wenälainen veikkoseni!
Saa lihoa syöäkseni,
Tuo olutta juvakseni."
Wenähen väki väkevä, 35
Kuninkahan miehet kuulut,
Ei ne anna ampumatta,
Eikä syötä syöksemättä;
Ampumalla antelevi,
Syöksemällä syöttelevi. 40
Joutu jouset joikumahan,
Jäntehet järäjämähän,
Kivileivät lentämähän,
Rautaharkot raastamahan,
Kohti Kaarlon karpasoa, 45
Punaparran purtta myöten.

Jo tiirut tipahtelemi,
Purje'puut tomahtelevi,
Puraksihen purje'nuorat,
Mastot maiskahti merehen, 50
Purjehet putoelevi,
Hajoeli hattaroiksi,
Noiksi tuulen vietäviksi,
Ahavan ajeltaviksi.
Kaarlo kuulusa kuningas 55
Jo tunsi tuhon tulevan;
Jopa tässä lämmittävi,
Jopa riipi rinnuksia,
Housun nappia hosuvi,
Tullessa tulisen nuolen, 60
Teräsnuolen tellätessä.

Kaarlon kulkku kuivettuvi,
Kero käypi keltaseksi,
Parta vaahessa valuvi:
"Wenäläinen veikko rukka! 65
Anna vettä juoakseni,
Ostoa veroksi vettä,
Wenäläiseltä veroksi."

Wenäläinen vet sanovi,
Komarinta kolkkasevi: 70
"On vettä venosi alla,
Alla laivan lakkimista,
Juoa kulkun kuivanehen,
Apata halunalasen;
Wettä viljalta veroksi, 75
Kaarluelle kaunihille."

Kaarlo varsin vastoavi,
Mies paha pakaelevi:
"Werell' on vesi meressä,
Rannat Ruotsin raatoloita." 80

Jo on Kaarlo kahlehessa,
Sinisorkka silmuksessa:
"Wenäläinen veikko kulta!
Jätä Wielä heikko henki;
Emmä toiste tulle'kana, 85
Wasta saane'kan verolle."

Karku Kaarlolla tulevi,
Lähtö Ruotsin rohkialla,
Tullessa tulisen nuolen,
Kivileivän lentäessä, 90
Rautaharkon raastaissa.
Wanno vaikian valansa:
"Ennen kieli kirvotkohon,
Silmä päästä siirtyöhön,
Kun ma tänne toiste tullen." 95

Toisintoja. v. 1. L. K. k-kihin. v. 9. Piiterin v. v. v. 20, 21. Meren luotojen I. P. Atimo (Atamo) saaren. v. 24½; Kovat kostinsa asujat. v. 25 Leivotaan kivestä leipä, K. p. kalliosta. Rautaharkkoja rakenti, Terästikkuja tekevi. v. 38½ Ojenna ojentamatta, v. 42. J. järahtämähän. v. 44. Rautanuolet raastomahan. v. 50. M. maikasi (maikavi) m. M. maahan maiskoeli, v. 61. T. tempoessa. v. 62. K. k. kuivahtavi. v. 71. "O. v. venon perässä. Wett' on laivan laian alla." v. 79, 80. "Ei tunnu vesi veeltä, Wesi tuntuvi mereltä, Rannat Ruotsin raatoloilta." "Aion (Aivin) on vesi verellä, Ruotsin rannat raaviskoita, Myssypäit' on myllistetty, Lakkipäitä langeteltu, Pyöräpäitä pyöritelty." v. 81, 82. Jo on Kaarlo kaupunnissa, Pillomus on Piiterissä, v. 88. Läksi maalle marsimahan, Ruotsin maahan rohkiahan. v. 93. "Kieli suusta kirvotkohon."

Jälkimaine. Tämä laajalta Wienan läänissä laulettama runo ei ole jos sadan ja muutaman kymmenen vuoden vanha, sillä muusta Kaarlosta siinä ei liene'kän puhetta, kun mainiosta Ruotsin entisestä kuninkaasta, Kaarlo XII:stä. Urhollisimmia sotioita sama Kaarlo, olisiki hänen sodistansa enemmin lausetta, kun pienen kirjan veroksi, taikka suuremmanki tarpeeksi. Waan ne nyt syrjään heitämmä, sen ainoasti mainiten, hänen jo viidentoista vuoden vanhasta itsepäällänsä kuninkaaksi ruvettua esinnä kymmenkunta vuotta yhtäläisellä onnella sotineen ja kaikki vastustajansa voittaneen, siksikun somemman ajan tultua itsemuistettavassa Pultavan tappelossa (1709) Suurelta Petriltä, silloselta Wenäjän hallitsialta, voitettiin. Siitä sitte Kaarlo Turkkiin paennut viisivuotisen sielläolon perästä jälle kotimaahansa palasi, sitä vielä, muutaman ajan, taikka loppuunsa asti (1718) hallitseva, näin ylehensä 21 vuotta Ruotsissa kuningasna ollut. Koko tämä aika, liiatenki loppupuoli, oli Suomelle kovan surkia, onneton. Sillä jos lomittain vähä aika saatiinki rauhassa eleä, niin vietiin miehiä ulos, Ruotsiin, Juuttiin, Puolaan, Saksaan, Norjaan, Wenäjään ja Turkkiinki, kussa kullonki surmansa löytäviksi. Wielä kahden valtian alasna sillon Suomen kansa sattu usiasti toinen toistansa vastaan, ei erittäin tietystä syystä sotimaan. Siitä seki, että meidän kielellisillä runoilla, toisinaan äärettömästi kiitettiin ja ylistettiin, toisinaan suuresti alettiin, sorrettiin ja hävästiin yhtä Kaarloa. Mitä tappeloa nykysellä runolla erittäin tamoteltanee, lienee vaikia arvata'kana. Oli niitä sillon tappeloita, jos mitäki. Taisipa olla tämä joita kuita pienempiä pulmastelemisia, joissa Kaarlo ei itse ollu'kan, vaikka siitä hänen nimellänsä kerrotaan.

Sanoja, v. 4. Pillomus s. o. peto, turmio, surma; Piiterille; Pietarille, Pietarihin. v. 6. uhotellen; uhkaamalla. v. 17. ulapalle; aavalle merelle, v. 24. komantierat; päämiehet, v. 31. koroli; kuningas, v. 45. karpaso; vene, pursi, v. 47. tiirut; viilettimet, tyyrimelat. v. 61. tellätessä; teuotessa, kulkiessa, tempoessa. v. 63. kero, kita, nielu, nielasin. v. 74. apata; ottaa, vetää, särpää. v. 91. raastaessa; raadellessa, leikatessa, kaavitessa.

Kiitos Keisarille.

Täss' on kiitos kirjassani
Keisarille kenkistänsä,
Lahjastansa laulettava,
Kun olen kuullut korvillani
Tapahtuvaksi taloille, 5
Sattumaksi suuren armon,
Ruhtinaita runsahimman.

Niin minäi mielelläni
Kunnioitan kuulusinta,
Majesteetin suurta miestä, 10
Joka anto armostansa,
Lahjoiteli laupiuesta,
Suuren kenkin Suomen maalle,
Avun vahvan vaivasille.
Nikolai se niin hymäksi, 15
Rupes meille rakkahaksi,
Anto ratki rakkauesta,
Sulosesta syämestänsä,
Laitto suuren rahasumman
Syntisille Suomen maalla, 20
Köyhille kenkättäväksi;
Että pojat Pohjan maalla
Taitaisivat taloissansa
Wielä eeskipäin elellä;
Ettei ruunu ryösteleisi, 25
Eikä herrat heiltä veisi
Tavaroita taltehensa;
Ettei maita millonkahan
Annettaisi autioiksi,
Taikka pantaisi taloja 30
Kansellihin kaupan päälle.

Minä vielä mielelläni
Rakkahimmasti rukoilen,
Että Herra armostansa,
Suomastansa suuri Jumala, 35
Aina onnea lisäisi,
Laupiutta lainoaisi,
NIKOLAILLE niin hyvälle,
Siellä kuulussa kylässä,
Pietarporin porstuissa, 40
Häntä aina autteleisi,
Suojeleisi suuri Jumala,
Wartioitsisi väkevä,
Ettei vihollinen vihanen
Mieltä myöten millonkahan 45
Saisi häntä saavutella!

Herra häntä hengellänsä
Armostansa auttakohon,
Enkelitki estäköhön,
Warjelkohon vakaisesti, 50
So'issaki suojelkobon
Wihollisen voittamahan!

Hän on tuiman Turkin kanssa
Tapellunna taitavasti,
Ett' on voiton väkinensä 55
Tuonut tänne Turkistaki,
Uskon kautta ulkomaalta;
Jost' on kiitos kirkoissamme,
Sulosesti Suomen maalla,
Kaunihisti kuulta saatu. 60

Woi teitä tuimat Turkkilaiset,
Jumalaton julma kansa,
Pahanelkiset pakanat!
Uskon päältä usiasti
Kapinoita kauhioita, 65
Tappeloita tuimimpia,
Harjotteletta häjyjä,
Herran oppia hyveä
Estelettä eksyväiset.
__
Tämän on laulun laitellunna
Poika pieni Pohjan maalla,
Iisakki ilmottanunna,
Pieksiäinen Pielaveellä.

Jälkimaine. Tämän yksinkertasen runon tapasimma jo kesällä 1831 Pielaveden pitäjästä ja olemma sen tekiästä, Iisakki Pieksiäisestä, ennenki maininneet (Helsingf. Morgonbl. 1832, N:o 12). Mainittuna vuonna oli hän nuori, minusta noin 16 vuoden vanha poika ja runon tehdessä arvattavasti vieläi nuorempi. Arvo tällä runolla on kahtalainen. Ensiksi tietään se tosiaanki lähteneen sulasta, vakaasta sydämestä, jotta sihen ei millään sovi, mitä muutamista kiitos ja ylistysrunoista välistä kuullaan lausuttavan, niiden asiain ohessa toisinaan muistaki, erityisistä syrjäsyistä ilmautuvan; toiseksi näyttää, miten meikäläisessä rahvaassa moni jo nuorempanasi älyää sanoja runohin solmiella ja runot laadullensa laitella. Onki harvassa muussa kansassa havattu rahvasta niin näppäräksi lauluja ja muita senlaisia lajitelemaan, kun Suomessa. Terävämpikö sentähden meikäläisillä olisi mielenjuoksu? Sitä en uskova uskon etusuutemme kielestäki tulevan, joka minkä kansansuisen puheen mukaan tahansa kirjotettava on selvää suomea, jota vaston usiampain muiden kansain kieli on erilaista, että kaiken puheen mukaan kirjotettuna tuskin paikallakan ymmärrettäisi, ulompana ei tuskinkan. Niin heidän joita kuita mietelmiänsä yhteen suunnitellen hairahtaa ajatus itse asiasta, sanoja tavotteleva, joilla voisi toisiltaki ymmärrettäväksi tulla. Ja lienee tästäki nähtävä, mikä ankara asia eikö ole'ki, niin kirjottaa, kun puhutaanki, kieltä.

Mitä taasen tämän runon toisien arvokohtaan koskee, sen sulasta, makaasta sydämestä, ei viekottelevasta kielestä syntyneen, niin se jo on tekiän nuoruudestaki arvattama. Erittäin havatsin hänen varsin peljänneen, niin tätä kun muitaki runojansa ilmituottaa ja vasta paljolla anomalla ja vaatimalla sain sihen myöntymään. Monessa kohti maassamme on rahvaalla turha pelko runoistansa, kieltyn, luvattoman olevan, ei ainoasti tehdä, vaan laulellaki niitä. Lienee niin ollut paavin aikoina, joina senaikuisit papit ei taineet suata kansassa muita tarinoita käyvän, kun omiansa, usein kylläki mielettömiä loruja, vaan jo kolme sataa vuotta paavin pimeydestä erillä oltuamme, olisi toki järjen pitänyt siksi tointua, että tietäisimmä runoilla ja lauluilla ei mitänä pahaa tehtävän, jos niillä ei ilman erittäin ketänä rikota, pahoteta, jota aina muussaki puheessa tulee varoa. "Laki lauloa lupasi, hyvät herrat hellitellä" sanoo muutama runoilla tästä asiasta, joka häneltä oikein onki sanottu ja toinen muutaki laulusta kertoma lausuu:

"Waan muista aina varota ne kaikki väärät värsyt, ettei laki sua sakota ja pane pahat reisut.

Niin saatki laulaa helistä, ett' oikein seinät soipi, olutta juoda välistä, kun kallo kantaa moipi."

Tämä nykynen laululupa ei tainut Pieksiäisillä oikein tuttu eli uskottu olla, ilmanki pelkäävällä, muutamista naururunoistansa erästen suuttuvan, jotta laulettuansa sano: "voi jos tietäisivät näitä minun teille laulaneen, niin toki ensitilassa minun pieksäisivät." Toivossa hänen siitä ajasta jo suuremmaksi paisuneen ja paremmin voiman pieksiöitänsä vastustella olen aikaa voittain samat naururunotki pränttäyttävä. Ja häntä, jos tämä kirjotukseni olisi luettavaksi joutuva, pyydän ja kehotan jo tointuneemmalla älyllänsä vastaki runoja tekemään, luvaten niistä, jos Pielavedessä tulisin käymään, usiampiaki tolppia, kun viimmesellä kerralla, jona vaan kahdesta saadusta mielihyvissänsä lausu "ei toki menneenkän runotyönsä tyhjään."

Aineensa tälle runolle on saanut 1829 vuoden ruunurästien anteeksi annosta, josta lie paljoki ihastuttu, koska tämä poikaki siitä laulella alko, sillä "siit' on laulut lapsillaki miesten mielijohteisista, pakinoista partasuun." Hyvä ja kiitettävä asia kyllä onki, avun tarpeessa apua saada, mutta vielä parempi olisi, niin laittaa, jotta tultaisi avuttaki aikaan. Joka kerran lainohin ja apuun totutaksen, velassa ja köyhänä useimmiten ikänsä elää. Waan köyhyys ja velka on aina liiallinen rasitus elämässä. Muistaa pitäisi myös, Jumalan sanaa myöten "Keisarille antaa, mitä Keisarille tulee," eikä, toisinaan vähemmästäki tarpeesta, veroja maksamatta heittää ja esivaltaa köyhyyden huudoilla rasitella. Tulisipa ainaki mielessä pitää, kuinka paimen pojan kävi. Miehiä vietelläksensä huusi suden karjaan tulleen ja miehet riensimät apuun. Waan sutta ei ollen menivät jällen matkohinsa ja poika nauro heille. Toisella ja kolmannella päivällä vietteli heidät samalla tavalla. Niin neljännellä päivällä tuliki susi ja sillon piti toden perästä huutaa. Waan miehet valhehuutohin tottuneet eivät mennetkän apuun ja susi söi karjan. Mieluisilla maksajoilla harvon verot auki jäävät, vastahakosilla, anteeksi saamista toivovilla useinki. Tiedän myös muutamanki pitäjän, jossa entisen, veronotoilla helpon olleen nimismiehen aikana aina oli rästiä, ylen vähä nykysen, ryöstöissä kiintiämmän aikana. Waan niin on kansa toisinaan mieletön, että entistä kiitettiin hyväksi, joka heidät velassa piti, nykyistä, joka lopun teki veloista, pahaksi, kovaksi, armottomaksi. Ilman on itsekullaki kolme apulaista, jotka, jos ei useinki ylen katsottaisi, halpana pidettäisi, mielellänsä estäisivät velkoja ja rästejä taloon pääsemästä. Nämät ovat Toimi, Uutteruus ja Säästämäisyys.

Mitä v. 61—69 Turkkilaisista sanotaan ei ole toden tosi. Turkkilaiset eivät ole jumalattomia eikä pakanoita, vaan Mahometin uskolaisia, jotka tunnustavat yhden ainoan Jumalan, samatekun me Kristinuskovaisetki, siinä meistä erinomattain poikkeavaiset, etteivät pidä Wapahtajata Jumalana, vaan muuna pyhänä miehenä, eivätkä palvele Jumalata muutenkan kun yhdessä personassa. Pian Wapahtajan siasna on heillä Mahometi, ei kuitenkan jumalallisesta, vaan propheitan arvosta, jonka kautta Jumala olisi ilmottanutse. Tämän sanoimma Turkkilaisista asian mukaan, sen ilman pahaksumatta suatessamme, Pieksiäisen vanhaa luuloa myöten heitä pakanoiksi ja jumalamattomiksi kutsuneen, liiatenki vähä ennen meidän Keisarilla heidän kanssa sodan oltua.

Edellisen kuun osassa olemma nimittäneet, minkätähden emme pidä sanasopunsa vuoksi hyvinä senlaisia runoja, kun nykysessä v. 19, 21, 22, 55, 64, 72. Parempia mielestämme sanasopunsaki vuoksi ovat v. 23, 35, 42, 44, 50, 61, muut peräti moitteettomia.

Muinelmia.

Lieto Lemminkäinen.

(Lisä Toukokuun Osaan).

Akkain keskelle tupaan jäänynnä Lemminkäinen kysy Pohjolan emännältä tyttöä puolisoksi, luvaten ei millä pahoin oletella. Oli sillon tapana maassa, ei anneksella tyttöjä ansiottomille miehille ja sentäpä määräsi Lemminkäisellenki Pohjolan emäntä muutamia ansiotöitä. Tahallaan valitsi, mitä tiesi vaikeimmia ja muuten vaarallisimmia löytyvän, aina toivossa, jossaki surman Lemminkäistä kohtaavan, sillä arvattamasti ei ollutkan mielenmyötänen kosia, vaikkei suorastaan tohtinut häneltä äiti tyttöänsä kieltää. Niin laitti esinnä Hiiden hirviä hiihtämään. Tekasi maanvaliot sukset Lemminkäinen ja uhkasi, mitä neljän jalan metsässä juoksi, kaikki niillä tavata. Pääty kuulemassa Hiisi ja laitto erittäin Lemminkäisen ajaa oudonlaisen hirven, Lapin tannerta juoksemaan käskevä. Juoksi käskettyä hirvi Lapin kodatse ja sivujuostessaan potkasi aikavauhdilla ovea, sillä keittopadanki tulelta kaatava, jotta lihoista, tuhkiin tuhertuneina, ei ollut mitänä. Tästä koirille haukunto ja ihmisille kodassa, kulle itku, kulle nauru keiton kummanlaisesta menosta. Lemminkäinen oudon rähinän kuuleva riensi paikalle ja kysy, mitä itkettiin, kuta naurettiin ja mikä koirillasi haukunta. Hirven sivujoesseen ja senlaisia kummia tehneen. Niin astu suksille Lemminkäinen sai käteensä sauat, jotka susten mukaan lienevät kylläki kauneita olleet, sillä vertaa niitä runo, toista satamarkkaseksi, toista ruskian revon (eli ketun) maksavaksi. Kerran potkastua jo lenti "silmän siintämättömihin", toisella "korvan kuulemattomihin", kolmannella ajettavan hirvensä tapaava. Tavatun pisti aituusen, sinä seisoa. Itse katseli ja rupesi selkää silittelemään, kylläki hyväksi arvellen taljaa eli nahkaa, sillä Pohjan neitsen kanssa levätä. Waan hirvi tuumat älyten alko potkia, hajotti tarhan ja lähti matkohinsa. Lemminkäinen viivyttelemättä jälkiin hiihtava potkasi taasenki kerran, vaan ei toista, sillä jo ensipotkussa lysmätti eli taittu lyly (s. o. vasemen jalan ja toista pitempi suksi) nauhareiästä, kalhu (oikian jalan ja lyhempi suksi, jota myös kattavaksi ja potasmaksi paikon sanotaan) kannan alta ja saua lenti somman paikoilta poikki, niin mies neuottomaksi jääden. Waan hirvi juoksi juoksemistaan, ettei päätänä näkynnä.

Niin tuli Lemminkäiselle peräti uusi työ. Joko lie itseki arvannut, jonkun jumalista häntä vastustelevan, jonka tähden rupesiki kauniilla tavalla metsän haltioita, Hiittä ja muita voimallisia olentoja suosittelemaan, sanoen:

"Joko hiihan hiljalleni,
Werkkahalleni vetelen;
Hiljallehen huono käypi,
Sauan voimaton pitävi.

Minun sukseni kuluvat
Hopiaiset hoikkenevat;
Otan Hiien hienot sukset,
Lemmon leppäset sivakat.
Niillä hiihan Hiien maita,
Lemmon maita löyhyttelen,
Hiihan kohti korven rannan
Salon sintävän sisälle."

Näin Hiittä mielitellen tapasi uudet sukset, jousen ja koiransa, joita, liiatenki koiria, pitkillä kuvuilla kehotteli, varusteli. Kauan hiihti nyt ristin rastin metsiä, saloja, korpia ja vaaroja ei löytäen tavattavatansa. Kaikella tällä ajalla rukoili hartaasti metsän kultaista kuningasta, ainoista Tapioa, Mielikki metsän emäntää, metsän neitoja Tellervoa, Tuulikkia ja muita, saadakseen heiltä metsän viljaa, kultaa, hopiata, mettä eli olutta, joiksi ja muiksiki saalistansa vertailee. Ainaki ei tapaava jo toisinaan valitti ikävätänsaki, sanoen:

"Ikävä minun tulevi,
Ikävä tulettelevi,
Kun ei oo kullan muttajoa,
Hopian majehtajoa;
Ikävä on iloton ilta,
Päimä pitkä saalihiton."

ja toisinaan kehuen, toisinaan moittien metsän emäntää lausu:

"Mikä mieli, mikä muutos,
Mikä ainonen ajatus,
Mielusassa Metsolassa,
Tarkassa Tapiolassa!
Entinen metsän emäntä
Oli kaunis katsannolta,
Ihana imertimiltä;
Käet oli kullan käärehissä,
Sormet kullan sormuksissa,
Pää kullan pätinehissä,
Tukat kullan suortuvissa,
Korvat kullan koltuskoissa,
Silmät kullan simsukoissa.
Nykynen metsän emäntä
Ruma on Marsin rungoltansa,
Ilkiä imertimiltä;
Käet on vitsakäärehissä,
Sormet vitsasormuksissa,
Pää vitsapätinehissä,
Tukat vitsasuortuvissa,
Korvat vitsakoltuskoissa
Kaula vitsahelmilöissä."

Toisinaan taasen syitä kysyvä, miks ei saanut ja itseänsä osallisiin pyytömiehiin vertaeleva virkki:

"Miks et anna antoluoja,
Lupoa luja jumala? —
Ei ne muutkana paremmat,
Eikä pyytäjät pyhemmät,
Metsämiehet mielusemmat.
Eipä miesten muienkana
Sinisemmät silmiripsit,
Koriammat kulmakarvat,
Jalan heitto hempiämpi.

Muut ne vievät viekkahulla,
Ottelevat ounahulla,
Mie en veisi viekkahulla,
Ounahulla otteleisi;
Weisin vaivani näöstä,
Ottaisin omasta työstä."

Ei niinkän saaden alko viettelemällä ja antimien muistelemisella metsän väkeä mieluisimmaksi tehdä, kultaa kullasta, hopiasta hopiata näilläki lauseilla luvaten:

"Mimerkki metsän emäntä,
Metsän muori muotokaunis,
Metsän kultanen kuningas,
Metsän ukko halliparta!
Tule nyt kullan muuttelohon,
Hopian vajehtelohon.
Minun on kullat kuunikuiset,
Päivänpolviset hopiat,
Isoni soasta saamat,
Tavottamat tappeloista.
Ne kuluvat kukkarossa,
Tummentuvat tuhniossa,
Kun ei oo kullan muuttajoa,
Hopian vajehtajoa."

Niin viimmen metsän miellyttyä sai uudelleen hirven, jonka tavattuansa sito kovemmasti, kun että enää mainittavasti potkia, vähemmin irtipäästä. Lupaustansa myöten anto sitte metsän haltioille pieniä kultaia hopiamuruja taikka veitsen kaapimia, varavammalla kädelläpä sitä ei juuri ollutkan tapana antaa. Senki tehtyä riensi Pohjolaan uudelleen tyttöä kysyvä, jo hirven hiihtäneensä. Waan pani nyt toiselle työlle Pohjolan emäntä, Hiiden suurta ruunaa suistamaan. Ei joka pojan suistettava tosiaan ollutkan tämä.

Hiien varsa vaahtileuka,
Hiien ruskia hevonen,
Joll' on rautaset kapiot,
Teräksiset temmottimet;
Jonka tukka tulta tuiski,
Harja suihkivi savua.

Waan mitä huoli Lemminkäinen; kultaohjaksensa ja hopiaisen marhamintansa eli riimunsa saava jo lähti hevoista Hiiden nurmien periltä suistamaan. Pian löyttyä ei kuitenkan tohtinut käsiksi käydä ennen Ukkoa rukoiltuansa jäätä, hyytä, lunta ja vitiä satamaan, hevonen kylmetyksi saada. Näin jähdytettyä luki hevosen ottosanat ja kävi suistamaan. Sen tehtyä itse istu selkään ja ajo Pohjolaan, taasen tyttöä anomaan.

Niin määräsi kolmanneksi työksi emäntä, joutsenen Tuonelan joesta yhdellä nuolella ja yhdellä yrittämällä ampua. Otti jousensa ja viinen Lemminkäinen, kävi Tuonelan joelle. Waan Ulappalan ukko vanha, jo kauan odottanutki, näki tulevan ja laulo käärmeen vedestä linnunampujata kuolettamaan. Lemminkäinen kotoa lähtiessänsä ei ollut muistanut vesikäärmeen sanoja äitiltänsä kysyä, josta vielä kuollessansaki valittaa sanoen:

"Sen mä tein pahinta työtä,
Kun en muistanut kysyä
Kapehelta äitiltäni,
Miten olla, kuin eleä,
Näinä päivinä pahoina
En tieä veen kipuja,
Umpiputken ailuhia."

Kuolevan syyti Ulappalan ukko Tuonelan jokeen Lemminkäisen, jotta meni koskessa kolisten, myötävirrassa vilisten. Niin tapasi Tuonen poika, joka päätti työn, sillä että

Löi on miestä miekallansa,
Kamahutti kalmallansa;
Löip' on kerran leimahutti,
Miehen viieksi muruksi,
Kaheksaksi kappaleksi.
Pään mäkäsi mättähäksi,
Jalat raian haarukaksi,
Muun lihan lahoksi puuksi,
Silmät suolle karpaloiksi,
Hiukset kuiviksi kuloiksi.
Siin' oli loppu Lemminkäisen,
Kuolo ankaran kosian.

Taitaisipa lukian mielestä jo kyllin siinä olla, kun olemma loppuunsa asti Lemminkäistä johdatelleet. Niin tavallisissa tapauksissa onki jo siinä, eikä miehen mentyä enempätä sanomista. Waan armeliaiset luonnostamme, käypi sääliksi, senlaiseen surkiaan tilaan heittää, jos kohta toisin puolin emme hyvin älyä'kän, millä auttaisimma.

Muistelemma, äitin poikaansa yhä kotoa lähtemästä kieltäen, Lemminkäisen päätä harjatessaan suuttuneena harjan kädestänsä viskoneen ja lausuneen, sillon häntä tuhon tulevan, kun suka verin valuisi, harja hurmehin loruisi. Harja innon mielin viskottuna puuttu orren ja patsaan lomaan, siitä putoamatta. Sihen korjuun se sitte jäiki, ei mielentaiten liikuteltava, sillä ainaki pidettiin intolauseita ja kaikkea sen ohessa tehtyä jossai pyhässä arvossa.

Niin muutamana aamuna äitin kotona taasenki valitellessa, kauan poikansa kosimatkalla viipyvän, havatsi eräs naispuoli, verta harjasta vuotavan. Wirkko siitä Lemminkäisen äitille, joka omin silmin nähden hyrähti itkuun ja voivotteli:

"Woi polonen päiviäni,
Woipa laaja lapsiani,
Kannetuitani katala!
Jo nyt on hukka Lemminkäistä,
Tuho poikoa pätöistä,
Loppu tieto Lemminkäistä;
Jo suka verin valuvi,
Harja hurmehin loruvi."

Äiti heti Pohjolaan poikaansa tiedustelemaan jo kysy Pohjolan emännältä, kunne oli menettänyt. Orihin reessä jäälle lähteneen vastasi toinen, eikä tietävänsä, jos olisi uhkuunki uponnunna. Walehtelevan päättävä, eikä niin toki hukkuvankan poikansa arvellen, käski toden äiti sanomaan. Niin taasen toinen vastasi hyvin syöneenä, juoneena ja apatettuna menneen koskia laskemaan, jos sinne olisi hukkunut. Ei sitäkän todeksi uskova jo kolmannesti kysy äiti poikaansa sanoen:

"Minne saatit Lemminkäisen,
Kunne poikani polojen?
Sano tarkkoja tosia,
Walehia viimmesiä;
Taikka surmasi tulevi,
Kuolemasi kohtoavi."

Sillon Pohjolan emäntä joko uhkaamistaki peljäten sano toden ja vastasi:

"Panin hirvet hiihtämähän,
Jalopeurat jaksamahan,
Suuret ruunat suistamahan,
Warsat valjastattamahan,
Laitin joutsenen hakuhun,
Pyhän linnun pyyäntähän;
Enkä tieä itsekänä,
Mi lie tullunna tulonen,
Mikä huolo kohtaellut,
Kun ei kuulu jo tulevan,
Morsianta pyytämähän,
Tyttöä anelemahan."

Lähti siitä äiti halki maiden poikaansa hakemaan, millon venehellä, kullon suksilla kulkeva, missä sutena korvet juosten, kussa saukkona samoten, missä oravana eli kärppänäki kulkien ja tarkon kaikki heinästöt ja kanarvikotki katsellen, runoa myöten

Ei tieten emo polonen,
Eikä kantaja katala,
Miss' on liikkuva lihansa,
Wierevä oma verensä;
Liekö maalla, vai merellä,
Waiko suurella salolla,
Käyneekö käpymäkeä,
Kanarvaista kangasmaata,
Wai lienee meren selällä,
Lakehilla lainehilla.

Niin etsimistään etsivä äiti tapasi Tien, jolta nöyrimmästi kysy, jos tietäisi. Wastasi ei tietävänsä Tie, jos olisi vaikka

Hiien hiilikankahilla,
Pahan vallan valkioissa,
Kypenissä kyynäsvarsin,
Koprin kuumissa poroissa.

Sieltäki etsivä ei löydä. Niin matkoillansa tuli Kuu vastaan, jotka kumarrellen kysy, jos eikö tietäisi neuoa. Eikä tietävänsä, vastasi Kuuki, olisi poika, jos missäki

Pohjan pitkässä perässä,
Lapin maassa laukiassa,
Lammissa kalattomassa,
Aivan ahvenettomassa,
Sisarena siikasilla,
Weikkona veen kaloilla.

Niin nämätki paikat katseleva, eikä löytäen, sattu Päivän eli Auringon tiellänsä tapaamaan, jota hartaasti kumarrellen pyysi ilmottamaan, jos mitä kadonneesta olisi tietävä. Jopa jotai tiesiki Päivä ja vastasi kumartajalle:

"Tuoll' on poikasi polonen,
Kuulu kultasi omena,
Metsän meren takana,
Meripuolen kymmenettä,
Tuonen mustassa joessa,
Manalan alantehessa;
Mennyt koskessa kolisten,
Myötävirrassa vilisten,
Pää pätösen mättähänä,
Jalat raian haarukkana,
Muu liha lahona puuna,
Silmät suolla karpaloina,
Hiukset kuivina kuloina."

Sen kuultua Lemminkäisen äiti meni pajaan suuren suunnattoman haravan raudasta taottava. Sai sitte muutamia vastoja; ne siiviksi sitova ja purstoksensa lapion lenti löyhytteli monen meren ylitse jotta kiitävältä sinisiksi maat, puut punasiksi, silmissä näytti. Tuonelan joelle tullut rukoili Päivää kovin lämpimällä paisteella Tuonen kansa nukuttamaan. Niin Päivä rukouksen kuultua vaipu alemma puun latvalle istahtaen, josta lähetti kovin hiostavan lämpimän Tuonen väkeä uneen uuvuttamaan. Sen tehtyänsä itse jällen taivaalle kohosi. Waan Lemminkäisen äiti harava kädessä astu veteen, Tuonen jokea pitkin, poikki ja vitahanki haraava. Jopa viimmen puuttu kun elotukku haravaan. Ei ollenkan elotukku oli poikansa päätön, käsitön ja muutenki pahasti raadeltu ruumis. Niin vieläki haraten sai pään, kädet ja muita muruja, joista yhteen siotellen rupesi uudelleen poikaa laittamaan. Joutavaksi arveltaissa tätä työtä kyllä lausuttiinki:

"Ei tule miestä mennehestä,
Urosta uponnehesta;
Työnnä Tuonelan jokehen,
Manalan alantehesen."

Waan niinpä ei työntäenkän äiti sovitteli yhteen palasia ja sen tehtyä alko jällen henkiin poikaansa tuuvitella. Arvattavasti oli tässä työssä hänellä loihtotietonsa kylläki suuresta arvosta. Niin pyysi pienen Mehiläisenki voiteita kantamaan, sanoen:

"Mehiläinen, meiän lintu!
Lennä tuonne liuottele
Yli kuun, alatse päivän,
Otavaisten olkapäitse.
Lennä luojan kellarihin,
Kamarihin kaikkivallan.
Ryvetä siipesi simassa,
Kasta kaapusi veessä,
Höyräytä höyhenesi.
Sitte tänne tultuasi
Tuo simoa siivessäsi,
Kanna mettä kaapussasi,
Pahoille paranteheksi,
Mammoille valuvesiksi."

Sepä mehiläinen niin tekiki, kanto voiteita

Luota kuun, tyköä päivän,
Otavaisten olkapäiltä,
Joss' oli voitehet vakaiset,
Katsimet alinomaset;
Jossa mettä mieluhista,
Sekä vettä voimallista,
Ottoa olettomanki,
Saaha ilman saamattoman.

Niillä voiteillapa äiti voidellen sai poikansa "ehommaksi entistäänki, paremmaksi muinostansa", ja niin tällä kerralla heitämmäki Lemminkäisen olemaan, toiste katselevat, mille uusille töille ja tempuille olisi uros joutuva.

Satuja.

1. Sudet ja Lampaat.

Lampaat sutten kera sotien voittivat koirain avulla. Niin sudet hädässään laittivat airuen lampaille, rauhaa toivovansa, jonka vakuudeksi kumpanenki puolestansa työntäisi, koiransa lampaat, sudet pentunsa. Sihen anomukseen lampaat myöntyvätki toimessa, niin ikuisen rauhan tekeyvän. Waan sudenpennut lammasten keskellä vahvistuneina rupesivat uloamaan. Sudet äänen kuultua riensivät luoksi ja syyttivät pentujansa tapettavan, niin lampailta rauhan rikotuksi. Siitä nousi uusi sota, josta, koirain jo aikoja susilta syötyä, lammasraiskat, ehkä kyllä myöhään, havatsivat tuhmin tehneensä, koiransa susille annettua ja vielä näiden pentuja kasvatettua, jotka kilvoin manhempainsa kera nyt heitä surmatuksi auttivat.

Syy pahaa peljätä.

2. Koira ja Warjonsa.

Koira lihatönkäle suussaan rannalla juosten näki varjonsa vedessä, jonka luuli toiseksi koiraksi. Aina valmis, mitä syötävätä näki, puoleensa anastelemaan, piti nytki toisen hampaista lihapalanen tempoa, vaan sitä varten suunsa auasnut menetti polonen omanki eväänsä veteen.

Lähet pyytä pyytämähän, kato koppelo kotona,

taikka

Parempi palanen suussa, kun on kymmenen kylässä,

taikka

Ei liika lihota, jos ei kohtuus elätä.

3. Kettu ja Marjat.

(Γαβριου Μυϑ. ιή.) Mukailema.

Ihanan, kaunoisen, kettu marjapuun näki Ja nousten pystöön olisi syönynnä marjoja; Waan ei ylöttyen, lausu hypyistänsä uupunut: "Tuonlaisi' en toki rahkiloita ma söisikän."

Mit' et sä kumminkan saa, sit' ellös taho'kana.

Suomen kansan Arvutuksia.

1. Makas yön, ei puussa, ei maassa; pesi silmänsä, ei hiellä, ei veellä; pyyhki silmänsä, ei kootulla, ei keträtyllä.

2. Pienempi kirppua, raskaampi hevosta.

3. Kaksi kantoista merellä; uppoo, kuplaa.

4. Musta mies merestä nousi; turkkiahan tupsuttavi, nahkojahan napsuttavi.

5. Kaksikätinen, kaksipäinen, nelisilminen, kuusijalkanen.

Osviittoja. 1. Mies heinäsuovassa. 2. Tulikipuna. 3. Kuu ja aurinko, 4. Nuotta, b. Ratsastaja.

Lisäyksiä Suomen Sanastoon.

P. nimukoita. Aakkonen; aapinen, aapelus, aapelo, aapise (Häm.). merellinen; hylje, hylkeen rasva (voide, ihra), raani (Hain.), runtu; huvipäivä, jouto kiireen työn perästä esimerk. niitteen, leikkuun, puimisen jälkiin; pitää runtua, olla runnulla jne, viettää eli kuluttaa päivänsä kylässä viinalla, korttilyönnillä ja muilla senlaisilla nykyajan huvituksilla (Häm.). Sauovela; reimi, reivi, lonkreivi (Häm.). Tuohus; kynttilä (Wien. An.), riha, rihatsu; poika, lapsipoika (Karj.). rehvana; renttu, hylky, heittiö (Karj.).

M. nimukoita. Apia (hapia); tavattoman iso, suunnattoman suuri (Karj.). tyhvä; tihiä, paksu, ryhiä, ryhemä; tyhvä kuusi, tihiäoksillinen, paksulatvanen (Karj.). loikka; vieru, kaltava, kallas (Karj.). siro; soma, kaunis, nätti (Karj.). sukia (sukeva); ripsas, muodokas, luonnokas, täysivarrellinen; suk. mies, hevonen (Sav.). tysky; jykiä, raskas, vaikia (Sav.).

Lausukoita. Riutoa; nyästä, tempoa (Karj.). ämmältää; juoruta, puhua pitkään eikä kohdallisia (Karj.). närhiä; nirhata, murennellen syödä (Kaj.), puitia; pujahtaa, puikahtaa (Kaj.), kynnystää; puuttua kynnykseen; ovi kynnystää (Kaj.), piimiä; leppä piimii s. o. kukostaa (Sav.), purehtia; märehtiä, matkia; yhtä asiatasi siinä aina purehlelet s. o. matkit, kertoellen lausut, juoruat (Sav.).

Wäliköitä, Nyt; alkuansa nyte (nytse, nytte, nytti) Sivuntasiassa, taikka nytä Kohdinnassa, sanasta ny, josta vielä löytyy nyky ja jota heimoa ovat greik. νυν latin. nunc, novus, saks. nun, neu (ruotsi nu, ny), venäl. Новый jne. Mutta (mut) yksi kun muuten sanasta muu, Sivuntasia muute (muutte, muutse jne). Samalla tavalla greik. αλλα sanasta αλλοϛ. Sitte tullut samalla tavalla sanasta se; toiste, sanasta toinen, alkuansa toisete (toisetse, toisetti jne), jonka tähen sekaluutta sanotaanki toiste, toisti, toitse; tautta alk. tautte (taute, tautse) sanasta taku yksikun taka (taki) ja sentäpä sanotaan välistä minkä tautta, minkä takoa (takia). Että, eete, eette Siv. taikka että Kohd. sanasta esi. tähden (tähen) alk. tehden (tehen); minkä tähden s. o. minkä tehden. Kun, kuin, edellinen Yksik. Hall. taikka Jaks., jälellinen Monik. Jaks. sanasta ku. Kumminki Monik. Jaks. sanasta kumma (ihmeellinen); ei kumminkan s. o. ei ihmeeksikän. Ehkä, Waadinta- eli Käskentäkohta sanasta en, et, ei jne, jonka johtosanasta elen, ellä tulevat elä alk. ele' ja ellös, elkö jne. Jotta, (jote, jotte jne Siv.) sanasta jo (Hall, jon) samate kun greik. ως sanasta ος, latin. quod sanasta qui, saksal. dass san. der, die, das (ruotsal. det — att —), venäl. чшо jne.

Suomen kansan Sanalaskuja.

1. Lyö tekevän, kisa näkevän.

"Kyntämistä niin vaikiaksi työksi hoetaan — sano kerran pieni varsa — minä tässä olen kaiken päivän äitini kera vakoa kävellyt, en koko työtä minänä pidä." "Niin toki oletki, vastasi emo, kävellyt, et kyntänyt; siinä se erotus, lapseni."

2. Lupa koiran luuta purra, hirven hankea hypätä.

Oli vanha sotamies, Ryöni nimeltä, joka kerran pyhäiltana muutamassa talonpirtissä yhtäläiseen jaaritteli muinasista, sekä tapahtuneista, että tapahtumattomista asioista. Saksanki sodassa oli ampunut vihollisen päämiestä vasemeen silmään, jotta luoti takaraivosta ulos käyden yhdellä vauhdillansa vielä kaato monta muutaki miestä. Kuningas tämän nähtyä oli siitä hänen kohta kotiinsa vienyt ja käskenyt puolisonsa antaa hänelle aika viinaryyppy sanoen: "tänä päivänä on Ryöni miehen työn tehnyt." Oli myös kuningas ostanut kivärin häneltä ja maksanut siitä kymmenen riisiä ja siaan toisen, pianpa pikkuista paremman, hänelle ilmaseksi lahjottanut. Toisen kerran lihan puutteessa oli soman keinon Ryöni keksinyt, lihaa kylliksi sekä itsellensä että muille saada. Tiettyänsä vesilintuin ahnaita sianlihalle olevan, sito pienen palasen pitkän pikinuoran päähän, niin rannalta ulomma viskoen. Heti tuli yksi linniusta ja söi lihan. Waan kovin rasvanen ollen tämä ei kauan pysynytkän linnun vatsassa, ennen kun kävi toista tietä ulos, niin lintu nuoraan puetettuna. Ulostulleen yhdestä nieli toinen ja niin yhä toiset, välistä viisin kuusinki sillä tavalla yhteen nuoraan puettuen, jotka kaikki arvattavasti olivat hänelle tulevia. Mitä muitaki tosijuttuja vielä pa'istessaan ja väen hartaasti kuunnellen, sano viimmen eräs toinen mies: "ja tuonlaisia, hyvät ystävät, kehtaatta kuunnella!" Sihen vastasi joku muista kuulioista, sanoen: "lupa koiran luuta purra, hirven hankea hypätä."

Muitaki tyhjiä, joutavia eli mielettömiä töitä ja tekiöitänsä olemma välistä kuulleet tällä sanalaskulla verrailtavan.

3. Lintu on luotu lentämähän, huolellinen laulamahan.

Sanoo yhtä luonnollisen, kun linnulla lennon, olevan laulannon huolellisella. Ja kenpä tuon ei toisinaan olisi itsessänsäki havannut, ei tyhjiä tamänkän sanalaskun kuvaelevan.

4. Ilossa ikä kuluvi, riemussa on reiahuvi.

Sanalasku, jota ilotiloissa useinki mainitaan, toisinaan kyllä muistamatta, ettei oo ilo ikuinen, eikä päivä päätymätön. Ja mitäpä vaan sillä muistamisella tehtäisikän? On niitä huolia tarpeeksi ilmanki, ettei muistelemisilla enännetä.

5. Empä tieä, tikka rukka, Kuta kuusta kolkuttanen, Kuta tammea takonen; Tuolla ois enempi puita, Tuolla äiä pökkelöitä, Tuolla toukkia paremmin.

Wanhan kulku'ukon sanat. Ei tiennyt mihen kylään sauansa varassa lähteä, toisessa parempiluontosia ihmisiä, vaan köyhempiä, toisessa varakkaampia, vaan ynsiämpiäki keralla, löytävä.

6. Kaikki kauhasen tekevi, vaan ei pontta puoletkana.

Tällä sanalaskulla verraillaan töitä, joita ken tahansa tavallansa tekeeki, vaan harvat niin, että tulevat oikein hyvin, kauniisti ja muodokkaasti valmiiksi.

7. Misä monta lääkäriä, siellä vaara ja mahinko, kulut, suuret kustannukset.

Päättäsinkö valeheksi koko tämän sanalaskun?

8. Pahon on tehnyt paljo nainut; ei tunne anoppiansa, eikä naisensa iseä.

Olen kuullut huikentelevaisille nuorille miehille sanottavan ja muutenki toisinaan sillä mielellä, jolla 7 Sanal. Helmik. Mehil., taikka, että onki paras kohtuuteen tyytyä, ei liikoja havitella.

9. Puilla suljen pienen portin, suljen suurenki veräjän, en sulje pahoja suita.

Hyvin ymmärrettävä ilman kaikitta selvityksittä.

10. Ain' on onni saanehella, ei aina ansannehella.

Lieneeki niin toisinaan, vaan epäilemättä kuitenki ovat usiammat valitukset, onnen ei ansion puoltavan, tyhjäkuntasia. Harvonpa ansiollisten miesten kuullaankan valittavan, vaan ilman pitävät hyvänänsä, mitä Jumala antaa parempataki, pahempataki, meidän mielestä.