MEHILÄINEN V. 1837.

Helmikuulta.

Huolilauluja.

Osakkahan onni valvo,
Lykyllisen lyyrätteli,
Minun malkion makasi.
Tuuvitti minun emoni,
Waapotteli vanhempani,
Ovensuussa, orren alla,
Kätkyessä vaivasessa.
Erotti minun emoni
Poies muista lapsistansa,
Poies puolelta kotoa;
Jäin kun jäniksen poika
Soille soikarrehtamahan,
Palolle papahtamahan.
Tuuli taitto haavan oksan
Jänön pojan puoliseksi.

En kulu minä kukissa,
Enkä vanhane vakoissa;
Kulun kuivissa sanoissa,
Wäsyn silmävääntelöissä.

Kylä kyllinki puhuvi,
Naapuri naputtelevi,
Elävän minun ilossa,
Riemussa remuelevan;
Ikävät minun iloni,
Riemut ratki raskahia.

Jos oisi käeltä kieli,
Kukkujalta kulkkutorvi,
Kukkuisin jokasen kuusen,
Mäjeltäisin kaikki männyt,
Kaikki lehmät lellättäisin.
Tuolla kukkuisin kovemmin,
Kuss' on kurjat kulkemassa,
Waivaset vaeltamassa.
Mistä tunnen huolellisen,
Arvoan sananalasen?
Tuosta tunnen huolellisen,
Arvoan sananalasen:
Alahalla vyön pitävi,
Alempata henkiävi.

Oli mulla muoto muinen,
Kasvot kaunihinnäköset;
Nyt on kasvot kaiennehet,
Muoto muualle ruvennut,
Murhe tuonut mustan muovon,
Huoli kasvon kaientanna.

Käyn mä kymmenen kyleä,
Samoan sa'an taloa;
En löya sitä sisarta,
En sitä emosen lasta,
Jolle ma sanon sanani,
Minun mielihauteheni.

Jos sanon minä sinulle,
Niin sanot sinä savulle,
Savu pihtipuoliselle,
Pihtipuolinen pihalle,
Piha muille vierahille;
Wieras sen viieksi tekevi,
Kyläläinen kymmeneksi.

Kumman kukko, laajan lintu!
Miksis niin varahin laulot,
Allittelit aikaisin?
Etsa' sillon laajon laula,
Etkä vienon vierettele,
Kun sa viejähän viluhun,
Paiskatahan pakkasehen.

Muill'on onni työn tekevi,
Haltia rahan hakevi,
Minun onneni makaavi
Kiven alla, kinnas käessä,
Havun alla hattu päässä.
Yks on lehmä maammollani,
Sen häjy häräksi muutti,
Piru pitkäpiimäseksi;
Härän söi susi keväillä,
Minä maiotta makasin,
Kesän voitta kellittelin.

Ikävät on illat pitkät,
Päivät kahta katkerammat.

Jälkimaine. Tämmöisiä, mielestämme hyvin kauniita lauluja löytyy vielä paljo Suomessa, vaan koska ovat hajalla kansan suussa, yksi siellä, toinen täällä, niin vaikia lieneeki niitä kaikkia kerätyksi saada. Jos niitä jollai olisi tiedossa, niin hartaimmasti pyydämme, saada niitä tässä kirjassa präntättäväksi, taikka, että jollai muulla tavalla ilmiantasivat heidät. Waikka taitavat monelta vähäpatösiksi näyttää, niin tosi kuitenki on, ettei semmoisia enää heti maahan synny ja että entisetki vuosi vuodelta kansan muistosta katoavat. Tulevilla kuilla aiomma pränttayttää, mitä meillä niistä on koottuna, nyt vaan näistä nykysistä joitakuita lausumisia erittäin:

1:sessä. Osakkahan onni jne. Kullaki ihmisellä luultiin erityinen onnenhaltiansa olevan, toisella viriämpi ja muuten parempi, toisilla laiskempi, kehnompi. Osakkahan s.o. osallisen, onnellisen. Lyyrätteli eli liikku ilosena, leikitteli. Malkion, melkiän, polosen, vaivasen. Tuuvitti, kiikutti, souti, heiasi. Kätkyessä, kehdossa, tuutussa, va'ussa. Puoleltaan kotoa, kotopuoleltaan, kodista. Soikarrehtamahan, hyppäilemään (isoilla askeleilla).

2:sessa. En kulu minä kutissa jne. Kuutiksi (kutiksi?) paikon sanotaan pienempiin veneisiin eli ruuhiin laitettua erityistä souturakennusta sillä mahdilla, että hangat ovat laitoja ulompana; vakomiselta taasen ymmärretään kyntämistä. Niin muistuttaaki sana vakoissa muinasaikaista elämää, jona juhtain kaipuussa ihmisillä kynnettiin, eikä vaan mahtanutkan olla se helppo työ vetajällä. Waan mikä vielä sitäi vaikiampi rasitus, kun auran veto ja kuutissa soutu, näiden sanain saajalla lie ollut, arvatkoon itse lukiamme.

3:nessa. Kylä kyllinki sanovi jne. Köyhä huonemies (loisi, koturi) toivo yhä talon isännäksi päästä. Niin pääsi ja rikastu. Waan mitkä huolet hänellä ennen olivat omasta elosta, monikertautuvat isäntänä ollessa koko suuren perehen elosta ja muusta talouden toimesta. Niin sano hän:

"Kylä kyllinki puhuvi,
Naapuri naputtelevi.
Elämän minun ilossa.
Riemussa remuelevan;
Ikävät minun iloni,
Riemut ratki raskahia."

Kera huokasi hän ja sano: "voi kun minua ei koulutettu, jotta olisin papiksi päässyt. Kelläpäs kuitenkan on huokiampi elämä, kun papilla." Näin ajatellen rupesi voimainsa mukaan lukemaan ja pääsiki viimmen papiksi. Talonpoikana oli hänellä kyllin huolta maasta ja perehestäan, nyt pappina ollen sai vielä uuden murehen siitä, kuinka voisi koko seurakuntaa vannotun valansa jälkeen opetetuksi, neuotuksi ja hyödytetyksi saada. Ja taasen saneli hän huolissaan: "Kylä kyllinki puhuvi, Naapuri naputtelevi jne."

Ei sotaherran etua voita mikän, rupesi hän nyt ajattelemaan. Pian tuliki sota maahan, hän kokosi talonpojat, lähti niiden kanssa vihollista vastustamaan, voitti esinnä pienemmät joukot ja viimmen suuremmatki. Kuningas siitä tiedon saatua käsketti hänen puheillensa ja kysy, jos ei tahtoisi sotapäämieheksi ruveta. Ruvettuaan jo luuliki onnen voittaneensa, vaan pian havatsi taasen erehtyneensä. Sillä jo sodanki aikana toisinaan piti kesken yötä unisialta pitkillenki ja vaivaloisille matkoille lähteä, toisinaan nähdä kaatuvan parahimmia ystäviä vierestänsä. Ja rauhan tehtyä hän ei kuitenkan saanut rauhassa eleä. Sillä jos ei tahtonut peräti toisista vierautua ja kaikkein katseltalvaksi tulla, piti hänen yhtäläiseen ja usein halki yökaudetki herraspidoissa käydä eli kotonansa samalla tavalla elää, korttilyönnissä, tanseissa ja muussa turhuudessa, joka kansan silmissä näytti ilolta, vaan hänestä kovin vaikiaksi ajan tuhlaamiseksi. Niin vieläki lausu hän monasti yksinäisillä hetkillään, sanoen:

"Kylä kyllinki puhuvi jne."

"Niin mikä minua viimmen oikialle onnen tielle saattaisiki", arveli hän, "tosiaanki ei ole'kan koko maailmassabmuuta oikein onnellista ihmistä, kun kuningas yksinään." Niin ajatellen jopa saattiki viimmen onni hänen kuninkaaksi. Millä tavalla se tapahtui, tulisi pitkäksi kertoa,' vaan kuninkaana ollessaan nousi yhdeltä haaralta nalkävuodet ja kuolettavaiset taudit maahan, toiselta vihollinen. Hän levottomuudesta ja huolilta alammaistensa tähden ei saanut usiampaan yöseen untana silmiinsä ja havatsi vasta oikiaan onnettomuuteen joutuneensa. Wiimmen kuoli hän ja taisiki niin lepoon päästä, vaan sitä ennen sanottiin hänen usein toivoneen kuninkaasta ollen päästä jälle entiseen elämäänsä talonpojaksi eli huonemieheksiki. Ja monasti kuultiin hänen sanovan:

"Kyla kyllinki puhuvi.
Naapuri naputtelevi.
Elämän minun ilossa.
Riemussa remuelevan;
Ikävät minun iloni.
Riemut ratki raskahia."

Ei siis ole'kan kaikki kultaa, ku kiiltää, kaikki hopiata, ku hohtaa.

4:nessa. Wäha toisella tavalla ennen präntätty (k. Kantele, 2 Osa, s. 33). Wäjeltäisin, menostaisiy, äänneltäisin, kaikkuisin. Lehvät, oksilliset haarat puussa, ryhevät puunoksat. Lellättäisin, liikuttelisin, heiluttelisin, tuuvittelisin.

5:nessa. Oli mulla muoto muinen jne. Pieni runonen, jota toisinaan olen kuullut naisten huolissaan laulevan. Muuten sanotaan sanalaskun tavoin:

Murhe tuopi mustan muovon, huoli harmajan hapenan.

6:nessa. Käyn mä kymmenen kyleä jne. Wähä erilailla ennen präntätty.

7:nessä. Kumman kukko, laajan lintu jne. Näyttää, kun olisi palkollisen sanoja, joka kukolle toru varahin väkeä herättämästä ja siitä häntä uhkasi tappaaki. Wienon, kummalla äänelläsi.

8:nessa. Muill' on onni työn tekevi jne. Tämäki pieni runo muistuttaa maamiestemme joutavasta luulosta, erityisen haltian kullaki ihmisellä olevan, vaikkei ole'kan kellänä muuta haltiata, kun yhteinen Jumala ja itsensä. Se erotus, joka nähdään ihmisten vaihilla, nimittäin, että toiset pienemmilläki tiloilla ja saaleilla aina elävät hyvin ja asuvat rahallisna, toisilla eivät riitä suurimmatkan palkat ja muut saaliit, vaan tahtovat aina velanalasna olla; se tulee useimmitenki ihmisen omasta syyttämästä, ei haltiasta, hyvästä tahi pahasta.

9:nestä. Sananlaskun tavoin välistä huolellisten suussa kuultava.

Muistelmia Braahen eli Salosten kaupungin asioista.

(Lisää Tammikuun lehteen).

Suuremmista tulenvahingoista säily Braahen kaupunki kauan ja aina vuoteen 1810 asti, mutta vainoin, kato-vuosien, tautiaikain kovat seuruut ovat valitettavasti paljo pahaa tehneet Braahessaki. Ison vainon aikoina Kaarlo XII:n hallitessa muuttausi enin osa asukkaista tavaroineen Tukhulmiin. Rauhan tehtyä v. 1721 palasivat jälle syntymäpaikoilleen — vaan mimmoisille asemille! Suuri osa kaupunkia tuhkana, kirkko ja muut polttamattomat huoneet hevosnavettoina, lintuin pesinä, kaikella tavalla sovastuna, pihat ja kadut paksulta heinää kasvavina. Wasta vähitellen monimuotisella yrittämällä taisi kaupunki siitä tuhosta tointua. Muutamia aikoja ennen (1696—1697) oli iso kulkutauti vuoden sisässä Braahesta ja Salosta yhteen luettuna tappanut 477 henkeä.

Braahen jälkisaikasista tapauksista saamma mainita seuraavat.

Wuonna 1785 laitettiin kirkon ja seurakuntain kululla uusi urkuvärkki.

1791, 7 Huhti-kuuta, sai Braahe ulkokaupan oikeuden ja omituisen tullikontuorin. Oli kyllä jo vuonna 1765 annettu Braahelaisille lupa ulkomailla kauppaa käydä, mutta Oulun, Waasan eli Kokkolan tullin kautta.

1810, yöllä 6:tta vastaan Lokakuuta, palo suurin ja paras osa kaupungista yhteensä 70 taloa ja samassa raastupaki.

1815 oli kaupungissa 20 avonaista kauppapuotia, nykyään vieläi usiampaa, uudessa, paremmin raketussa kaupunkiosassa. Talojen luku on 100 suurempien, pienempien.

1819, 2 Syyskuuta, kävi korkiamuistosin Keisari Aleksanderi Braahen kaupungissa ja kirkossa.

1820 laitettiin kivimuuri kirkkotarhan ympäri.

1831 laitettiin tiimakello torniin uurisepältä Matti Eikiltä Pyhäjoesta. Siitä makso kaupunki 300 riksiä Ruotsin velkarahaa.

1832 oli asukasten luku 1600; kahdeksankymmentä vuotta ennen ei ollut kun korkeinta 700 asukasta Braahessa.

Porimestareja Braahessa alusta nykysiin aikohin.

1. Henrikki Korte, Saksan maalta, Porimestari 1650, kuoli 1680.

2. Henrikki Korte, edellisen poika, syntynyt 1647, Porimestari 1680, kuoli 1706.

Hänellä oli kaksi poikaa, joista Gabrieli isänsä jälkeen Porimestari, Henrikki sotapalvelossa. Wuonna 1701 tuli tämä Saksalaisen vaimonsa kanssa Breemin maalta Braaheen ja oli sillon Kornettina. Kaksikymmentä vuotta jälkeen taikka 1721 oli hän Everisti Puolan kuninkaan Stanislain armeiassa, lähti sitte mainitun Stanislain seurassa Franskan maalle, pääsi siellä Amiraaliksi ja korotettiin kreivisäätyyn nimellä Dekorte (de Corte). Toisen kerran oli hän joutunut rikkaisiin naimisiin Weissenpurista. Ensimmäisistä naimisistaan oli hänellä poika Stanislai.

3. Gabrieli Korte, esinnä Raatimies ja Notari, sitte Porimestari 1707, kuoli Tukhulmissa 1728.

4. I.W. Wikmanni, Porimestari 1730, pääsi 1741 Savon maahan tuomariksi.

5. Reinh. Joh. Stormanni, esinnä Raatimies ja Notari, sitte Porimestari 1742, k. 1743, 31 vuoden vanha.

6. Henrikki Klovensiiki, Porimestari 1744, kuoli 1757, 55 vanha.

7. Samuel, Lithovius, Porimestari 1758, k. 1765, 61 muoden vanhana.

8. Kaarlo Mentseri, Porimestari 1767, k. 1805, 69 vanha. Usiamman kerran Herrainsäätykokoukseen valittu.

9. Matti Wilanderi, Porimestari 1806, k. 1815, 62 v. vanha.

10. Adolphi Fredrikki Westmanni, synt. 1780, Porimestari 1816, pääsi tuomarivirkaan Iinsalmeen 1828.

11. Gregorius Gummerus, synt. 1793, Porimestari 1828, Asessoriksi yletty 1835.

Braahen Kirkkoherroista ja Kappalaisista on ennen tili tehty kirjassa Åbo Stifts Herdaminne af C.H. Strandberg, Sedn. Del. s. 166 e. Maan mitä mainitussa kirjassa s. 167 Kirkkoherran Mathesiuksen esiisistä sanotaan, ei ole juuri yhteen käyvä meidän Braahesta saatuin tietomme kanssa, joissa suvun esiisä sanotaan Joakimin kaksosta, Saksenista, Suomeen tulleen ja sama Kirkkoherra M.G. Mathesius ennen Braaheen tultuansa olleen ensimmäinen Kollega Turun koulussa. Kirkkoherra, Johannes Ehomae Londinus, mainitaan Salosta sukusin olleen, jonka tähden poika itsensä Saloniukseksi nimitti.

Muutamia muita muistettavia nimiä Braahessa.

Blakmanni, Oke, raatimies, syntynyt Kalmarin läänissä Ruotsissa, eli puolen ikänsä Braahessa ja kuoli 1705, vanha 54 vuotta. Lahjoitti Braahen kirkkoon 400 talaria (hopiossa?), kouluun 100 talaria ja vaivasille 100.

Forbus, Hansu, jonka isä oli Skotlandissa syntynyt ja pormari Oulussa. Poika Hansu oli Braahen ensimmäi- nen pormari, sitte raatimies kaupungissa, nimismies Salossa ja Siikajoessa 30 muotta, myöhemmin pitäjänkirjottaja mainituissa pitäjissä, joku aika vouti Iinsalmessa, ensimmäinen kirkkoväärti Braahessa, kuoli 88 vuoden vanhana 1710, elettyänsä 60 vuotta Braahessa, Hänestä ja veljestänsä Kasperista levesi Forbuksia maahan, joka suku ei kuitenkan tätä nykyä ole kovin leviä.

Niemi, Simona, eli sata yksitoista vuotta ja kuoli 1691. Haudattiin pojanpoikansa hautaan.

Sovio, Matti, kuoli ennen muotta 1690. Hänestä on jo ennen mainittu ja samate miten nykysten Somelius- suku hänestä alko.

Suomalaisnimisiä Braahen asukkaita.

Api (?) 1697.[3] Brokko(?) 1727—89. Ervasti. Hajanen (Hajahn) 1815. Haru 1697. Heikkinen 1807. Hemmikoski 1735. Houru 1708. Hämmilä 1697. Häm- mälä 1691. Ikonen 1712. Karhunen 1697. Kello 1697. Kemi 1702. Kinnunen 1692. Kyllynen 1697. Lakka 1767. Lanki 1697—1759. Lankila 1697. Leinonen 1767. Mankinen 1691. Memmi 1691. Monkanen 1739—1788. Mukala 1697—1748. Märsy 1714. Nevalainen 1701. Niemi 1691—1740. Niskanen 1741—1772. Nivala 1693. Paakula 1705. Palo 1711—1744. Pappila 1696—1711. Pirtula 1690. Purainen 1697. Purhalaks 1697. Rappoi 1697. Matikainen 1709. Rehu 1697. Ruotsa- lainen 1690. Räsänen 1736. Saari 1744. Simi 1710. Sipilä 1738. Sivonen 1792. Soudio 1709. Sovio 1710. Likka 1772. Wakkulainen 1698. Wirto 1680. Wähä 1699—1772.

[3] Otetut pitkästä reisteristä, jossa on paljo muitaki Braahen asukasten nimiä, vaan joilla ei taida sopia tätä kirjotusta pitkittää. Luettavina vuosina kuolivat ensimmäiset eli viimmeset suvusta.

Katrina Maunuttaresta.

(Muualta).

Ruotsin mainiolla Kuninkaalla Gustaavo I:mäisellä joka Danskan kovasta vallasta ja paaviuskon erehyksistä maansa pelasti, oli usiampi lapsi. Wanhin näistä, Eirikkä XIV, tuli isänsä perästä (m. 1560) hallitukseen, nuoremmat, Juhana ja Kaarlo, vasta jälempätä. Mainittu Eirikkä, ehkä ei muuton herjattava mies vaan kuitenki pahoilta ystäviltä yllytetty ja välistä mielipuolisesti itsensä käyttäväki, joutu viimmen veljensä Juhanan käsiin, joka, ryöstettyä kuninkaallisen istumen, vankina häntä säilytti Turun linnassa ja monessaki muussa paikassa, myrkyllä viimmen surmaten (m. 1577).

Kuningassa ollessaan kosi Eirikkä monessaki riikissä, vaan, ei onnistuen, rakastu viimmen halpasäätyseen oman maansa tyttäreen. Tämä oli Katrina Maunutar, jonka isä Eirikän päävartioissa oli ollut ensiksi sotamiessä, sittä korpraulina. Tyttönä istukseli Katrina kaapungin paltalla myöen pähkinöitä, sillä ruokansa tienaava. Moniasti kulki Eirikkä ohite; kolmitoistavuotiaan tyttären loistava kauneus pysty heti silmiinsä ja paikallapa ytattiki hovineieksi sisarelleen, ruhtinatar Elisabethalle. Nuori Katrinapa kaikkinaisien opetuksien pikasisti pystyvä käytti itsensä aina hyvätapasesti, siististi ja kaikille mieliksi. Päimä päivältä kukoisti kauneutensa yhä ihanammaksi. Hänestä Wielä jällellä löytyvät kuvailevat mahtuvat olla pahasti sattuneita, sillä niissä hänen muotonsa ei ole tavattoman kaunis; vaan kaikki senaikuset tarinoitsiat, yksin Eirikän vihamiehetki, mainitsivat hänestä kuin kauniintenki kauniimmasta. Niin Eirikästäki; syämensä sitousi tähän aina kiintiämmin. Joka sopivassa tilassa pyysi hän Kaarinalle suosiotansa näyttää; joka vaikuttiki sitä enemmin kuta ihanampi ja, kuni muuten tahto, rakastettavampi herra Eirikkä oli. Korkeuelta ja vielä enemmin rakkauelta mietelty jopa annaksinki kokonansa rakastetun Eirikkänsä suosioon. Tästä hetkestä erosi Eirikkä muista vaimoloista: Katrina oli hänelle kaikki kaikessa. Kosiotuumat vierasmaisille ruhtinattarille lakastuvat, ja, Katrinasta lapsen synnyttyä, päätti Eirikkä mielessään hänen kuninkaalliseksi aviovaimoksensa korottaa.

Eräs fänderikki, nimeltä Maksimiliani, liikutettu hanki Kaarinan kauneuelta, oli jo tätä heti hoviin tultua kosjonut; hokevat muutamat jo kihlonneenki. Jälestä täyty hän kuninkaalle rakastettunsa heittää, saaen ensiste käskyn sotajoukon kanssa Norjaan paeta. Ei raahtinu polonen paeta ennen hukatun morsiamensa vielä kerran nähtyä, ja pistäyten hovikartanolle pujottausi naisten huoneeseen, siellä tätä tavataksensa. Waan sisään käytyänsä siottiin hirmustuneen kuninkaan käskystä, joka ystävänsä Yrjänä Pietarin pojan kautta anto hengetä tuomitun ja säkkiin salvatun raukan jokeen viskoa.

Rahvas ei arvannut syytä, mistä Eirikkä Katriinaan niin oli suostunut. Penkovat loihtojuomilla kuninkaan lumotuksi. Kaarina ei konsa hallitustöihen ryhtyä pyrkinyt; vaan kuitenki luuli Yrjänä Pietarinpoika arvonsa Kaarinan hommalla kuninkaan silmissä sorrettavan. Senvuoksi koki puolluksinensa vääräin kantelemusten ja muun senlaisen juonen nojassa tätä kuninkaan vihoin saaha; maan eipä onnistanu. Heiän paha ilki havattua, kauhistu Eirikkä kokonaan ja oisiki panetteliain valta pysähtynyt, jos ei Katrina hyvästä syämestään itse heille oisi armoa anonu.

Kuninkaan rakkaus oli muuttumaton. Kaunosina kesäiltasina sousi hän ystävinensä Mälärin järvelle. Sillon, Katrina aina oli muassa, ja kuningas kohtasi häntä koko suosiollaan ja kunnioittamisellaan. Illat kulutettiin kukkakeoilla laulaen, kisaten ja leikkiä laskien. Ehtoon tultua kotiin palatessa istu Eirikkä Kaarinansa luona, tähyten ehtoruskoa ja kimaltelevaisia tähtiä, muin selkiällä taivosella, muin kirkkaassa veenpovessa, kuunnellen myös lauluja kaukana rannalla polskuttavista veneistä. Laulut laulettiin kuninkaan käskyllä; usein oli hän itse sekä laulun että nuotin laatinut. Näistä lauluistansa on muuan meidän aikoin asti säilyny, josta näytteeksi pistämmä tähän eräät suikaleet:

Ei Kaarinalla rikkautta,
Mitäpä siitä huolinkaan;
Hänellä ompi rakkautta
Ja se paras minusta vaan.
Seuratkoon miki mieltähän:
Mie en heitä tyttöän.

Jos ruunu päässähän ei loista,
Loistaapi muoto kaunoinen.
Parempoa en tunne toista,
Jos onki muista halpanen.
Seuratkoon miki mieltähän:
Mie en heitä tyttöän.

Muut lennelköötkin korkialle;
Mun ompi maassa matkani.
Ja senmä näytän maalimalle
Ett' ompi Kaisa kultani.
Seuratkoon miki mieltähän:
Mie en heitä tyttöän.

Hyvästi jää nyt armahani!
Levätkös yösi rauhassa!
Minäp'en luovu sanastani,
Ja kaikk' on Herran hallussa.
Seuratkoon miki mieltähän
Mie en heitä tyttöän.

Päivä päivältä kasvoki kuninkaan rakkaus Katrinalle. Wiimmen, anottua ja saatua vallansääystöltä luvan naia mieltänsä myöten hyvän eli halpasen, vihitti hän itsensä salaa Katriinaan, samate tehtiin lapset laillisiksi kuningasistumen perillisiksi. Keväillä v. 1568 synnytti Kaarina Gustaavo nimisen pojan, jonka hyvin juhlallisesti kastettaissa äitiki heimoneen vapasukuseen säätyyn korotettiin.

Jälempätä päätti Eirikkä pitää julkiset häät ja Katrinan kuninkaalliseksi puolisokseen ruunauttaa. Samalla olivat Saksan hertuan Maunun ja ruhtinatar Sohvian häät piettävät. Ylimmäiset vallan herrat kutsuttiin, ei kukaan uskaltanu vastahakoisuuttansa näyttää, kaikki lupasivat tulla, yksin hertuatki. Määrätyllä päivällä (4:tenä Heinäkuuta v. 1568.) vihki heiät Arkipispa Laurentius Petri. Pietari Braahe talutti morsianta vihkituolille, kolme ritaria kannattivat eellä ruunua, riikin omenata ja valtikkaa; neljä kannattivat Katrinan päällä heiluvaa kullittua taivailemaa; kaksi kuninkaan Neuoista pitivät kumpaa, ennen julkista vihkimistä saatua, lasta teltan alla, jonka kautta ne laillisiksi julistettiin. Päivällä jälkeen ruunattiin Katrina kaikkiin tavallisten juhlakäytösten ohessa. Ruunattaissa oli ruununkantaja lämpimältä menehtyny ja puottanu pitimensä lattialle. Rahvaassapa kuiskuteltiin toinen toiselle tämän muka pahaa vastaruunatulle ennustavan.

Waan eipä tarvittukan aavistavaisia merkkiä Eirikän tulevasta onnesta. Wiisaammat ja älykkäämmät tämän jo päättivät vissiksi, varsinki jalkavaimon ruunattua.

Hertuat Juhana ja Kaarlo eivät sinne tulleetkana luvattuansa. Waan he nostivat kapinan veljeänsä Eirikkätä vastaan, ottivat hänen vangiksi ja, kaikkien suostuessa, nousi Juhana kuninkaalliselle istumelle.

Kun jo mainittiinki oli Katrina aniharvoin sekaunut Eirikän hallitukseen; ei muuten kun hirmusista töistä häntä poistaaksensa. Hänen leppysä ja lauhkia mielenlaatu oli kaikille tuttu; ja Eirikän vangittua ei hänen vihamiehetkän Katrinaa sortaneet vaan antavat, jos alussa kohta pienenki ruokon. Kun sallittiin oli hän miehensä luona, keventäen sillä tämän kovaa onnea. Ei hän myös antaunu mihinkään kapinakokeehen. Tämä hiljanen ja siviä elämä teki hänen kaikilta rakastetuksi ja kuningas Juhana lahjottiki hälle kaikenlaisia etuja. Eirikän kuoltua annettiin hänelle v. 1577. neljä taloa Suomessa ynnä vähän hopeita; v. 1578. sai hän sata päivätyötä viljelläksensä; v. 1581 lahjottiin hän Liuksalan kuninkaan talolla Satakunnassa ynnä 26:tta muulla kartanolla ja v. 1582. taasen yhellätoista talolla. Niin näytti Juhana, katuin veljentappoansa, jääneelle leskelle kokevan mahollisesti hyvästi kostaa. Elämänsä lopulla muisti häntä unelleen Juhana, lisäten v. 1590 taasen Katrinan sisälletuloja. Myös Kaarlo hertua näytti hälle hyvän suosionsa.

Niin eli Katrina kunnian ja rakkauen alasena. Kaksi lapsistansa, Heikki ja Arnoldi, kuolivat nuorella iällä. Gustaavo asu iäti ulkomailla. Tytär Sigri naitiin Suomen Laamannilta Heikki Lavunpoika Totilta. Wävyneen, tyttäreneen ja tytön lapsine vietti Katrina vanhat päivänsä unhotuksissa vaan onnellisena, ihanassa ehkä syrjäsessä Liuksalassaan. Korkiat mehtävät vuoret, lehtevät kunnaat, ihastuttavat pellot, vihertävät laksot ja välissä kirkkaita järviä suikertelevaisilla puroilla ja kohisevilla putouksilla yhistetyt; kaikki ne muuttivat langenneen, vaan jällen paratun mainion majan paratisiksi. Muisto hänen hyvästä mielenlaadusta ja hyväntahtoisuuesta elää vielä kaksi vuosisataa jälistä rahvaan muistossa niillä tienoin.

Sen vaihillä häirysi vielä sisällinen kapina isänmaas- sansa. Sigismundi, kuolleen Juhanan poika, ja Kaarlo hertua sotivat keskenään kuninkaallisesta arvosta. Myös Suomeen ja syrjäiseen Satakuntaanki levesi Ruotsista tämä verinen vaino. Olli Stenbokki, joka ennen oli Eirikkätä sortanu ja mangiuessa hirmusesti rääkännyt oli näillä seuvuin Sigismundin puolluksen esimiessä. Waikka enempi kuin viiskymmmenvuotias, ei oltu kuitenkaan villi mielenlaatunsa parannu, ja sanoilla ja kirjotuksillaki oli Kaarlo hertuata hävyttömästi kyllä haukutellut. Hän saatiin nyt vangiksi, siottiin puuhun, ammuttiin läpi monilla kuulilla, kaivettiin maahan paikalle, kun metsän peto. Tämä tapahtu likellä Liuksalata. Katrina sai pian tieon vanhan vainojansa surkiasta lopusta. Salaa lähetti muutamia palvelioitansa kaivamaan ja liinaamaan ruumista, sittä kunniallisesti vihittyyn maahan hautauttain.

Katrina Maunutar maipu m. 1612. kuoleman uneen, hauattiin Totin hautauskammioon Turun tuomiokirkossa, jossa hänelle rakettu muistomerkki vielä on nähtävä.

Mielen liikunnoista (Wimmoista).

Mielen liikunnot koskevat ruumiiseenki, sillä niin ovat henki ja ruumis välillänsä yhdistetyt, ettei kumpikan mitään yksinänsä kärsi. Lepo, toivo, tytyväisyys ja kohtuullinen ilo pitävät ihmisen terveenä ja vielä toisinaan parantavat sairaanki. Waan vahingollinen on ylellinen ilo ja riemu, jos liiallinen suru, murhe ja alamielisyyski. Koska äkilliseltä mielenliikunnolta joku kovasti kohdataan, pitää vaatteet ja nauhat hänen päällänsä heti hellitettämän, raitista ilmaa oven ja akkunain aukomalla huoneesen laskettainan, kylmää vettä juoda annettaman ja kovemmissa tapauksissa suoniki aukastaman ja lavemankia pantaman. Wielä tarkemmin tulee sairaan äkillisiä mielenliikuntoja varoa ja, min moipi, kaikki surut ja murheet mielestänsä heittää. Hän elköön itseänsä murheilla vaivako, vaan luottakoon ja toivokoon kaikki Jumalan sallimisesta hänelle hyväksi olevan, jos kohta hän aina ei sitä kasittäisikän. Kaikillenki sairaille, vaan erittäin lapsensynnyttäjille, heikoille, kivulaisille ja herkkäluontosille on senlainen mielen levotus varsin tarpeellinen.

Ilosta ja huvituksista.

Kauniit ilot, leikit ja huvitukset ovat rasitusten jälestä virvottavaisia. Kohtuullisesti nautittuna ne kartuttavat sekä ruumiin että mielen hyvää, panevat veren ja muut nesteet paremmin liikkeelle. Töistä päästyä sopii siis itsekunki ilahutella itseänsä ja toimittaa muillenki, erittäin lapsille ja nuorelle kansalle syyttömiä huvituksia. Itsekullaki iällä ovat huvituksensa. Hypyt, tanssit, moninaiset kisat ja leikit, kiekon ja pallon nakkelot, lymysit, hiipat j.n.e. ovat kyllä syyttömiä ja somia huvituksia nuorukaisille, jos vaan katsotaan, ettei mitään tapaturmasta vahinkoa sattuisi ja ettei niitä ylimäärin pitkitetä tahi ettei mitään tarpeellista työtä niiltä viivytetä. Joka yhä huvituksia etsii, niillen tulee ikäväksi huvituksetki eikä heistä ole viimmen minkän ilon nautitsiata.

Jos vanhatki voisivat nuorukaisten ilohin yhtyä, niin olisi se kyllä kaunis. Tavallisesti he kuitenki viipyvät tarinoillansa oluen ja tupakan vaiheilla. Eikä ole tämäkän heille kielty, jos vaan olutta ei muuteta paloviinaksi ja kauniita tarinoita noitumisiksi. Kovin laihoille ja vereville viemistys vioissa ja niillen, jotka paljo sylkevät tupakoiessansa ei ole tupakka terveellinen. Wäkevä nuuska rikkoo helposti nenän ja purutupakka on maksalle vahingollinen.

Satuja.

1. Kissa ja Leivonen.

Leivonen joutu kerran Kissan kynsiin. Ei katti kuitenkan ollut häntä ilman syytä tappavinansa, vaan sanoi: "sinä mukoma suhiset tuolla ilmassa, ettei sinulta toinen saa unirauhaakan ja vieläpä pitää sitäi peljätä, ettet oikein päälle putoaisi. Waan nyt tuleeki siitä kerrallansa loppu." Leivonen sano: "en minä veisuillani kellenkän rauhattomuutta tee, vaan laulelen ihmisille sekä muille elämille iloksi ja suosioksi. Eikä tarvitse sitään pelätä, että kenenkään päälle putoaisin. Enpä nytkän ilmasta putoamalla kynsiisi joutunut." "Waiti, vastasi katti, ja tiedä se, etten minä elä tyhjällä pakinalla!" Samassa söi suuhunsa onnettoman.

Löytää syitä, joka lasta piestä tahtoo.

2. Susi ja Hevonen.

Wanha nälkänen susi juoksenteli metsässä ja, kun ei voinut ajettaviansa tavata, mietti seuraavan keinon. Laino puvun ketulta ja valhepuvussaan hevosen laitumella nähtyä astu lähemmä ja sano itsensä tohtariksi, kysyen, eikö olisi hevosella mitään vammaa parannettavaa. Hevonen, ehkä heti tunsi hänen sudeksi, ei ollut tuntevinaan ja lausu: "voi kuinka käviki onnellisesti, että, hyvä tohtari, satutta tulemaan! Wastikään astuin puikon jalkaani, auttakaapa minua siitä!" Susi lupasi ja kyykistihen hevosen taakse, juuri kun tutkimaan paikkaa. Waan samassa kun jo sukasi suunsa toista syödäksensä, sai semmoisen kumauksen hevosen kaviosta, että lenti kuinka kauas paikalta. Sen tehtyä hevonen juoksi pois ja nauro palkaksi tohtarillensa.

Pahalla on paha palkka, taikka Niitä kaloja saadaan, kuita ongitaanki.

3. Mies ja hevosensa.

"Lähde pois ruunani, lähde, juokse, pakene kerkiämiseen; vihollinen tulee ja viepi sun muuten." Niin sano mies hevosellensa. Sihen vastasi hevonen: "no jos tulee, mikäpä sitte? luuletko hänen kaksi satulaa selkääni asettavan?"

Äiä on huolta orjuuessa, isännyyessä enempi,

taikka

Ei tyhjästä ottamista.

4. Miehet ja Rahakukkaro.

Kaksi miestä kulkeissaan löysivät rahakukkaron. Ei kumpikan olisi toiselle osaa rahoista antanut. "Minä sen ensin näin", sano toinen ja toinen sano: "minä sen ensin ennätin tieltä ylös ottaa." Niin menivät oikeuteen ja oikeus tuomitsi kukkaron keskeä poikki miesten välillä leikattavaksi, vaan rahat keräjäkuluiksi jäämään.

Ei riidoissa rikastuta

taikka

Parempi laihai sovinto, kun lihavai voitto.

5. Sammakko ja Härkä.

Summako näki härjän laitumella ja kadehtien härjän suuruutta ajatteli: "enkö toki minäi paisuisi tuommoiseksi, jos oikein vedän henkeä mahani täyteen." Samassa veti henkeä sisäänsä, pöyhistihen ja kysy pojiltaan: "miksi näettä, joko olen johonki määriin härjän suuruinen?" "Et toki," vastasivat pojat. Niin veti toiste enemmin henkeä puoleensa ja kysy: "enkö vieläkän olisi härjän veronen?" "Et vieläkän," vastasivat taasen pojat. Oikein innoissaan yritti vieläki enemmin henkeä saada, vaan samassa pakahtu ja kuoli.

Luonnossansa mies lujempi, tavoissansa taitavampi,

taikka

Ylpeys saattaa lankeamaan.

Suomen kansan Arvutuksia.

1. Syösty kultanen korento, ikkunasta akkunahan.

2. Kaksi Turjan Lappalaista hiihtoa hivuttelevi yksiä eräsaloja; ei taia sinä ikänä toinen toistahan tavata.

3. Tervarinta tietä käypi, karvarinta katkuttavi.

4. Eespäin iltasella, takaperin aamusella.

5. Ukko kolmehampahinen, kesät syö, makoaa talvet.

Osviittoja. 1. Päiväpaiste. 2. Reenjalakset. 3. Hevonen ja reki. 4. Akkunan lauta. 5. Aura.

Suomen kansan Sanalaskuja.

1. Soisi orja yön tulevan, vanki päivän valkeavan.

Eritiloissa on ihmisillä eritoimotuksensaki.

2. Käypi viisaski vipuhun, hullu huhtovi sivute.

Welvollisuutemme kyllä on, aina eteemme ajatella. Jos vielä sitteki toisinaan onnettomasti sattuu, niin levottava kuitenki on tietä, itsensä tehneen, mitä ihmisen mukaan taisi.

3. Suu saatti suen ritahan, kieli kärpän lautasehen.

Moniki onnen etsossa löytää surmansa.

4. Ei sika sinistä tieä, lammas langan painiosta.

Tuhma, mieletön ei erota hyvää pahasta, vaan pitää kaikki yhdenkaltaisna.

5. Kuultuahan koirai haukkuu, eikä aina nähtyähän.

Saahan maailman asioista haastella, vaikk' ei kaikkia oikein tunnekan.

6. Kuuluu kurikan ääni, naulan päähän napsuttaa.

Pienempi on suuri vielä kehnompansa rinnalla.

7. Kyllä kova kenkä jalan sylkyttää.

Kova onni opettaa ylävänki tasasesti elämään.

8. Mielellään koira merrassä, kun kauniisti kannetaan.

Suosio ja hyvä oletus tekee vaikiammatki tilat kärsittäviksi, jos ei mieluisiksi.

9. On sitä mieltä metsolla, jos metsonki ampujalla.

Ei kenkään ole yksin viisas; löytyy toisiaki.